Tervetuloa The Last Caretakerin apokalyptiseen scifi-maailmaan, jossa Kevin Costnerin näyttelemä kiduskaveri ”Mariner” olisi varmasti kuin kotonaan. Ihmiskunta on kaikonnut avaruuteen tai tuhoutunut ja hukkunut äärettömän kokoiseksi mereksi muuttuneella Maa-planeetalla, joka on nielaissut niin mantereet kuin rakennuksetkin.
Viimeinen ”talonmies” eli pelaajan ohjastama robotti herää pelin alussa pimeästä huoneesta ja sängystä noustessa ensiaskeleet ovat samalla myös kevyttä tutoriaaliopastusta pelin saloihin ja perustoimintoihin, pelaajan tepastellessa ihmeissään mystisessä rakennuksessa.
Visuaalinen suunnittelu, hiljaisuus, autiolta tuntuva maailma sekä realistinen fysiikanmallinnus toivat allekirjoittaneelle oitis mieleen Half-Life 2:n, joka on yksi parhaita ”näytä älä kerro” pelejä. Piti ihan tarkistaa, onko The Caretaker tehty source2 -moottorilla, mutta olisihan se pitänyt arvata, että suomalaisen indiestudio Channel37:n kehittämän, 2025 marraskuussa early accessiin ilmaantuneen pelin pohjalla hyrräilee unreal engine 5. Tämän huomaa ainakin siitä ominaispiirteestä, että ruudunpäivitystä oli vaikea saada tasaiseksi ja dippailuja ruudunpäivityksessä tulin kokeneeksi. Pelille on julkaistu melko tasaisesti päivityksiä, joten luultavasti tämäkin osa-alue saadaan vielä kuriin.
The Last Caretaker raottaa tarinaansa vain pieniä murusina lokien ja muistojen kautta ja jättää pelaajan pitkälti oman onnensa nojaan selvittelemään ja mietiskelemään – se on ehdottomasti paras tapa rakentaa tunnelmaa, joka jo pelkästään visuaalisella puolella on vahva: maailma on samaan aikaan kaunis ja pelottava lähes fotorealistisen vetensä kera.
Syvää vettä silmänkantamattomiin. Meressä kelluu jotain. Mutta entä mitä on veden pinnan alapuolella? Myönnän tässä kohtaa, että en ole mikään mestariuimari oikeassa elämässä, mutta kyllä räpiköiminen aina on hauskaa ollut vesistöissä ja uima-altaissa. Keskivertoa kehnompi uimataito kuitenkin lienee tehneen kepposensa ajan mittaan, saatuaan allekirjoittaneelle hullunkurisesti aikaiseksi jonkinlaisen virtuaalisen vesikammon.
”Vesipelit” ovatkin nykyään enemmän tai vähemmän ahdistavia allekirjoittaneen pääkopassa ja The Last Caretaker nostaa riman ja virtuaalivesikammon toiseen potenssiin. Jopa GTA V:n minisukellusvenetehtävät saivat aikoinaan jäädä yhden kokeilun jälkeen. Subnauticaa en kauaa ole pystynyt pelaamaan myöskään. Ollaan aika kaukana siitä, kun Outcast vuonna 1999 sävytti vesiefekteillään ja pelotti haikaloillaan allekirjoittanutta. Ja vielä kauempana siitä, kun originaali Quake sai 3Dfx-pätsin ja muutti veden aidommaksi.
The Last Caretakeria aidompaa vettä en ole koskaan missään pelissä nähnyt. Aallot vaahtopäineen ja pelaajan paatin keinuminen kovassa merenkäynnissä, salamoiden hakatessa horisontissa ovat kokemuksena jotain sellaista, joka jokaisen on koettava livenä. Myös vedessä uiskentelevat JAWS-tason mechahait ovat karmivia. Isompi paatti tarvitaan!
Kun hait toisinaan sukeltava pinnan alle, voi evän ledit vielä hetken nähdä, kunnes – kammotus on kadonnut näkyvistä. Näky on pelottavin yöaikaan, valojen vajotessa hiljalleen mustan meren syvyyksiin. Hait eivät pidä pelaajan tuijotuksesta ja käyvät jopa pelaajan paatin kimppuun, jos ruoria veivaa liian lähelle ja kaupan päälle erehtyy vielä tuijottelemaan niitä. Niin, eivätkä ne meressä kelluvat miinatkaan ole kivoja – toisinaan saa seilata kieli keskellä suuta. Haikaloja voi yrittää houkutella uimaan miinoja päin, jolloin saa kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Vaihteleva vuorokaudenaika on meren kanssa upeimpia efektejä, mitä olen videopeleissä nähnyt. Auringonlasku ja auringonnousu saavat lähes aina lopettamaan pelaamisen, niitä on vain pakko jäädä hetkeksi tuijottamaan.
Pelin perimmäisenä ideana olisi seilata paatilla pitkin märkää maailmaa, tutkia kartoittamattomia paikkoja ja käydä aktivoimassa muun muassa majakoita takaisin käyttökuntoon tarinan tehtävätavoitteiden muodossa. Kaikkialla on aavemaista. Kollegarobottien elottomia raatoja löytyy sieltä täältä, mutta ajatus nousee silti pintaan: olenko sittenkään viimeinen asukki? Kai jossain on oltava vielä elämää? Olenko edes ”The caretaker” vai onko se kenties joku muu. Pelaajan suurin vastuu on hoitaa ihmisalkioita lähtökuntoon ja laukaista niitä avaruuteen, jossa ihmiskunta odottaa. Vai odottaako sittenkään?
Opastaminen pelissä ei ole aivan täydellistä ja pelaajan on pidettävä hoksottimet päällä, sillä helposti vähänkin väsyneempänä pelaillessa ei pelissä pitkälle pötki, jos ei kunnolla keskity. Luulot otetaan jo alussa pois: jos et osaa viritellä sähköä vetämällä sinistä paksua kaapelia sähköpöntöstä seinäpistokkeeseen tai jonkin laitteen pistokkeeseen, tuskin pärjäät myöhemminkään, kun paatin kannelle aletaan kiinnittämään aurinkopaneeleita ja tuulivoimaa (johtosekamelskoineen) lisävirtaa tuottamaan. Muutoinkin sähköntuotanto on pelissä keskeisimpiä elementtejä.
Itse olin pitkään jumissa pelin alussa, kun en yksinkertaisesti ymmärtänyt miten saisin veneen diesel-moottorin korjattua. Peli kyllä kertoi ruudulla, että pitäisi kierrättää sitä ja tätä raaka-aineiksi, jotta korjaus onnistuu, mutta ehkä sitä olisi voinut painottaa enemmän kaltaisilleni puusilmäpelaajille. Lopulta ymmärsin yskän ja ei muuta kun kantamaan romua erillisestä huoneesta löytyneeseen isoon kierrätysmurskaimeen, jollainen myös pelaajan paatilta löytyy. Helpompi tapa ehdottomasti kuitenkin – merilläkin seilatessa – on heti pelin alussa käyttää yksi taitopiste ”rälläkkätyökalun” avaamiseen, jonka avulla voidaan lennosta pistää paloiksi ja raaka-aineiksi niin rautapalkit, renkaat, muovitynnyrit, lavat, putkikassit kuin pöydätkin tai mitä ikinä vastaan tuleekaan.
Pelin alkaessa pelaaja saa käyttöönsä tukun ehostuspisteitä sekä muutamia taitopisteitä. Tämä on aluksi hieman hämäävää, sillä taitopisteet avaavat pohjapiirustuksia erilaisille työkaluille, esineille kuin aseillekin rakennettavaksi. Pelaajan taso nousee kokemuspisteiden karttuessa ja aina kun taso nousee, saa läjän ehostuspisteitä, joka tuntuu varsin kivalta. Tasoja on kaiken kaikkiaan 25. Mikäli haluat rakentaa vaikkapa aseen X, on pelaajan hahmon oltava sillä samalla tasolla, jonka sarakkeseen ase kuuluu.
Kaikkeen esineiden valmistamiseen tarvitaan varaosia, joita sitten valmistetaan raaka-aineista. Ehostusvalikko on käytännössä pelaajan ohjaaman ”Mooses-robotin” taitopuu kymmenen osa-alueensa kera. Alussa kaikki näyttää nollaa, mutta pisteitä nakkelemalla alkaa taso nousta yksi kerrallaan. Maksimi on 100 kaikissa. Ehdottomasti muutamien alkukokeiluiden ja töppäilyjen jälkeen voi sanoa, että robotin akunkestoa, virrankäytön tehokkuutta kuin rälläköinnin nopeutta sekä esimerkiksi Mooseksen max-kantokykyä kannattaa päivitellä. Sukellussyvyyttä ja paineensietokykyäkin voidaan kasvattaa, sillä pelissä voi sukellella syvälle, jopa erilaisiin luolastoihinkin.
The Last Caretakerin genre on survival-tyyppiä, jonka keskiössä on siis esineiden craftaaminen. Raaka-aineita hamstrataan kuin pahinkin hoardaaja niin paljon kuin jaksetaan kantaa. Paattiin on mahdollista sulloa tavaraa laatikoihinkin. Rälläkkä on ehdottoman kätevä laite, mutta kuten kaikki muukin, senkin käyttö vaatii veronsa. Mooseksella on nimittäin terveyspalkin ohella akkumittari, joista jälkimmäinen tyhjenee käytössä. Kävelet, juokset, hypit, hakkaat vihollisia tai käytät työkaluja – kaikki syö virtaa. Mikäli akku menee nolliin, alkaa kaikki edellä mainittu verottaa terveyspalkkia. Tämänkin kanssa meni hetki ennen kuin ymmärsin, miksi jatkuvasti kuolen ja joudun lataamaan pelitallennuksen.
Peliä voi tallentaa ainoastaan terminaaleissa, samalla tapaa kuin terveyttä ladataan Half-Life -peleistä tutun automaatin luona. Peli myös tekee automaattitallennuksia tietyin väliajoin, mutta oletuksena viive on kymmenen minuutin välein. Tämän voi suosiolla alentaa vaikka viiteen, sen verran usein pelissä menettää henkensä ainakin alussa opetellessa ja tutustuessa.
Robotin akkuakin voi parhaassa mahdollisessa tapauksessa ladata vetämällä seinästä piuhan Mooseksen napaan, mutta useimmiten tällaista ei ole reissussa tarjolla – ellei pelaaja ole varautunut. Paatin seinistä löytyy diesel-paneeleita, joihin löpöletkun tökkäämällä voidaan tarvittaessa tankata janoista paattia, mutta myös sähköpistokkeita löytyy. Paattia voidaan varustaa sähköllä ja tarpeen tullen pelaaja voi kipaista paatille latautumaan, mikäli muita tapoja ei ole sillä erää tarjolla. Syötäviä pikkupattereita voi keräillä, mutta ne eivät lataa akkua kovinkaan paljoa. Mukana voi kantaa myös painavampia ja isompia säiliöitä ja niitä voi itse myös valmistaakin, kunhan sopivan skillin saa avattua. Ennen pitkää tarpeen tulee vetää aurinkopaneelit ja tuulivoimaa paatin katolle ja siitä johdot seiniin paneeleita täyttämään.
Omakohtaisena kokemuksena jatkuva virtatilan vahtiminen ja kuoleminen, koska en saanut riittävästi virtaa kasaan, kävi hieman puuduttavaksi. Aurinkopaneeleitakin pitäisi ketjuttaa, jotta ne lataisivat nopeammin. Tätäkään ei tajua heti ajatella. Tähän tarkoitukseen löytyy kuitenkin sähköjohtojen ohella haarottimia, joihin saadaan sitten useampia piuhoja kiinni.
Mikä muu pelaaja sitten tappaa kuin virtapula? Maailmasta löytyy erilaisia vihollistyyppejä, kuten vihamielisiä, pieniä pallomaisia sweetheart-roboja, jotka kuoriutuvat pintoihin liimautuneen lonkeromaisen olennon sisältä, kun pelaajan terveyttä syöviä lonkeroita rikkoo kulkureitin tieltä. Erilaisia laahustavia limalöllyköitäkin löytyy ja karmivimpia ovat ne meressä partioivat hait.
Myös illan pimetessä merenpohjasta nousevien, finnimäisesti poksahtavan pallon sisällä matkaavat nopeat, terävähampaiset madot ovat inhottava riesa. Ne tulevat laumana pelaajan asemiin ja henkihän siinä lähtee, jos ei saa niitä nitistettyä. Matojen heikkous on kirkas valo, joten päivänvalo viimeistään tappaa ne, mutta kun alkaa tajuta että matojen ilmaantuminen on jatkuvaa ja toistuvaa ja musiikin muuttuessa painostavammaksi, tietää että taas saa tapella matolauman kanssa. Madot olivat omakohtaisesti rasittavin elementti, kun olisi halunnut rauhassa mietiskellä miten vedän piuhoja ja yhtäkkiä päivänvalo katoaakin yön saapumisen tieltä ja taas ollaan matojen kanssa tukkanuottasilla.
Kaiken kaikkiaan kolmen kymmenen euron hintainen early access -projekti, The Last Caretaker on erittäin vahvatunnelmainen ja hieno visuaalinen ja tarinankerronnaltaan mukavan minimalistinen taidonnäyte jo nyt, vain noin viisi vuotta sitten perustetulta Channel37:lta. Peli varmasti jatkaa päivittymistään ja kokemus paranee paranemistaan. Pelistä on saatavilla Steamissa demokin, mikäli kastautuminen arveluttaa. Game Reality jää seurailemaan pelin kehittymistä.
