Niukasti uudistunut Tales of Berseria Remastered on japanilaista roolipeliä perinteisimmillään

Tales-sarja on yksi niistä pitkäikäisistä JRPG-instituutioista, jotka varmasti jokainen edes etäisesti japaniroolipelien parissa pyörinyt tunnistaa. Selkeät anime- ja genrekliseet ovat pitäneet minut sarjasta aina kädenmitan päässä, mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei Berserian poikkeuksellisen tummanpuhuva tarina ja kulttimaine olisi saanut kulttuurikonnosöörin aistejani kihelmöimään. Bandai Namcon ilmoitus sarjan kenties rakastetuimman pelin remasteroinnista on herättänyt fanien keskuudessa hämmennystä ja jopa kevyttä vastarintaa, mutta kaltaiselleni kiinnostujalle se tarjoaa oivan tilaisuuden tarttua aivan uuteen satuun.

Tales of Berseria sijoittuu Pyhään Midgandin keisarikuntaan, jossa ihmiskunnan rinnalla elää niin henkiolentoja kuin demoneitakin. Pikkukylän orpotytön, Velvet Crowen, tulevaisuus ei vaikuta kovin valoisalta, kun vakavasti sairastunut pikkuveli ei ota parantuakseen, ja lykantropian tavoin leviävä Daemonblight muuttaa ihmisiä ihmissusiksi jo aivan lähimetsissä. Tilanne kääntyy huonosta pahemmaksi, kun demonintappajaksi luultu lankomies, Artorius, uhraa Velvetin pikkuveljen ja muuttaa Velvetin siinä sivussa rivihirviöiden sieluja ahmivaksi demoniksi. Kolmen vuoden mediaatio kostean vankilan kellarissa synkistää päähenkilön mielen ja kirkastaa tehtävän: Artoriuksen on kuoltava hinnalla millä hyvänsä.

Synkeästä alkuasetelmastaan huolimatta, Tales of Berseria ei ole erityisen vakavamielinen. Velvet murjottaa ja puhuu pahoja, mutta tarina on pohjimmiltaan klassinen JRPG-roadtrip, jossa joukkoon tarttuu mitä värikkäämpiä tuttavuuksia aina vitsailevista miekkamiehistä tuhatvuotisiin merirosvoihin. Tarinan ja kerrontatyylin sävy kohtaavat vain harvoin: päähenkilön pitäisi olla häikäilemätön murhaaja, kostaja ja demoni, mutta tosiasiassa peli menee 90-prosenttisesti rallatellen ja kissa-arkkuja availlen. Epäselväksi jää, mitä demonius edes merkitsee, sillä pelaajahahmot käyttäytyvät ja ajattelevat ja vitsaileva kuin ihmiset. Hahmot pääsääntöisesti myöskin näyttävät ihmisiltä – mitä nyt tappelevat paremmin ja kestävät osumia kuten roolipelisankareilla on tapana. 

Pelidesignin suhteen Tales of Berserian tuntuu sanalla sanoen konservatiiviselta. Taikuuden, mytologisoidun keskiajan ja löytöretkien väliin sijoittuva fantasiamaailma voisi olla melkein mistä tahansa japaniroolipelistä, ja mekaniikat tuntuvat niin ikään aiemmin nähdyiltä. Sanokaa kun kuulostaa tutulta: pelimaailma koostuu pienehköistä vapaasti tutkittavista alueista, joissa jutellaan ohikulkijoille, haastetaan vihollisia ja availlaan aarrearkkuja. Maailmaan vuorovaikutetaan lähinnä liikkumalla, taistelemalla ja ennalta määrättyjen hotspottien kautta – Velvet työntää lohkareita, loikkii kiveltä toiselle ja polttaa kuivia köynöksiä tieltään, mutta mikään ei vaadi pelaajalta napinpainallusta enempää. Ympäristöihin on piilotettu optionaalisia aarteita löydettäväksi ja vihollisia voitettavaksi, mutta mitä pelimekaniikkoihin tulee, ei Berseria tee mainittavia irtiottoja PS2-japaniroolipelien vakiintuneesta designista.

Taistelumekaniikoissa sekoittuvat varustelu, taktikointi ja toiminta. Suljetuilla areenoilla käytävät yhteenotot hoidetaan käytännössä rämpyttämällä sopivia komboja ja erikoisliikkeitä, kunnes maassa vallitsee taas rauha. Touhuun on ujutettu näennäistä monimutkaisuutta – pelaajilla ja vihollisilla on ennalta määrätty määrä sieluja, jotka toimivat käytännössä kuin kuntomittari. Toisin sanoen, ne määrittelevät, kuinka monta komboa voi nakata peräjälkeen ennen lepoa. Velvet osaa lisäksi torjua, väistää, vuorotella tag team -henkisesti toisen hahmon kanssa, ja tehdä parinkin sortin erikoisliikkeitä. Jos jaksaa viritellä, voi pelaaja kustomoida jopa iskusarjojaan tulevia taisteluita silmällä pitäen. Nippeleitä ja mekaniikkoja muun muassa sielujen voittamiseen ja menettämiseen riittää niin paljon, että peli ilahduttaa/hengästyttää pelaajaansa tutoriaaleilla vielä kymmenen tunnin jälkeenkin.

Taistelukentän arkitodellisuus on huomattavasti suoraviivaisempi. Yhdeksän taistelua kymmenestä hoidetaan toistamalla komboja, odottelemalla sielujen palautumista ja mäjäyttämällä vihollisjoukkiota tilaisuuden tullen jollain maailmanlopun erikoisliikkeillä, jotka tekevät silppua kaikesta loppuvihollista kevyemmästä. Torjunta ja etenkin väistely ovat aivan liian kankeita käytettäväksi muussa kuin äärimmäisessä hädässä, eikä sielujen tasapainokaan vaadi yleensä kummoista keskittymistä. Jos haaskaa sielunsa, on seurauksena tyypillisesti vähän jähmeämpi taistelu, jossa pitää pärjätä perusliikkeillä. Tyylipisteitä ei kutenkaan jaella, eikä pelaajalla ole kannustinta selvitä taisteluista siististi, sillä hahmot paranevat itsestään taistelun päätyttyä. Taistelumekaniikka ajaa ihan asiansa, mutta ilman tarinakoukkua siihen olisi vaikea motivoitua. Outoa kyllä, kaikki paitsi juonitaistelut saa kytkettyä asetuksista myös pois.

Remasterointina Tales of Berseria Remastered tuntuu niukalta. Mukana on läjäpäin kosmeettista DLC:tä ja alkuperäisen pelin New Game+ moodissa aukeava Grade Shop, josta voi ruksia päälle peliä helpottavia tai vaikeuttavia muuttujia. Kolminkertainen määrä kokemusta, tuplamäärä rahaa tai osumapisteiden kasvattaminen tuhannella tuntuvat tarpeettomilta lisäyksiltä jo entuudestaan helppoon peliin, enkä välttämättä keksi, miksi haluaisin lisätä grindausta puolittamalla kokemuspisteitäni. Muilta osin parannukset ovat enemmän elämänlaadullisia kuin mullistavia: nopeammin liikkuvat hahmot, tavoitteiden ja aarteiden esittäminen karttakuvakkeina, sekä automaattitallennus ovat kaikki asioita, joita nykypeleiltä odottaisikin.

Graafisesti Tales of Berseria Remastered näyttää pari sukupolvea vanhan pelin teräväpiirtoversiolta. Ympäristöt ovat pelkistettyjä ja hahmomallit kuin kotonaan PlayStation 3 -tasoisella raudalla. Sarjakuvamainen 3D istuu toisaalta pelin tyyliin, eikä prameammalle ulkoasulle ole tarvetta. Audiopuolella jälki on periaatteessa huolellista, mutta toistuvat huudahdukset pelin loputtomissa taisteluissa käyvät pidemmän päälle hermoon. Otin tavaksi pyöritellä kuulokkeissani lähinnä podcasteja peliosuuksien ajan.

Tunnen oloni kerettiläiseksi, muttei auta kuin tunnustaa tosiasiat: Tales of Berseria Remastered ei antanut eväitä ymmärtää sen enempää Tales-sarjaa kuin Berserian kulttimainetta. Tarinaa kyllä seuraa paremman puutteessa, mutta pelin rakenne ja mekaniikat toistavat itseään niin ankarasti, että jo pelkkä juonen edistäminen alkoi tuntua ihan oikealta työltä. Toimintaa ja taktikointia yhdistelevät taistelut tuntuivat kompromissilta, joka ei palvele sen enempää toiminnan kuin taktikoinnin ystäviä. JRPG-/animekulttuurin suurkuluttajat tietävät mihin tarttuvat, mutta muille suosittelisin Tales of Berseriaa vain varauksella.