Avatar: Frontiers of Pandora - From the Ashes on yllätyksetön lisäosa Cameron-faneille

Kun Ubisoft julkaisi toisen, varsin toimivan (joskin Far Cry -kaavaa osin muistuttavan) Avatar-aiheisen pelinsä Avatar: Frontiers of Pandora pari vuotta sitten, oli tilanne täsmälleen sama kuin nyt tämän uuden, samaiselle Frontiers-pelille julkaistun kolmannen tarina-DLC:n kanssa. En ole tätä kirjoittaessa vieläkään nähnyt James Cameronin uusinta Avatar: Fire and Ash -elokuvaa, jonka ympärille kyseinen, noin kahdenkymmenen viiden euron hintainen From the Ashes DLC on nivottu. Avatar 2 -elokuvasta tykkäsin ja kolmosen sanotaan olevan katsottavaa tasoa sekin yli kolmetuntisesta kestostaan huolimatta, mutta ilmeisesti pikkuhiljaa teatteriyleisön väsymys ”saman toistoa” kohtaan alkaa nousta pintaan.

Jos olet samassa veneessä kanssani ja uusi elokuva on näkemättä, mutta Ubin Avatar-maailma on ollut nautiskelua, ei hätää – elokuvaa et tarvitse pohjalle. Tapahtumat sijoittuvat noin vuoden verran emopelin (DLC ei ole itsenäinen lisäri) tapahtumista eteenpäin, vuoteen 2170. Ruotsalaisen Massive Entertainmentin kehittämän originaalin pelin pahis, John Mercer, ei ole enää mukana, vaan sen sijaan päävihattavana häärii toinen nihilisti, Bukowski – ei sentään kirjailija-Charles vaan majuri Bukowski.

Majuri Bukowski vetää iänikuista ja loppumattomilla mech-armeijoillaan, helikoptereillaan sekä sinertävin Na’Vi -nyrkein nitistettävää jalkaväkeään RDA-hihnassaan, vaikka ei itse juurikaan pelissä edes näyttäydy. Rivisotilaat sen sijaan ovat väsymättöminä töissä Pandora-planeetan uudellakin alueella, osin savun ja tulen kyllästämässä Kinglorin metsässä, josta niitä paratiisimaisemia ja kauniisti hohtosienien ja muiden kasvien valaisemia luoliakin edelleen kuitenkin löytyy. Joukot partioivat taukoamatta, odottamassa sinijalkaisia hujoppeja saapuviksi vapauttamaan heidät maallisesta helvetistään.

Uutena käänteenä RDA on lyöttäytynyt yhteen ilkeämielisen Na’Vi-klaanin, nimenomaan tulesta ja savunkatkusta pitävän Mangkwan kanssa, jotka eivät olekaan sinisiä, vaan mustia kuin sydämensäkin. RDA on saanut omaa uuttakin kalustoa väkerrettyä ja uutena vihollistyyppinä nähdään pienempi mech-tyyppi sekä pelaajasta ihmisiä helpommin vainun saavia robottikoiria, joista jälkimmäiset toivat jostain syystä hupaisasti mieleen omasta lapsuudestani tutussa Chip&Dale: Rescue Rangers -animaatiosarjassa nähtyjä professori Nimnulin.. robottikoiria.

Magkwanin edustajia pyritään pitämään erikoisempina kohtaamisina ja näitä klaanilaisia saadaankin vastaan lähinnä minibosseina kaksintaistelun muodossa tai joskus sellaista jahdataan esimerkiksi pitkäksi venyvän lentoliskotaistelun aikana. Kaksintaistelut eivät kuitenkaan ole mitään sen kummallisempaa kuin sitkeämpi vastustaja, joka ei juurikaan välitä vaarasta vaan juoksentelee ympäriinsä lyijyä jakaen – vihollisen nahka on paksu, mutta samaan aikaan, samanlaisesta RDA:n pyssystä ja vihollisen liipaisinsormesta lähtevät luodit tekevät jostain syystä helpommin reikää pelaajan ohjaaman hahmon sinertävään ihoon.

DLC:n sankarina nähdään emopelissä päähahmona toimineen ja Sarentu-klaania edustaneen Tamteyn sijaan Trr’ong-klaanin viimeinen jäsen: kyseessä on kovanaama nimeltä So’Lek jonka uusioperhe (johon Tamtey kuuluu) ovat joutuneet RDA:n vangiksi tai kadonneet kaiken sen loppumattoman metsienraivaussodan keskellä, alueille joita totta kai valvovat RDA sekä Mangkwanin edustajat. So’Lek ei enää leiki, vaan nyt kamppaillaan eloonjäännistä, kuin nurkkaan ahdistettu First Blood -elokuvan Stallone. Ei muuta kuin nauhaa otsaan ja ramboilemaan tiheisiin, savun käristämiin viidakoihin.

Peruspelattavuudeltaan juuri mikään ei ole muuttunut, eikä se ole yllättävääkään, kun kyseessä on käytännössä Pandoran tarinoita yksinkertaisesti uudelle alueelle laajentava lisäri. Mikäli originaalia peliä on koluttu, voidaan lisäosan alussa importata mukavasti oma hahmo ja statsit emopelistä – siitä huolimatta, että kyseessä on eri hahmo, jota nyt peluutetaan. Eikä ole mikään pakko pelata ensin originaalia peliä lävitse ja tämäkin on pelkästään hyvä asia, mikäli haluaa fiilistellä vähän Avatar: Fire and Ash -tunnelmissa.

Tarinan alussa poukkoillaan vuosissa edes takaisin, joka kieltämättä hieman sekoitti omaa nuppia ja kaiken hahmottamista, mutta lopulta onneksi kompuroidaan takaisin nykyhetkeen: tärkein pointti on kuitenkin se, että vaikka RDA:n johto vaihtuu, alistaminen Pandoralla pysyy. Asia johon törmäsin myös From the Ashes -lisärin aikana oli se, että kun useita erilaisia sivuhahmoja pelissä kohdataan ja joista jokaisella on se heittopilkku yleensä siellä nimen keskellä, niin kyllähän asia pitkälti emopelin tarinan tavoin niin on, etteivät nämä lukuisat nimet, joita esitellään ja viskellään aika ajoin ruudulle – vihollisheimon jäsenistä puhumattakaan – ei yksikään niistä jää muistiin ja naamat.. no naamathan ovat kaikilla pelin hahmoilla hyvin samankaltaisia.

Ei emopeliä hieman lineaarisemmalta tuntuneen ja tiukemmassa otteessa ollut tarina loppujen lopuksi siltikään ole mikään järin kiinnostava tai mullistava, mitään sen kummemmin spoilaamatta. Kunhan puuhaillaan, ammuskellaan jousia taikka luoteja ja ihastellaan kauniita säteenseurannalla kuorrutettuja maisemia heimokavereita pelastettaessa. Sitä kuitenkin toivoisi peliltä sitä jotain, kun ottaa huomioon, että useampi studio on Massivea ollut avustamassa niin emopelin kuin lisäreidenkin kehityksessä – jopa entinen Driver-studio Reflections on typistetty pelkääjän paikalle apustudion rooliin, kehityksessä avustamaan.

Frontiers of Pandoran tavoin From the Ashes -lisärin suurimpia onnistumisia nimittäin on edelleen sen valloittavan kaunis, isokokoinen maailma omaperäisine Na’Vi -hahmoineen, josta kunnia toisaalta toki kuuluu pitkälti alkuperäiselokuvan suunnittelutiimille, mutta jonka Massive apureineen on onnistunut visuaalisesti kuin rikkaan oloisen äänimaailmansakin osalta vangitsemaan Ubisoftin toimivalla snowdrop-moottorilla. Sinikansan asuttamassa satumaisessa, ilmassa leijuvia vuoria, tuulessa huojuvia puita ja yöllistä valoloistoa tarjoavassa fantasiamaailmassa viihtyy kivasti vaikkei mitään sen kummempaa tekisikään. Nyt uutena juttuna mukana on roihuavia ja karrelle palaneita alueita, sekä savunsekaisia paikkoja, joissa esimerkiksi ikran-lentoliskot eivät viihdy eivätkä halua laskeutua. Lentoliskolla (So’Lekin lisko on I’Ley) lenteleminen on edelleen hauskaa, jopa silloin, kun ei jahtaa mitään aktiivista tehtävätavoitetta.

Lennellessä voi taistella RDA:n partiokoptereita vastaan ja väistellä näyttävästi lämpöhakuisia ohjuksia ja samalla pudottaa niitä taivaalta sekä tuhota vihollisen radiomastoja. Mikäli ei halua aina lennellä tehtävästä toiseen siirryttäessä, voi kartan kautta pikamatkustaakin suoraan erilaisille nuotiopaikoille. Nuotiolla voi odotella vuorokaudenajan vaihtumista nappia painamalla, mikäli tahtoo ja löytyypä leireiltä tuttuun tapaan myös kokkauspistekin, jos haluaa emopelin tavoin kokkailla kykyjä väliaikaisesti boostaavia ruokia, raaka-aineista joita pitää itse kerätä pelimaailmasta. Ei muuta kuin pandoralaista leipää naamaan ja terhakkaampana toiminnan pariin! Jalan ammuskelun ja jousipyssyilyn lomassa toisinaan pitää kiipeillä aina sille korkeimmalle leijuvalle kukkulalle pienen rituaalin omaisesti, joka on hauskaa vaihtelua toimintaan ja eräänlaista seikkailemista toimintapelaamisen keskellä.

Pääosa peliajasta ja tarinatehtävistä kuluu kuitenkin niitä RDA:n loputtomia leirejä putsaten ja näitä RDA:n sabotoimisia on myös tarjolla ihan erikseen sivutehtävinäkin. RDA-porukka partioi ja pelaaja joko rynnii aseet laulaen paikalle, tai vaihtoehtoisesti yrittää hiippailla ja stealth-lopettaa suurimman osan henkilökunnasta.

Etenkin isojen mechien kohdalla äänetön hiippailu selän taakse onnistuu tuottamaan aina yhtä nautinnollisen tilaisuuden iskeä puukkoa polvitaipeeseen lopetusanimaation kera ja samalla kaataa se hemmetin goljatti. So’Lekillä on myös raivomittari ja silloin kun se täyttyy ja tatteja klikataan aktivoinnin merkiksi, ei kukaan ole turvassa sinirambon huohotukselta, kun kaikki menee hetken aikaa kivasti matalaksi pelkällä puukon sivalluksella.

Leirien putsaaminen on kerta toisensa jälkeen ihan hauskaa, mutta ennen pitkää emopelin tavoin siihen kyllästyy, eikä peliä jaksa kovin montaa tehtävää putkeen pelata, koska kaikki toistuu lähestulkoon samana, eikä niin ja näin toimiva tekoäly koskaan yllätä. Emopelistä tuttua hassua ”paikallaan tanssimistakin” viholliselta edelleen löytyy, pelaajan kadottua näkyvistä – ja tämä lukuisista pätseistä huolimatta. Useimmiten peli haluaa myös, että leiriin kun sisälle päästään, niin sitten vieraillaan myös jonkin RDA:n kompleksin sisällä – kyykitään ihmisten kokoisista ovista sisään ahtaisiin betonisiin käytäviin ja ilmastointikanaviin, taistelun huipentuessa isommille laitteille suunnatussa hallissa, jossa mahtuu sitten taas seisomaankin.

Toisinaan kompleksit menevät maan ja viellä merenpinnankin alapuolelle. Sieltä sitten etsitään jotakuta sinistä frendiä, joka ei välttämättä ehkä edes ole siellä. No saadaanpa tilaisuus putsata sisätilat RDA:n joukoista ja samalla sabotoidaan noin tusinan verran laitteiden ja ovien käyttöpaneeleita tai muuta oleellista. RDA:lle alihankkijana paneeleita valmistava yritys varmasti salaa kiittää Na’veja siitä, että töitä riittää… Lopuksi pitää sitten vielä erikseen paeta koluamalla samat reitit ylöspäin kohti vapauteen. Toki toiminnasta ja tekemisestä palkitaan ennen pitkää tuntolaatoilla, jotka muuntuvat taitopisteiksi. Emopelin tapaan taitopuun oksilta voidaan napsia uusia skillejä So’Lekin avuksi. Osa tekevät ikran-liskosta paremman, osa auttaa hiippailussa tai vaikkapa tulivahingon sietokyvyssä.

Kompleksit ovat toki vaihtelua maisemiin, mutta silti Pandoran luontonäkymiin verrattuna ehdottomasti tylsempiä paikkoja. Toisinaan suunnittelukin ontuu ja paikat ovat aivan liian pimeitä ja huonosti valaistuja tai se jokin oikea ovi tai ilmakanava ei meinaakaan löytyä. Kertaalleen piti leikkiä nosturin ohjaimien kanssa, että pääsi katonrajassa olevaan ilmakanavaan. Tässä tehtävässä meinasin jättää leikin kesken, sillä puolipimeässä hallissa toikkaroinnista ja ohjauspaneeleiden etsimisestä ei vain meinannut tulla loppua. Youtubesta ratkaisua vilkaisseena voin sanoa, etten näemmä ollut ainoa joka vastauksia etsi tähän nimenomaiseen kohtaan etsi.

From the Ashes -lisärin julkaisun jälkeen Ubisoft julkaisi ilmaisen päivityksen, jonka ansiosta Frontiers of Pandoraa kuin kaikkia kolmea lisäriäkin saa nyt pelata myös 3rd person -kuvakulmasta käsin. Kirjoitin emopelin arvostelussa, että uuden pelin first person -kuvakulma erottaa sen kivasti Ubin ensimmäisestä Avatarista, mutta nyt päivityksen myötä ero on kaventunut – vaikka onhan Massiven työstämä peli silti valovuosia sitä vanhaa parempi.

3rd person -kuvakulma saattaa myös auttaa joitain Pandoran rannalle aiemmin jääneitä jopa innostumaan pelistä, vaikka se ehkä oudolta kuulostaakin. Tiedän kuitenkin esimerkiksi erään pelaajatapauksen, joka innokkaana hommasi uusimman, Bethesdan julkaiseman Indiana Jones -pelin, mutta innostus pelaamiseen lopulta laantui, koska ”en oikein tykkää siitä silmistä kuvatusta pelikuvakulmasta, miksi se ei voinut olla selän takaa?”

Kaiken kaikkiaan Avatar: Frontiers of Pandora – From the Ashes on ihan toimiva, noin 25€ hintainen lisäri (en ole kahta aiempaa pelannut). Se tarjoaa pääasiassa lisää samaa kivaa kauniintutuissa maisemissa kuin emopelinsäkin – niin hyvässä kuin pahassa – ja sisältöäkin on ihan sopivassa määrin. Ne jotka eivät vielä ole emopeliäkään kokeilleet, kannattaa katse suunnata kenties From The Ashes Edition – Avatar: Frontiers of Pandora -painoksen suuntaan, jossa mukana tulee originaali peli sekä tämä uusi lisäri 40€ hintalapulla varustettuna.