Rayman 30th Anniversary Edition jättää toivomisen varaa vanhoille faneille

Rayman on ehdottomasti yksi heti mieleen tulevista nimistä, kun mietitään Ubisoftin pelinimikkeitä – silti viime kerrasta on kulunut jo aivan liian kauan, mainion Rayman Legends 2D-tasoloikan oltua 2013 vuoden julkaisuja. Ensimmäisen Rayman-pelin originaali PSX-julkaisu ehti viime vuonna täyttää jo reippaat 30 ikävuotta, joten nyt sitä juhlitaan (sivistyneesti myöhässä).

Rayman 30th Anniversary Edition on päälle parinkympin hintainen katsaus menneisyyteen, remasterointikokoelma, joka tuo uusien kuin vanhojenkin fanien koettavaksi pelialan mielenkiintoiselta 90-luvun puoliväliltä varsin omalaatuisen tasohyppelyn, jonka kanssa samaan kastiin lukisin myös pelit Earthworm Jim ja Zool – täysin hatusta vedettyä, arvaamatonta överimeininkiä, siinä missä Mario ja Sonic ovat aina edustaneet hieman hillitympää tavaraa.

Emuloituna ei ole pelkästään Playstation-versio, vaan kaiken kaikkiaan viisi versiota pelistä, mukaan lukien pelin PC-DOS -julkaisu sekä tämän kolme lisäosaa: kaksi kehittäjien lisätasopakettia sekä 24-tasoinen fanien Rayman-editorilla aikoinaan luoma paketti. Periaatteessa siis pelattavaa riittää aika runsaasti. Kokoelman tuorein peli on Gameboy Advancen versio vuodelta 2001.

Rayman aloitti taipaleensa vuonna 1992 Super Nintendon CDROM-julkaisuksi tarkoitetulla pelillä, mutta koska CDROM-projekti kuopattiin, siirtyi pääkehitys ensin Atari Jaguarin peliksi ja siitä vielä ensimmäisen Playstationin peliksi – Jaguar-versio seurasi kyllä porttauksena perässä.

Pelin tarinakin muuttui matkan varrella. Raytracing-man -nimeä kantaneen pelin piti alun perin olla tavallinen ihmispoika Jim, jonka setä Hendrix hieman TRON-elokuvaa muistuttavalla tavalla joutuu imaistuksi virtuaalimaailman sisään. Setä pyytää poikaa tulemaan perästä avuksi ja Ray(tracing)Manin olisi toiminut pojan avatarina.

Tästä ideasta kuitenkin luovuttiin ja lopulta Raymanista tuli Ubisoftin hauskalla tapaa omaperäinen, munakoisokroppainen leijuraajamaskotti, eräänlainen ranskalainen metsän Rölli, jonka piti Marion tavoin pelastaa electoons-ystäviänsä ilkeän, Varjoankan hattua ja viittaa kovasti muistuttavan pahiksen, Mr. Darkin kynsistä, joka oli teljennyt porukkaa häkkeihin ympäri pelimaailmaa.

Siinä sivussa sitten hypeltiin ja kiivettiin sekä keräiltiin lisäelämiä ja kristallipallon kaltaisia sinisiä hohtavia tings-pallukoita, jotka Marion kolikoiden tapaan antavat joka sadasta tingistä lisäelämän. Ideana on selvitä hengissä ja hakeutua melko lyhyiden tasopätkien ”tarinansivua kääntävälle” puukyltille Raymanin hihkaisun kera ja sitten matka taas jatkuu hieman eri maisemissa.

Jeff Minterin pelinkehittäjätarinan kaltaisesti Rayman 30th Anniversary Edition pitää sisällään kivan ja mielenkiintoisen historiikin, jossa kerrataan Raymanin matkaa konseptista valmiiksi peliksi. Mukana on valokuvia, konseptikuvia ja luonnoksia kuin eri versioiden kansikuviakin sekä ihan kiva määrä videohaastatteluista, joissa kuullaan muun muassa pelisarjan toisen luojan, eläköityneen Michel Ancelin mietteitä. Historiikista löytyy myös muun muassa täydellinen 85-liuskainen suunnitteludokumentti pelin SNES-versiolle. Itse prototyyppidemo löytyi jostain kaapista vuonna 2017 ja siten se on saatu nyt mukaan kokoelmaan – tätä en kuitenkaan itse laske yhdeksi versioksi valmiista pelistä, koska se ei sellainen ole.

Pelimekaniikaltaan ensimmäinen Rayman oli aikoinaan 2D-tasohyppelyä, ennen kuin siirtyi muodikkaaseen 3D-aikaan Rayman 2 -pelillä, klassisien 2000-luvun alun kamerakuvakulmaongelmien kera ja kolmosen jälkeen palattiin takaisin 2D-muottiin.

Muistan aikoinaan pelanneeni ensimmäisen Rayman -pelin PC-versiota, mutta en muista ensimmäistä fantasiametsäteemaista Dream Landia tai sitä seurannutta ”bändimaailmaa” pidemmälle. Pelattuani synttärikokoelmaa, joista pisimmälle pääasiassa originaalia Playstation-julkaisua, aloin ymmärtämään, että ehkä leikki omalta osaltani jäi jo tuolloin kesken samasta syystä, kuin mikä nyt kokoelman parissa alkoi laskea lehmän häntää. Dreamlandin jälkeen pakka kun alkaa hieman levitä.

Tasosuunnittelu muuttuu nopeasti absurdiksi ja musamaailman nuottiviholliset, sekä kiipeiltävät nokkahuilut, rummut ja putkikellomaiset, jäisen liukkaat pinnat eivät ole omiaan säilyttämään eheää illuusiota metsän asukista, kun teemoja aletaan sotkemaan melko vapaasti.

Myöhemmin vastaan tulee myös leivosteema ja kouluteema, tappavan terävine lyijykynineen ja kiipeiltävine pyyhekumeineen. Näitä visuaalisia teemoja ymmärtää, jos ajattelee alkuperäistä virtuaalimaailmasuunnitelmaa, jossa kai mikä tahansa voisi olla mahdollista, mutta lopullisessa tuotteessa tasojen höpsöt teemat alkavat syödä mielenkiintoa ja tuovat enemmänkin mieleen vanhat Micro Machines -pelit.

Lopullisen niitin arkkuun lyövät pidemmälle mentäessä alati vaikeutuvat tasot – ne vaikeutuvat väärällä tavalla, kun tasot alkavat olla täynnä yritä ja erehdy -kohtia, yllättäen niskaan putoilevia tai ruudun ulkopuolelta lentäviä vihollisia tai juuri ruudun ulkopuolelle sijoitettuja teräviä piikkejä, jotka ylöspäin hypätessä osuvatkin Raymanin pääkoppaan ja taas on yksi energiapallukka vähemmän tai ehkä jopa koko rassukka kanveesissa. Erityisen rasittava oli automaattitrampoliineilla varustettu alaspäin kulkeva sokkelo, jossa piti yrittää löytää oikeaa reittiä samalla kun trampoliinit pomputtivat Raymania loputtomiin ja jokaisella kerralla väärän reitin valinta johti siihen, että peli pomputteli hahmoa jatkuvasti, kunnes oltiin jälleen sokkelon huipulla, alkupisteessä.

Ennakkoon ihmettelin synttärikokoelman kaikkiin peleihin lisättyä takaisin kelauksen mahdollisuutta, mutta virkistettyäni kadonnutta muistiani pelin parissa kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen, täytyy sanoa, että kokoelmasta vastannut Digital Eclipse on varmasti todennut sen tarpeelliseksi. Voin vain kuvitella sitä uudelleen yrittämisen ja tallennuksen lataamisen määrää ilman moderneja apuja.

Pomotaistelut ovat sellaisia, että pelaaja ahdetaan älyttömän pieneen ruutuun useimmiten ison bossin kanssa. Muutamat ensimmäiset bossit ovat helppoja, mutta sitten meno muuttuu perustasojen tapaan älyttömäksi pelleilyksi, jossa bossit käytät päälle ja tilaa väistellä on olemattoman vähän. Aikaa saa kelailla takaisin enemmän kuin tarpeeksi. Muita lisäapuja ovat muun muassa loputtomat elämät, kaikkien tasojen avaus pelattavaksi sekä kaikkien Raymanin kykyjen saaminen kättelyssä. Nämä pitää kuitenkin valita päälle ennen kuin pelin aloittaa. Kesken pelin niitä ei voi säädellä. Pelin saa myös tallentaa koska haluaa, vaikka pelin originaalit tallennusruudut ovatkin edelleen tallella. Kaikille peleille on myös omat tallennusslotit, joten halutessaan kaikkia kokoelman pelejä voi maistella ja tallennella vaikka rinnaikkaisesti.

Remasterointina kokoelma on jäänyt hieman puolitiehen. Jäljelle jääneiden tallennusruutujen ohella kaikista peleistä löytyy ainakin yksi valikko, jonka päälle ilmestyy teksti ”tämä ei ole käytössä” kun kyseisenkaltainen vaihtoehto valitaan ja esimerkiksi PC-versiossa valikot ”setup keys” ja ”setup pad” vievät remasteroinnissa tasan samaan valikkoon. Näitä olisi voinut siivota poiskin, koska nyt ne antavat laiskan kuvan työskentelystä.

Vanhahtavaa grafiikkaa silottamaan tarjotaan CRT-filtteriä joko suorana tai kuperana. Myös originaali kuvasuhde voidaan asettaa tai vaihtoehtoisesti täysikokoinen ruutu, joka heittää hienot, melkeinpä kolmiulotteiset kuvaputkireunat ruudulle. Etenkin pelin metsämaailma näyttää edelleenkin riittävän kauniilta ja taianomaiselta, ettei välttämättä mitään filtteriä edes tarvitse, vaikka pientä rosoreunaa silloin enemmän näkeekin.

Musiikillisesti peli on varmasti monelle vanhalle fanille pettymys. Originaali säveltäjä Rémi Gazel poistui keskuudestamme vuonna 2019. Ilmeisesti tekijänoikeusasioihin liittyen vanhaa musiikkia ei ole siksi saatu nyt sovittua mukaan (tai ei ole haluttu maksaa) ja mukaan on ympännyt omia sovituksiaan viimeisimpien Rayman-pelien säveltäjä Christophe Héral.

Lopputulos on se, että musiikki on osittain ihan toimivaa ja aluksi se kuulostaa hyvältäkin, mutta tarpeeksi kun on pelaillut, tulee huomanneeksi että erilaisia raitoja on lopulta vain muutama, ne ovat lyhyitä ja ainakin yksi niistä tuntuu katkeavan aina kesken kaiken. Ei uudesta musiikista myöskään yksikään nouse alkuperäisääniraidan tasolle, paitsi ehkä ”first steps” joka on kutakuinkin 1:1 sovitus originaalista versiosta. Kun tasot muuttuvat sekopäisemmiksi ja hankalimmiksi, pelaajan kelaillessa aikaa takaisin ja saman lyhytkestoisen musiikin loopatessa taustalla, alkaa mielenkiinto todella valua lähelle nollaa. Eikä asiaa auta, että valikoissakin soi yksi ja sama torvimusiikki, jota kuullaan myös pelin aikanakin.

Joku fiksu on jo ehtinyt tehdä pelin Steam-versiolle modin, jonka avulla originaalit musiikit saadaan takaisin peliin, joten jos Raymanin synttärikokoelma vielä tässä vaiheessa kiinnostaa ja alkuperäismusiikit ovat tärkeät, kannattaa harkita PC-versiota, mikäli PS5:n ohella sellainen kotoa löytyy – konsoliversioille kun ei tällaisia modeja voi saada.

Rayman 30th Anniversary Edition on puutteistaan huolimatta kokonaisuutena sinänsä, eräällä tapaa, mielenkiintoinen katsaus menneisyyteen ja etenkin Rayman-hahmon monipuoliset pienet animaatiot osaavat edelleenkin hämmästyttää ja samoin pelaajaa uusilla porkkanoilla palkitseva tapa, jossa Rayman saa tipoittain uusia kykyjä matkan varrella. Alkuun Rayman osaa vain kävellä ja hyppiä, mutta edetessään keijuystävä antaa Raymanille tämän ikonisen bumeranginnyrkin, mutta esimerkiksi myös myöhemmistä peleistä tutut helikopterikorvat sekä juoksuominaisuudenkin. Näitä kykyjä sitten kokeillaan eri tasoissa ja esimerkiksi ”superhelikopteria” ei jokaiseen tasoon edes saa. Raymanin kasvavat ja muuttuvat kyvyt ovat olleet aikoinaan loistelias idea pitää pelaaja kiinnostuneena ja sellainen konsepti, josta ehkä voisi kuvitella jopa Astro Bot -pelin tekijöidenkin ottaneen mallia peliään suunnitellessaan.

Raymanin keskeneräistä SNES-prototyyppiä jaksaa pelailla muutaman minuutin lähinnä kuriositeettina, siinä missä nämä julkaistut pääversiot viehättävät pidempään, koska ne ovat melko identtisiä keskenään. Atari Jaguarin versiossa suurin ero esimerkiksi lienee se, että jotkin ääniefektit kuulostavat erilaisilta PSX-versioon nähden ja Rayman ei kiljahda lainkaan ”jeah!” kun saavutetaan tasonpätkän päättävä puukyltti. Game Boy Color ja Advance-versiot sen sijaan ovat mielenkiintoisia lisäyksiä – Advancen versio siksi, koska se hienosti lähes muiden versioiden tasoa visuaalisella puolella, samaan aikaan kun sen musiikki kuulostaa hieman erilaiselta (ja tavallaan paremmalta). Game Boy Colorin versio sen sijaan tuntuu pelattavuudeltaan eri peliltä ja samalla myös näyttää ja kuulostaa eri peliltä, kuin isompien alustojen julkaisut.

Harmillisesti PC-version lisälevyt ovat lähes kauttaaltaan rasittavaa sisältöä täynnä, jota ei kauaa jaksa läpi kahlata. Ensimmäisenä julkaistu lisätasopaketti pitää sisällään tasoja, jota muistuttavat niitä emopelin myöhemmän pään sekopäisiä ja sekavia tasoja, joissa sitten juoksennellaan edes takaisin eriväristen tings-pallukoiden perässä tarkoituksella sokkelomaisiksi tehdyissä labyrinteissa.

Kaikki erilaiset pallukat olisi kerättävä talteen, jotta tason päättävä kyltti spawnaisi maisemiin. Fanitasot niin ikään ovat lähes samanlaista kuraa – eräässä lennellään Raymanin helikopterikorvilla ja voisi melkein luulla, että kyseessä on Ubisoftin tarjoama ensimmäinen open world -kokemus, sillä tämän fanin tekemä turhan massiivinen ja samaan aikaan rasittavan sokkelomainen luolasto ei meinaa millään päättyä ja lopulta mielenkiinto tyrehtyy.

Vasta viimeinen ja alkuperäisessä julkaisujärjestyksessään uusin, 1999 ilmestynyt lisälevypaketti tarjoilee selkeämpiä tasoja, mutta sen 60 tason joukkoon mahtuu kyllä roskaakin. Tasojen vaikeudet vaihtelevat jokseenkin ennenkuulumattomasti very easysta easyyn, medium easyyn, mediumiin, medium hardiin sekä vaikeaan ja todella vaikeaan. Helpoimmissa tasoissa Rayman yksinkertaisesti kävelytetään tason alusta loppuun, ilman minkäänlaisia vesiansoja, hyppelemistä tai edes vihollisia. Tuntuu, että Ubisoft on aikoinaan trollannut pelaavaa yleisöä, mene ja tiedä.

Mikäli haluat sukeltaa Raymanin menneisyyteen ja maistaa palan kakkua, on varauduttava siihen, ettei se ole pelkkää makeaa, vaan seassa on myös hapanimelää makua, remasteroidussa kokoelmassa, joka ei vaihdettujen musiikkiensa vuoksi ole täysin uskollinen klassikkohahmoa juhlistava kokoelma. Toivon mukaan Ubisoft juhlistaisi synttäreitä julkaisemalla lisukkeeksi täysin uutta jatkoa Raymanin seikkailuille.