Peliarvostelu

Vampire: The Masquerade – Swansong

Pelin nimi: Vampire: The Masquerade – Swansong
Lajityyppi: Seikkailupelit
Alusta: Xbox Series X
Kehittäjä: Big Bad Wolf
< >
Avaa pelin lisätiedot
User profile picture Teksti: Petteri Hemmilä, 20.6.2022 Arvioitu lukuaika: 4 minuuttia
Arvostelun Vampire: The Masquerade – Swansong kansikuva

Voihan vampyyri. Elämä tämän päivän Vampire: The Masquerade -fanina muistuttaa kovasti sitä, mitä Alien-fanit kävivät läpi vajaa vuosikymmen sitten; hyvää videopeliadaptaatiota ei ole näkynyt miesmuistiin ja kauan odotetun ihmepelinkin ympärille kertyvät pilvet ovat pääasiassa synkkiä. Vielä ei voi tietenkään sanoa varmuudella, tuleeko Bloodlines 2:n kulttuurillinen jalanjälki myötäilemään enemmän Colonial Marinesia vaiko Isolationia, mutta sen voinee todeta jo nyt, ettei narratiiviseikkailu Vampire: The Masquerade – Swansongista ole World of Darkness -sarjan lipunkantajaksi. The Council -seikkailustaan tunnetun Big Bad Wolfin interaktiivista vampyyritarinaa ei voi kritisoida kunnianhimon puutteesta, mutta käytännön toteutus jättää harmillisen paljon varaa toiveille.

Pimeyden maailma sekoittaa kiehtovalla tavalla fantasiaa moderniin arkirealismiin. Isossa kuvassa asiat ovat kuten oikeassakin maailmassa, mutta verenpunaa harmaaseen arkeen tuovat salaisissa varjoyhteiskunnissaan elävät vampyyrit ja ihmissudet. Yön olennot vaalivat näennäistä kuolemattomuutta pitämällä olemassaolonsa visusti salassa, mutta siihen se yksimielisyys rajoittuukin. Etenkin vallanhimoisten vampyyriklikkien maailma on perinteiden, politiikan ja selkäänpuukotuksen sokkelo, jossa ainoastaan naamiot ovat pyhiä.

Politikointi ja vainoharhat sykkivät myös Swansongin sydämenä. Pelissä seurataan kolmea vauraan mutta riitaisan Camarilla-klaanin vampyyria Bostonin alamaailmassa. Paikallisten vampyyrijengien yhdistämisbileet päättyivät yleiseen hätätilaan, eikä kukaan tunnu tietävän tarkalleen, mitä oikein tapahtui ja miksi. Camarilla-prinssi yrittää saada otetta tilanteesta lähettämällä uudet luottopelurinsa tutkimaan tapahtunutta. Hahmot ovat omia polkujaan kulkeva klubinomistaja, Emem, visioiden ja harhojen välillä tasapainoileva Leysha, sekä arvonsa tunteva seniorivampyyri Galeb. Jokainen kolmesta päähahmosta kytkeytyy jollain tapaa Camarillan myrskyisään hoviin, eikä kenellekään ole ihan selvää, miksi prinssi valikoi juuri tämän trion käsikassarakseen. Epäluottamuksen ilmapiiriä ei ainakaan lievennä ilmiriidoissa oleva hovi, jonka komeroista tuntuu löytyvän luurankoja ja vanhoja kaunoja vähän joka lähtöön.

Kolmilla kiskoilla etenevä tarina tekee varsin kelvollista työtä viritellessään mysteeriä ja pitääkseen pelaajan otteessaan. Ilmeisimmät onnistumiset nähdään hahmosuunnittelussa, joka rikkoo niin ulkoisia kuin sisäisiäkin stereotypioita. Joku epäilemättä keksii pahastua siitä, kuinka vähän vampyyripiireissä nähdään valkoisia heteromiehiä, mutta ne muutamat, jotka ovat mukaan selvinneet, ovat päästä varpaisiin mainioita. Käsikirjoitus vaihtelee erinomaisesta kömpelöön. Monivalintakeskustelut etenevät mikrotasolla luontevasti, mutta uskottavien motiivien keksiminen ei tunnu olevan käsikirjoittajien leipälaji. Vaikea uskoa esimerkiksi, että talousrikostutkintaa suorittava FBI-agentti päästettäisiin pyörimään aivan uunituoreelle murhapaikalle, tai että syvästi epäluuloinen vampyyriklaani uskoisi Ememin katteettomia lupauksia reviirien uusjaosta. Jos tarinaan suhtautuu pelin itsensä tarjoamalla vakavuudella, ei lopputulos välttämättä ihan aina vakuuta. Kevyen camp-henkinen asennoituminen auttoi kuitenkin ainakin itseäni pahimpien ryppyjen yli.

Pelimekaanisesti Swansong on omaperäinen: se yrittää yhdistää klassista seikkailupeliä, taitopohjaista roolipelaamista ja Telltale-henkiseen interaktiivista elokuvaa. Lopputulos on kiehtova, mutta liki katastrofaalisella tavalla rikkinäinen potpurri, joka jättää loppujen lopuksi aika vähän tilaa vapaalle juonikuljetukselle. Pelaaja joutuu ensitöikseen jakamaan hahmoilleen tukun pisteitä, joita voi iskeä erinäisiin yleishyödyllisiin taitoihin: taivuttelulla, retoriikalla, uhkailulla ja psykologialla voitetaan väittelyitä, koulutuksella ja deduktiolla tehdään johtopäätöksiä, kun taas turvallisuus- ja teknologiatietämyksellä murretaan tietokoneita sekä lukkoja. Jonkinmoiseen lopputulemaan pääsee taidoilla kuin taidoilla, mutta kiehtovimmat mysteerit ja raflaavimmat paljastukset lukitaan useimmiten hyvin tietynlaisten taitosettien taakse. Ongelma on siinä, ettei pelaajalla ole etukäteen hajuakaan siitä, mistä taidoista on kulloinkin iloa, mistä ei. Uusia taitopisteitä tienataan luonnollisesti onnistumalla taitojen käytössä, mikä tarkoittaa, että alkupelin huonoista valinnoista seuraa pahimmillaan koko pelin mittainen epäonnistumisten kierre. Edes oikeat taidot eivät takaa täydellistä onnistumista, sillä pelin keskeisin taitomekaniikka – väittelyt –  sisältävät myös ihan aitoja tuurielementtejä: jos yrittää esimerkiksi taivutella taitavaa taivuttelijaa, on aivan noppatuurista kiinni, viekö keskustelukumppani argumentin boostaamalla taitojaan ns. “keskittymismekaniikalla”. Vastaava mahdollisuus annetaan toki myös pelaajalle, mutta huomasin ainakin omassa pelissäni päätyväni jatkuvasti altavastaajaksi, jolle keskittymisipisteiden viljely oli enemmän käytännön pakko kuin optio. Pelin viimeisessä (ja ratkaisevassa) debaatissa mahdollisuuksia voittoon ei oikeastaan enää ollut olemassakaan. Voi tietenkin ajatella optimistisesti, että taitosysteemi motivoisi uuteen ja vähän erilaiseen läpipeluuseen, mutta kyse ei lopulta kuitenkaan ollut ihan niin kiinnostavasta tarinasta, että siihen jaksaisi lähteä.

Muilta osin pelaaminen muistuttaa Telltalen tai Dontnodin seikkailuja, mutta rahtusen hidastempoisempana versiona. Tarinan mukaan jaksottuvat pelialueet ovat verrattain isoja ja niihin mahtuu huomattavan paljon ympäriinsä käveleskelyä sekä sellaista kiintopisteiden etsintää, jota olisi kutsuttu ammoisina seikkailupeliaikoina “pikselinnysväykseksi”. Varsinaiset ongelmanratkaisukohtansa peli ottaa hyvinkin vakavasti. Erilaisten salasanojen ja numerokoodien pyörittelyyn kannattaa varata suosiolla kynää ja paperia, mikäli itsetunto ei anna tukeutua Internetin apuun. Osa ongelmista meni yli hilseen, osa jopa raivostutti, mutta enimmäkseen puzzlesuunnittelu vaikutti varsin onnistuneelta. Perinteisemmän haahuilun ympärille on lätkäisty vielä roolipelimäinen metakerros, joka tiivistyy vampyyritrion synnynnäisiin taitoihin: Leysha osaa tekeytyä näkymättömäksi ja tekeytyä ohikulkoijoiden näköiseksi, Emem syöksyy kuilujen yli ja Galeb aistii yliluonnollisia jäämiä ympäristössään. Näiden vahvasti kontekstuaalisten taitojen käyttö saa vampyyrin vatsan kurnimaan, mikä korjaantuu nopeasti imaisemalla kuiviin yhden tai kaksi sekundääristä sivuhahmoa. Syöminen on toki luonnollinen osa verenimijän arkea, mutta kovin kummoista pelillistä lisäarvoa mekaniikoista ei kuitenkaan irtoa.

Puolikypsistä pelimekaniikoista ja käsikirjoituksen oikopoluista piirtyy kuva, että Swansong olisi puskettu markkinoille enemmän tai vähemmän keskeneräisenä. Mielikuvaa vahvistaa tekninen toteutus, joka tökkii vähän joka tasolla. Jaksan harvemmin pahastua epätasaisesta ruudunpäivitysnopeudesta sellaisessa pelissä, joka ei sitä aidosti tarvitse, mutta myöhässä lataavat tekstuurit ja ihan suoranaiset kaatumiset ovat asioita, joita ei modernilta konsolipeliltä enää odottaisi. Myös vähäisempiä bugeja, kuten outoon suuntaan tuijottavia keskustelukumppaneita, ohi tuoliltaan istuvia sivuhahmoja ja päähenkilön ylle levittyvää viherpurppuraa tekstuuripuuroa, tuntui riittävän joka sormelle. Kyse ei ole järin näyttävästä pelistä edes silloin kun hommat toimivat, mutta onneksi sentään tärkeimpään, eli ääninäyttelyyn, on panostettu.

Loppujen lopuksi tekisi mieli palkita Vampire: The Masquerade – Swansongia rohkeudesta yrittää jotain aidosti uutta. Tosiasia on kuitenkin se, että camp-arvoa ja tunteella lyötyjä huteja on paljon helpompi arvostaa, jos ei ole joutunut maksamaan omasta pelikopiostaan ihan aitoja euroja. Sen tahtoisin kaikesta huolimatta vielä todeta, ettei kyse ole niinkään peruuttamattomasti rikkinäisestä konseptista, kuin puutteellisesta toteutuksesta ja laadunvalvonnasta. Ihan jo sellainen muutos, että taitopisteitään saisi jakaa muulloinkin kuin jaksojen välillä (vaikka jopa kesken väittelyn), olisi tehnyt kokemuksesta paljon palkitsevamman. Saattaisin myös tietää, mihin Leyshan tarina päättyy, jos tiimillä olisi ollut pokkaa näyttää leikkuria yhdelle pelihistorian raivostuttavimmista hiiviskelykohtauksista. Kaikista puutteistaan huolimatta, Swansong kertoo ehjän tarinan kiehtovassa universumissa, ja onnistuu jopa jalostamaan joitain The Councilissa esiteltyjä ideoita. Ei siis Big Bad Wolfin ensimmäinen tango, eikä toivottavasti myöskään viimeinen, sillä potentiaalia olisi varmasti vielä parempaan.

Yhteenveto

Kaipaa hiomista

Hyvää

  • - Kiinnostava maailma ja tarina
  • - Paljon hyviä hahmoja
  • - Aidosti haastavat puzzlet

Huonoa

  • - Käsikirjoituksen taso vaihtelee
  • - Taitosysteemi vaatii ennustajan lahjoja
  • - Teknisesti todella viimeistelemätön
  • - Liian paljon haahuilua ja tarpeettomia pelimekaniikkoja