Pragmata on perinteikäs, mutta kekseliään tunnelmallinen scifitoiminta

Capcomille täytyy pelien kehittäjänä nostaa hattua. Siinä missä välillä tempaisevat hatustaan jälleen uuden laadukkaan Resident Evil -pelin, joka on samalla jo yhdeksäs jatko-osa, osaavat ja uskaltavat japanilaiset välillä myös luoda jotain aivan uuttakin uusine hahmoineen ja Pragmata on jälleen sellainen tapaus. Capcom ei myöskään pelkää loikata toisinaan scifin puolelle, kuten esimerkiksi Lost Planet jatko-osineen on osoittanut.

Pragmatan scifitarina tuo mieleen pienen ajatusleikin: mitä jos Alien 3 -elokuvan alussa Ripley ei olisikaan selvinnyt, vaan sen sijaan Hicks sekä Newt olisivat jatkaneet seikkailua? Samalla paljastuisi, että planeetta LV-426:lta kotoisin oleva Newt olisikin kaikenlaiseen hakkeroimiseen erikoistunut lapsiandroidi.

Pragmatan voi melkein kuvitella olevan tuollainen: siinä seikkailee tulivoiman taitava Hugh Williams sekä heti pelin alussa kohdattava Pragmata-yksikkö, lapsen näköinen hakkerointiin erikoistunut androidi. Hugh antaa tälle pragmaattiselle tyttölapselle, eli ”käytännönläheiselle toimijalle” nimen Diana.

Pragmatan tapahtumat käyntiin potkaiseva tapahtuma on sitä kliseistä sorttia: ihmiset ovat asuttaneet Kuun aikapäiviä sitten ja tekoälyt kuin erilaiset robotitkin ovat nekin ihmisten arkea. Kuussa kaikki rakennetaan halvalla 3D-printtailulla; jopa aseman käyttämät robotit – ja rakennelmat mieluummin puretaan kuin peruskorjataan. Yhteys Kuun siirtokuntaan katkeaa, joten huoltoporukka lähetetään maasta kommunikaatioyhteyksiä korjailemaan – Hugh on kuuduunari ja osa matkaan ampaisevaa huoltoremmiä. Pian kuujäristyksen myötä Hugh kuitenkin huomaa äkkiä olevansa töissä aivan yksinään, ilman kollegoitaan. Kunnes törmää Dianaan.

Kuun väkeä ei tunnu löydy mistään, mutta lukuisat pelin aikana luettavat tekstilokit ja avautuvat höpinä-hologrammiviestit raottavat Cradle-aseman tapahtumia pelaajalle kuin tippuva hanasta. Kun soppaan lisätään aseman työnjohtajana toimiva, hieman seonnut IDUS-tekoäly, niin jokainen voi arvailla mitä on tapahtunut. Keskeiseksi tavoitteeksi Hughille nousee yhteyden saaminen Maahan.

Kun Hugh saa aisaparikseen Dianan melkein heti alussa, alkaa homma luistaa aivan toisella tasolla, kun lukitut laitteet ja ovet saadaan auki Dianan hakkerointitaidoilla ja vastaan tulevat ilkeämieliset, toinen toistaan isommat vihamieliset koneet voidaan nekin hakkeroitua ”auki”, paljastamaan haavoittuvat kohtansa Hughin luodeille.

Tämä hakkerointi-ammuskelu -dynamiikka onkin se keskeinen elementti Pragmatassa ja se on samalla se, mikä pelin melko perinteisen 3rd person -toiminnan erottaa edukseen kivasti muista scifiammuskeluista. Vaikka alkusoitto kuulostaakin hieman Dead Spacelta ja Hughin valkoinen astronauttiasu etenkin maskin osalta saattaa tuoda mieleen Isaac Clarken avaruusritariasun, ollaan kaukana survival horrorista. Pelkillä tuliaseilla vastaan tuleviin vihollisiin ei saa juurikaan edes lommoja, mutta kun hauskasti Hughin reppuselässä roikkuva Diana pistää hakkerointia peliin, alkaa Hughille aueta kivaa ikkunaa luotien sisäänlaittamiseksi.

Erilaisia asetyyppejä on neljä: Hughin oma perusase on loppumattomilla luodeilla, mutta cooldownin kautta latautuvalla mekaniikalla varustettu, kun taas loput kerättävät aseet ovat tehokkaita hyökkäykseen, puolustamiseen ja harhauttamiseen tarkoitettuja välineitä. Yksi asetyyppi ampuu harhauttavan hologrammin, kun taas toisella voidaan esimerkiksi ampua vihollisen päälle eräänlainen paikalleen jähmettävä energiakenttä. Kaikki aseet on värikoodattuja, joten taistelun tiimellyksessä on hyvä tietää, että juoksemalla kohti punaisena hohtavaa asetta, saan käteeni kunnon tykin.

Poimittavissa, niin ikään 3D-printatuissa aseissa on useimmiten vain muutamia kuteja ja kun ne loppuvat ja hajoavat atomeiksi, pitää maasta noukkia uusia tilalle. Tämäkin on oma elementtinsä taistelun aikana: kertakäyttöiset aseet loppuvat nopeasti ja pelaaja juoksentelee hetken aikaa peruspyssynsä kanssa, ennen kuin saa taas noukittua käsiinsä rajoitetuilla ammuksilla varustettuja pyssyjä. Hughin omassa aseessa on loppumattomat ammukset, mutta kun lipas on tyhjä, tarvitaan cooldownia aseen ammuksien latautumiseen. Malttamaton voi ampua kertalaukauksia ja joutua jälleen odottelemaan. Fiksumpaa on vältellä hetki kokonaan lähikontaktia ja kappas, lipas on taas latautunut täyteen.

Hakkerointiminipeli on uniikilla tavalla toteutettu ja erittäin hyvä ratkaisu on ollut mahdollistaa ampuminen ja hakkeroiminen samanaikaisesti. Vasemmalla liipaisimella tähdätään haluttua kohdetta, jolloin myös hakkerointipeli ponnahtaa ruudulle. Hakkerointiruudun täppää ohjataan ABXY-nappuloilla, jokaisen nappulan edustaessa omaa vastaavaa ilmansuuntaansa. Ideana olisi napsia samalla paljon tehostimia (nodeja) ruudulta, ennen kuin lopuksi päätetään ja aktivoidaan hakkerointi vihreään ruutuun. Mitä pahempi vihollinen, sitä enemmän nodeja kannattaa ottaa ennen vihreään ruutuun suuntaamista. Maasta noukittavat nodetkin kuluvat, joten helpoimpiin vastuksiin niitä ei välttämättä kannata tuhlata. Nodet auttavat taistelussa, esimerkiksi lisävahingon merkeissä, mutta eräs nodepalikka myös mahdollistaa hakkeroitavan koneen sekoittamisen, jolloin se saattaa myös hyökätä hetkellisesti kaverinsa kimppuun.

Taistelualueet aseman tiloissa ovat monesti ahtaita ja vihollisia paikalla samaan aikaan enemmän, joten melko sukkelaa naputtelua täytyy pitää yllä, samalla kun ohjataan Hughia tarpeen tullen pois vihollisnyrkkien ja vastahyökkäyksien tieltä. Toisinaan hakkerointi saattaakin jäädä kesken, kun vihollinen ehtii tempaista Hughia kuonoon. Taistelussa apuna on Hughin saappaiden rakettimoottorit, joilla voidaan hetkellisen hyppyleijumisen ohella suorittaa RB-nappulalla kätevän vauhdikas väistöliikekin. Hauskana yksityiskohtana pelissä ei juurikaan ole pelinaikaista musiikkia, enemmän ambienssia, mutta kun aletaan tähtäillä robotteja ja naputella, muuttuu peli musiikkinsa osalta varsin meluisaksi kohellukseksi, tuoden omasta mielestäni hauskalla tapaa mieleen kolikkopelihallien valopyssyammuskelut.

Taistelemisen keskiössä ovat aseiden ja nodejen lisäksi modit. Pelin edetessä näitä kaikkia löydetään uusia ja pelkästään modejakin on neljäkymmentä erilaista. Modit jakautuvat muutamaan kategoriaan ja tuottavat muun muassa lisää HP:ta Hughin mittariin ja toisella palikalla hyökkäysteho kasvaa kun isketään takaapäin. Nodeista poiketen modit ovat pysyviä palikoita, jotka eivät kulu.

Vaikeustasoltaan normal-tasolla peli on sopivan haastava ja pelaaminen soljuu kivasti eteenpäin isompien koneidenkin kanssa – mikään Dark Souls tämä ei ole, mutta jos ja kun Hughin elinmittari alkaa huventua, eikä ehdi paikkaamaan haavoja terveyspaketilla ajoissa, palataan aseman suojahuoneeseen. Mitään kerättyä tavaraa ei kuitenkaan menetä, vaan kaikki löytyy edelleen Hughin taskuista, eikä mitään jo tavoitteellisesti suoritettua tarvitse tehdä uudelleen.

Rauhallisella pianomusiikilla koristellussa huoneessa peli voidaan tallentaa, mutta siellä pääsee myös päivittelemään päivityspalikoilla Hughin asetehoa, HP-mittaria sekä Dianan hakkeroinnin tuottamaa yleisvahinkoa sekä sen ajallista kestoa. Laatikoista löytyy ja tuhotuista vihollisista saadaan lunafilamenttiä – eli Kuussa käytettävää 3D-printtausmateriaalia, joka toimii valuuttana suojahuoneessa ja sillä voidaan ostaa päivityksiä Hughin taitoihin, mutta myös kokonaan uusiakin. Muun muassa hetkellistä ”raivomoodia”, eli Dianan operoimaa molempia tatteja klikkaamalla aktivoitavaa overdriven tehoa voidaan parantaa lunafilamentein. Lunafilamentillä voidaan myös päivittää aseiden tehokkuutta.

Seikkailtaessa voidaan sieltä täältä avata auki oransseja tikkaita, jotka toimivat ”oikoreitteinä” suojahuoneeseen. Mikäli on juuri päihittänyt vaikeamman robotaistelun, on kenties hyvä hetki sujahtaa tikkaita alas turvahuoneeseen tallentelemaan, jonka jälkeen voidaan jälleen hypätä ympäri asemaa kuljettavan munajunan kyytiin ja matkata takaisin sinne missä hommat kesken jäivät. Onneksi pelaajan ei tarvitse sitä muistaa minnepäin asemaa pitikään matkustaa, vaan oranssi täppä kartalla kertoo, missä seuraava tarinaa edistävä tavoite oli. Ennen junaan hyppäämistä pelaaja voi valita aseensa sekä varastosta löytyvät nodet sekä Hughin pukuun pultattavat modit kätevän, nettiräiskinnöistä tutun loadout-ruudun välityksellä. Lisää asepaikkoja, kuin samanaikaisia modi- ja node-slottejakin saadaan auki lisää pelin edetessä.

Suojahuoneen tiloista löytyy myös hauska hahmo Cabin, joka on pöytätietokoneiden ATX-pönttöä jossain määrin muistuttava iloinen robottikaveri, jonka kautta voi kerättävillä poleteilla pelata kaverin järjestämää bingoa. Bingo, tuplabingo ja triplabingo tuottavat kaikki erinäisiä palkintoja, mutta ei poletteja aivan joka laatikosta löydy. Turvahuoneeseen aukeaa myös haastetila, joissa pitää esimerkiksi selvitä paikasta A paikkaan B tietyssä sekuntimäärässä tai sitten tuhota kaikki viholliset annetussa ajassa ja näistäkin ropisee palkintoja. Muuta yksityiskohtaista ovat Cradle-aseman tiloista kerättävät REMit, eli ihmiskunnan muistoja, joita voidaan viritellä ja printata turvahuoneeseen Dianan iloksi. Pulpetti, TV ja lastenpiirretyt sekä ilmapallot ovat kaikki sellaisia, jotka tuottavat pikkutytölle suunnatonta iloa.

Hughin ja Dianan välinen toimiva dynamiikka on ihastuttavaa koettavaa ja peli onkin eräänlainen isä-tytär -seikkailu, jossa pieni androidi katselee ja tarkastelee maailmaa oikean lapsen silmin. Kaikki on suurta ja uutta. Kysymyksiä on paljon. Hugh ei jää yksin potemaan epätoivoa, kun matkassa on kaikkea ihmettelevä ja loputtomia kysymyksiä lähinnä ihmisistä, tavoistamme kuin Maa-planeetastakin esittävä Diana-tyttönen, joka tarpeen tullen osaa kuitenkin olla murhaavantehokas apuri taistelussa.

Pragmatan tarina etenee hitaanlaisesti, se on kenties ainoita heikkoja puolia pelissä, mutta toisaalta peliä on myös ilo pelkästään pelatakin, koska taisteleminen, kontrollit sekä tasapainoilu haastavuuden osalta on juuri sopiva. Taisteleminen on vauhdikasta ja kunhan pysyy hoksottimiensa kanssa hereillä ja ripeänä, pelissä pärjää, mutta esimerkiksi liian hidas uppoutuminen hakkerointiruutuun kostautuu yleensä roboilta saatavalla selkäsaunalla. Mukavasti Hugh ja Diana ovat vuorovaikutuksessa ja höpisevät keskenään usein heti taistelukohtien jälkeenkin, rauhallisempina hetkinä. Eli aivan aina hahmojen välisen kommunikoinnin edistämiseen ei siis vaadita pelimoottorin omalla tehtyä välipätkää.

Visuaalisesti RE Enginellä työstetty Pragmata on kaunis peli, vaikka suurimman osan ajasta pelissä seikkaillaankin Cradle-aseman valkoharmaissa, toisinaan hieman tylsäksi käyvissä komplekseissa. Kuu-asema on kuitenkin sopiva paikka pienen androiditytön kyltymättömän uteliaisuuden ruokkimiseen, koska vaihtelua näihin maisemiin saadaan kuitenkin kivasti aseman väen suorittamilla 3D-printtailukokeiluilla, jossa seikkaillaan hetki muun muassa New Yorkin repaleessa ja toisaalla päästään kokemaan ylikasvaneiden 3D-puiden aiheuttamaa tuhoa, kun luonto on vallannut jopa osan Kuuasemaa – eikä feikkiranta ja meri auringonlaskun kera jää sekään vieraaksi. Pragmata pyörii mukavan sutjakasti jopa grafiikan quality-asetuksilla – en missään vaiheessa kokenut tarpeelliseksi edes kokeilla performancea. Hugh ei kovin usein maskiaan pelin aikana riisu, mutta Dianan ilmeisiin sen sijaan on panostettu ja ei sinänsä ihmekään, koska eräällä tapaa Diana on seikkailun keskiössä, pelaajan jännittäessä saadaanko Maahan yhteyttä.

Kokonaisuutena Pragmata on mukavan tuore tuulahdus toimintapelien saralla. Capcom on jälleen keksinyt uskaliaasti jotain uutta vanhaan kaavaan ja se on kannattanut. Päähahmojen välisen dynamiikan seuraamisen ohella pelin aikana avautuvat uudet aseet, Dianan paranneltavat hakkerointitaidot sekä turvahuoneen erilaiset haasteet pitävät myös mukavasti mielenkiintoa yllä.