Savirystyset verillä ja peukalot kovilla joukkotappelupelissä Knuckle Creek

Siitä on aikaa, kun Team 17 on meitä viimeksi siunannut minkäänlaisella matosodalla – tarkemmin sanottuna siitä on kulunut kymmenen vuotta, kun kaikille alustoille saapunut Worms W.M.D julkaistiin. Pitkään konsoleilla, kuten PC:lläkin on siis ollut madonmentävä aukko mitä tulee ”partytaistelupeleihin.” Toki Nintendo-tyypeillä on aina ollut Smash Bros. -pelinsä, mutta entäs muut sitten? Gang Beasts on ainoa mikä äkkiseltään nousee esiin (kiitos Petteri).

Nyrkin mentävää aukkoa saapuu kivasti savellaan paikkaamaan indiekehittäjä, mainiosta sivuttain scrollaavasta shoot ’em upistaan, Platypus Reclayed tunnettu Claymatic Games. Alle kuuden euron hintainen Knuckle Creek vie pelaajaan landelle, possujen, kanojen kuin heinäpaalienkin valtakuntaankin, punaniskamättämisen merkeissä.

Knuckle Creek tarjoaa niin yksinpeli- kuin moninpelimahdollisuuttakin. Päävalikko tuo mieleen toisen mainion indiepelin vuosien takaa, Ultimate Chicken Horsen, jonka valikoissa pystyi käytännössä pelleilemään ja kokeilemaan pelin mekaniikkoja, ennen varsinaisen pelin aloittamista. Sama juttu Knucle Creekissä: pelaaja voi nyrkkeillä ja potkia, kiipeillä, heitellä maatilan eläimiä ympäriinsä sekä tilata taivaalta varustelaatikoita aseiden testaamista varten ja kokeilla esimerkiksi miltä kaksipiippuisella haulikolla losauttaminen tuntuu. Ja sehän tuntuu makealta.

Yksinpelaava voi tarttua pelin haastemoodiin tai sitten pelailla nelinpelimättöä neljän bottivastustajan kanssa. Myös saman ruudun pikamuotoinen mättö, maksimissaan kahdeksan yhtäaikaisen ihmispelaajan kanssa onnistuu, kunhan vain lisätään riittävästi peliohjaimia. Kun haastemoodia on tarpeeksi kirjaimellisesti “hakannut”, aukeaa survival-moodi, jossa nimensä mukaisesti hakataan loputtomasti porukkaa ja yritetään saada mahdollisimman monta kaatoa listalle, joka sitten merkataan ylös tulostaululle.

Haastemoodin lähes jokaisessa tasossa on ideana vetää kaikkia kuonoon ja jäädä viimeisenä henkiin – pienellä variaatiolla kaava vaihtuu niin, että pitää esimerkiksi annetun ajan sisällä saada parikymmentä kaatoa, mutta valtaosan ajasta vedetään muita kuonoon ja jäädään itse viimeisenä seisomaan. Vaikeutta lisää se, että pelaajalla on aina vain tietty määrä elämiä käytössään – yksi nyrkinisku tekoälyltä vie kuluttaa yhden elämän, joten kymppikin hupenee aika nopeasti huolimattomalla pelaamisella. Aika tallentuu ylös ja samalla jokaisesta pelatausta kentästä aukeaa palkinnoksi jos jonkinlaista palikkaa (vaatteita sekä naamoja) oman uniikin hahmon rakentamista varten – tämä tapahtuu päävalikon ulkohuussista käsin.

Kontrollit ovat melko selkeät: peliohjaimen B-nappulla noukitaan heitettävä esine, oikea liipaisinta pidetään pohjassa, tähdätään ja viskataan haluttuun suuntaan X-nappulaa painamalla. Käytän sanaa ”melko”, koska hetken tuon kaavan opettelu kesti, että se upposi selkäytimeen. Periaatteessahan tuon olisi voinut toteuttaa niinkin, että liipaisin poimii objektin tähtäämisen ohella, mutta silloin B-nappulalla ei voisi pudottaa esinettä, mikäli sitä ei haluakaan. Aseet sen sijaan tarttuvat kainaloon ihan vaan juoksemalla niiden ylitse. Tähtäämisperiaate aseissa on kuitenkin sama kuin heiteltävissä esineissä.

Pelaajan hahmo osaa heittää kuperkeikkaa vasen liipaisin pohjassa, satuttava liukutaklaus onnistuu sekin ja hyppiminen ja kiipeäminen reunojen ylitse korkeammille tasoille ja myös pudottautuminen vaikkapa laiturin tai muun reunalta alas, onnistuvat kaikki. Liikkuminen taisteluruudulla onkin tehty jopa yllättävän monipuoliseksi. Kyykkyynkin voi mennä, mutta harvemminpa taistelun tuoksinassa tuota muisti käyttää. Ilman aseita X-nappula toimii nyrkkeinä – nappulaa voi rämpyttää tai pitää pohjassa kovempaa iskua varten. Iskuja voi torjuakin peliohjaimen Y:tä pohjassa pitämällä nappulalla, mutta kyykyn tavoin en tuota juuri koskaan muistanut käyttää pelatessani.

Nettipelin osalta ratkaisu on hieman harmittavasti ystävälista- ja aulakoodimuotoa, eli toista ihmistä vastaan pääsee pelailemaan, jos kutsuu pelin niin ikään hankkineen kaverin tai annat jollekin viisinumeroisen peliaulakoodisi. Mitään servereiden selailua pelissä ei siis ole. Onneksi arvostelua varten kuitenkin toimitettiin kaksi koodia, joten nettipelin pystyyn asettaminen onnistui kaksinpelinä, ystävälistan kautta varsin vaivattomasti, eikä nettikoodissakaan ollut mitään valittamista.

Pelaajan laittaessa oman session pystyyn, täyttää loput kolme paikkaa oletuksena botit. Pelata voi joko neljän porukassa tai kunnon sekoiluksi äityvässä kahdeksan tappelijan rytäkässä. Paikallisestikin matsata voi kahdeksalla ihmispelaajalla, jos vain saa riittävästi peliohjaimia siihen hommaaan. Bottien ja ihmiskavereiden kanssa sitten hypätään lava-auton kyytiin ja kohti paikallisia turpatansseja. Kaksinpelinä homma hoitui juurikin niin, että peliin kutsuttu kaveri korvasi yhden boteista. Halutessaan asetuksia saa säätää niin, että mitään botteja ei mukaan matsiin tule. Jo easy-tasolla boteista kuitenkin oli mielestäni paljon iloa. Pelimuotojen osalta on tarjolla kaikki kaikkia vastaan -mättämistä tai sitten tiimimättöä, eli joko 2vs2 tai 4vs4, toinen puoli punaisissa ja toinen sinisissä paidoissa.

Ottelun jälkeen on mahdollista äänestä seuraavaa kartta, joita onkin mukavasti iso liuta erilaisia ja eri teemaisia. Jo kahden ihmispelaajan ja kahden botin sekoilu oli kuitenkin varsin toimivaa viihdettä: botit easy-tasolla pelaavat hyvin, eivät liian hyvin, mutta pelleilemällä ihmispelaajat jäävät erissä kakkoseksi tai jopa viimeiseksi. Jokaisessa matsissa vedetään useampi rundi, jokaisen välissä vaihtuu kartta uuteen ja lopussa asetutaan palkintopallille. Hauska yksityiskohta on palkintopallin lopputappelu, jossa pokaalin voi viskata muiden naamalle, samalla kun jengi vetää toisiaan kuonoon ja valokuvaaja räpsäisee lopulta ikoniseksi muodostuvasta hetkestä kuvan.

Muiden pelaajien puute vaikuttaa ikävästi myös haastemoodin pidempikestoiseen mielekkyyteen. Haasteita on kiva pelailla jonkin aikaa, kunnes saman toistamiseen hieman kyllästyy. Pienellä variaatiolla kaikissa on ideana piestä kaikki mahdollisimman nopeassa ajassa tai piestä X määrä porukkaa mahdollisimman nopeassa ajassa, joka sitten listataan leaderboardsille, jonne verrokkiaikojaan laitetaan ainoastaan kaverilistan tyypeiltä. Jos pelaavia kavereita ei ole, jää listalle vain pelaajan oma nimi keikkumaan ja siispä pelaaja kilpaileekin käytännössä vain omaa aiempaa suoritustaan vastaan.

Ennen kaikkea visuaalisesti, mutta myös ääniltäänkin Claymatic Gamesin peli on erittäin onnistunut. Musiikki on menevää ja ääniefektit hauskoja – sellaista Worms-tason meininkiä, jossa viskottavat lampaat määkivät ja ruudulla tappelevat saviukot pitävät meteliä huudellessaan sitä ja tätä, aseiden ajoittain laulaessa ja nyrkkiefektien ollessa sitä liioiteltua Hollywood-tasoa, ajoittaisen banjomusiikin soidessa rytmikkäästi taustalla bluegrassin hengessä. Pelaaja voi myös ilmaista tunteitaan ristiohjaimen ilmansuunnilla. Tämäkin tosin oli ominaisuus, jota en kovin usein kyllä muistanut käytellä. Platypus Reclayed -pelin tapaan kaikki pelin sutjakasti pyörivä grafiikka on tehty yhdistelemällä 3D-malleja ja savityötä. Pelin stop-motion -tekniikalla animoidut tappelijat tuovat nopeasti mieleen vanhat Wallace & Gromit -elokuvat (tai pelit).

Pelin parasta antia on varsin monipuolinen hahmoeditori, jossa voi luoda jos jonkinlaista hahmoviritelmää. Haastemoodeista saatavilla rakennuspalikoilla voi rakentaa erittäin monipuolisia hahmoja, joissa vain mielikuvitus on rajana, joten tietynlainen porkkana haastemoodin pelaamiseen on olemassa, vaikka se alkaisikin pidemmän päälle puuduttamaan. Hauskasti haastemoodissa kohdattavia Claymaticin itsensä muovaamia hahmoja ovat muun muassa Hulk Hoganin, 60-luvun Batmanin ja Jokerin sekä jopa Futurama-sarjasta tutun Bender-robotin hauskat näköisversiot.

Knuckle Creek on ilahduttava pelikokemus. Toki se on hetkittäin sitä samaa, itseään toistavaa turpakäräjöintiä, mutta erilaiset, niin heiteltävät kuin ammuksiakin sisältävät aseet tekevät pienikokoisille ruuduille sijoittuvasta tappelemisesta hauskalla tapaa kaoottista ja arvaamatonta – koskaan ei voi tietää kuka useampieräisen matsin lopulta voittaa.

Peliä ei ole hinnalla pilattu, mutta eipä ole laitteistovaatimuksillakaan: harvoin saa lukea minimivaatimuksissa tekstiä “mikä tahansa SSE2-tuella varustettu prosessori” tai “mikä tahansa DirectX 10 -tuella varustettu näytönohjain.”