Death Stranding 2: On the Beach istuttaa takaisin uniikkitunnelmaisen kuriirisimulaattorin pariin

On ehtinyt kulua jo päälle viisi vuotta siitä, kun pääasiassa Metal Gear Solid -sarjan peleistään tunnetun Hideo Kojiman varsin omalaatuinen, The Walking Dead -näyttelijä Norman Reeduksen tähdittämä Death Stranding näki päivänvalon. Kojima Productionsin debyyttinä toiminut scifipeli jakoi pelaavan kansakunnan käytännössä kahtia – siitä joko tykättiin tai sitä vihattiin.

Allekirjoittanut kuului tykkääjäleiriin ja kovasti tykkäsinkin pelin erittäin mielenkiintoisesta pelimekaanisesta ideasta, mutta myös sen tarinasta, joka rakensi jotain aivan omaa juttuaan apokalyptisen, sivilisaation rampauttaneen maailman keskelle. Pelissä Sam Porter (Norman Reedus) toimi eräänlaisena tilauksien wolttaajana paikoin armottoman hankalakulkuisessakin ympäristössä, jossa ihmiset odottivat pakettejaan kiltisti bunkkereissaan yksinäisen Sam-suden hikoillessa vesi- ja lumisateiden keskellä jättipino tavaraa selässään ja joskus jopa olkapäilläänkin.

Tikkaat kuin vuorikiipeilynarutkin tulivat tarpeeseen kerran jos toisenkin ja jalassa lähes puhki kuluneet saappaat vaihtuivat tiuhaan tuoreempiin, kun kuljettiin välillä todella eristäytyneisiin huonopolkuisiin kohteisiin. Aina välissä voitiin levähtää joko luonnonhelmassa jalkoja venytellen tai mukavammin pakettikeskuksien privaattihuoneissa suihkuttelemassa hiet pois, kaatamassa energiajuomatölkkejä kitusiin. Kun liudan kontaktirajoituksia tuottanut oikean elämän pandemia levitti viittansa Maa-planeettamme ylle alkuvuodesta 2020, oli peli melkein kuin jonkinlainen enne kaikelle eristäytymiselle.

Death Stranding 2: On the Beach on nyt rantautunut. Jollain kummalla tavalla DS2 muistuttaa uusinta, flopannutta The Matrix Resurrections -elokuvaa: joku varmasti pyysi Kojimaa tekemään lisää samaa ja luova mies kyhäili studionsa kanssa uuden Sam-seikkailun, joka kantaa eteemme lisää sitä samaa pelattavaa (ihan kirjaimellisesti).

Peli myös tarjoilee tarinan, joka osittain kertaa vanhaa niin kuin jatko-osilla usein tapana on ja samaan aikaan koko kyhäelmä liikuskelee hieman enemmän kieli poskessa. Lopputulos on kuitenkin silti ihan toimiva: toisinaan turhankin hitaasti aukeava tarina pitää silti otteessaan eikä originaaliklassikkoa tässä yhteydessä sentään teurasteta sille nauramalla, kuten Neon nelosessa.

Ajallisesti Death Stranding 2:n tapahtumat sijoittuvat yksitoista kuukautta ajassa eteenpäin ja lyhyen tutoriaalimaisen aloituksen jälkeen kakkosen tarinassa pompataan vielä yksi kuukausi lisää eteenpäin. Mikäli alkuperäisen pelin yksityiskohdat ovat vähän ehtineet jo hämärtyä, ei hätää, on päävalikossa tarjolla kätevä kaiken kertaava kooste ennen pelin aloittamista! Mikäli pelisarjaan haluaa tutustua ja ykkönen on kokematta, voi pelaamisen ainakin periaatteessa aloittaa suoraan kakkosestakin.

Koska luet tätä arvostelua, oletan että olet pelannut ykkösen läpi, koska muutama spoileri löytyy alta. Nämä samat spoilerit löytyvät kutakuinkin päävalikon kertauksesta.

Ykkösen pääpahikseksi osoittautunut Higgs saatiin lopulta kukistettua. Eräänlaisessa limbossa elävien, tuhkaamattomien kuolleiden ja tervahaamuiksi muuttuneiden ”beached thingsien” skannerina toimivan BB-vauvansa kanssa syrjäiseen sijaintiin taloksi asettunut Sam kohtaa jälleen arjen, kun pidennetty isyysvapaa loppuu – alansa parasta miestä kutsutaan takaisin hommiin!

Sam liittyy ykkösestä tutun naishahmon, Fragilen, kelkkaan. Tämä on perustanut oman uuden Drawbridge -nimeä kantavan kuljetusyrityksen, jonka käytöstä löytyy myös tervajärvissä onnistuneesti navigoiva sukellusvene, DHV Magellan. Ykkösessä kuljeteltiin paketteja ja yhdistettiin ”kaupunkeja” chiral-verkkoon – seikka jota Higgs tervamörköineen yritti estää, mutta epäonnistui.

Kakkosen alussa palloillaan hetki United Cities of American (UCA) ja Meksikon rajalla, etelän naapuria verkkoon jeesaamassa, kunnes käsky käy ja eräänlaisen portaalin kautta matkataan aina Australiaan saakka – tekemään samaa verkonlaajennustyötä paketteja kuljettamalla.

Siinä missä ensimmäinen peli pyöri pääasiassa Samin oman elämän ja kokemuksien ympärillä, keskittyy kakkosen tarina seuraamaan Lou-nimiseksi kastetun BB-vauvan tarinaa Samin ja kumppaneiden selvitellessä pala palalta tämän taustoja ja juuria. Tarina liikkuu varsin hitaasti pelaamisen välissä, joskus turhankin hitaasti, mutta onneksi vanha tuttu pelattavuus on edellen tuoreentuntuista ja uuttakin on saatu sisällytettyä.

Ykkösessä kohdatut uhat eivät Australian maisemissa ole poistuneet, vaan edelleen riesana jopa kokonaan toisella mantereellakin ovat pelaajan tavaroita varastelevat aseistautuneet rosvot sekä hankalammat tervatyypit ja ajoittain vastaan saadaan myös isokokoisia tervabosseja, joiden kanssa meinaa toisinaan palaa hermo – Samin selässä ollut lasti leviää helposti bossitaisteluiden aikana monen monta kertaa noukittavaksi ja osa paketeista saattaa jopa kokonaan hajoaakin. Yksi uusi tuttavuus ovat eräänlaiset mekaaniset viholliset ja ykkösessä Mads Mikkelsenin johtaman, sotilaszombeista koostuvan erikoisjoukon tilalle on saatu – mysteerimies, joka johtaa erikoisjoukkoa sotilaszombeja.

Pelimaailmaa on ykkösen ajoilta päivitetty – niissä on nyt enemmän visuaalista vaihtelua erottamaan UCA:n luontomiljöötä Australiasta: karun teräväkiviset pinnat sekä vihreämmät alueet vesistöineen ja lumisine staminamittarin kylmettävine vuoristoineen ovat saaneet seuraa muun muassa kriittisemmät tilaukset pilaavista paahtavista aavikoista sekä eroosiosta kärsivästä erämaasta.

Mukana on nyt myös vaihtuva vuorokaudenaika, vesien tulviminen, metsäpalojen mahdollisuus sekä maanjäristykset ja aavikkoalueiden mukanaan tuomat hiekkamyrskyt. Nämä eivät ole pelkkää visuaalista herkuttelua, vaan niillä on vaikutus peliin. Yöaikaan on viileämpää, joten esimerkiksi paketti joka ei pidä lämmöstä, kulkeutuu helpommin pimeällä. Vastaavasti polttava aurinko kuluttaa nopeammin staminaa. Valoton yöaika taasen edesauttaa Samin kompurointia kävellessä. Metsäpalot ovat arvatenkin polttavia, maanjäristykset heittelevät etenkin vuoristojen lähellä kivenmurikoita niskaan ja hiekkamyrsky sotkee kaiken näkyvyyden sattuessaan kohdalle.

Kaikki tämä esittäytyy entistä näyttävämmän näköisenä viilatun PS5-grafiikan ansiosta, jonka pohjalla hyrrää edelleen Horizon Zero -peleistä tuttu decima-moottori. Mikäli haluaa upean grafiikan vähän jouhempana, onnistuu sekin performance-moodin avulla. Hahmojen osalta etenkin Norman Reedus on entistä enemmän itseltään näyttävä virtuaalinen pitkätukka ja pelimoottorin mahdollistamien uudet pienet yksityiskohdat, kuten ihon epätasaisuudet ja punoitus ovat mahdollisia.

Pelin 17:sta lukuun jakautuvan tarinan aikana kohdataan niin vanhoja kuin uusia mielenkiintoisia hahmotuttavuuksiakin ja esittäytymisovi käy varsinkin alkupuolella melko vinhaan, kun kaikki Kojiman kaverit jälleen ilmaantuvat peliin cameorooleihin. Ykkösessä nähtiin muun muassa Mads Mikkelsen ja Guillermo Del Toro.

Herra Kojiman mieltymys Mega Man -bossien kaltaiseen nimeämispolitiikkaan on sekin pysynyt ennallaan. Ykkösestä tutut Deadman ja Die-Hardman saavat seuraa, kun tutustumme muun muassa stop motion -animaatiolla toteutettuun puhuvaan nukkeen, Dollmaniin sekä sukellusvenettä ohjaavaan Tarmaniin, joista viimeksi mainittu onkin itse Mad Max -ohjaaja George Miller! Muitakin hahmoja kohdataan, mutta jätetään loput pimentoon.

Kaikki pelin hahmot ovat erittäin onnistuneita rooleissaan – ajoittain sarkastisen oloinen nukke on kenties ideoista hullunkurisin ja juurikin osa jatko-osan fiilistä, että Kojiman tarina ei ota itseään aivan vakavissaan. Melkein voisi sanoa jopa, että perinteisestä ääninäyttelystä ei ole edes kysymys, vaan etenkin kasvonsa pelille antaneet näyttelijät näyttelevät hahmojaan täysin sulavasti kuin missäkin elokuvassa.

Vaikka mukana onkin Indiana Jones -pelissä upean Harrison-imitaation tehnyt ja Higgsin roolissa kuultava ja nähtävä Troy Baker, vie möreä-ääninen ja TWD-hahmonsa Daryl Dixonin tapaan vähäsanaisempi symppis Norman totta kai sen kaikkein pisimmän korren, niin kuin sankarina kuuluukin. Hieman enemmän sivuhahmojen kanssa olisi voinut olla jutustelua, sillä Samin kohtaaminen muiden hahmojen kanssa jää tukikohtana toimivan DHV Magellanin tiloissa usein harmittavan lyhyiksi.

Dialogia ja jopa ihan dialogivaihtoehtojakin tarjotaan enemmän pakettinsa saaville asiakkaille, joiden kanssa jutustelu on sekin ykkösestä tuttua melko turhanpäiväistä jauhantaa. Ensin jutellaan epäselvän kuvasignaalin kanssa ja kun pieni kylä on yhdistetty esineidenkin 3D-printtamisen mahdollistavaan chiral-verkkoon, saadaan asiakkaalle viimein kasvot. Keskustelut ovat tylsiä ja ne alkuinnostuksen jälkeen ne tuleekin pitkälti skipattua aina arvosanaruutuun asti.

Ykkösen tavoin peli laittaa silloin tällöin taustalle soimaan jotain uutta musiikkia, joltain tuntemattomalta indiebändiltä. Tunnelma muuttuu kauniiksi rauhallisen musiikin värittäessä maisemia entisestään. Musiikkikappaleita voidaan myös manuaalisesti laittaa itse kätevästi soimaan pelin sisäisen musiikkisoittimen kautta, jolloin pakettien rahtaamisen ei tarvitse olla pelkkää pelimaailman ambienssia.

Pelimekaanisesti Death Stranding 2 on hyvin paljon edeltäjänsä kaltainen – oikeastaan niinkin samankaltainen, että sitä voisi melkein ilkeämielisesti verrata jokavuotisten urheilupelien vuosipäivitykseen: Death Stranding 2025. Mukana on kaikki originaaliin peliin aikoinaan pätsätty “quality of life” -sisältö, jonka rinnalle on tuotu uusi tarina sekä muuttunut miljöö, mutta toimintoja myöten alkuun sekavat valikot kuin 3rd person -kuvakulman räiskiminenkin ovat kaikki pysyneet lähestulkoon ällistyttävän identtisenä.

Originaalista pelistä sellaisenaan kopioidut ympyrävalikot, joissa vaihdellaan aseita ja valitaan työkaluja, ovat näin monen vuoden tauon jälkeen alkuun taas yhtä sekavat kuin silloin alkuperäispelin aikaan. Valikoihin lopulta tottuu, mutta missään vaiheessa niiden navigoinnista ei tule sujuvaa.

Karttaruudulle voidaan vedellä viivoja, mikäli halutaan suunnitella reittiä tarkemmin – jos halutaan, voidaan esimerkiksi yrittää välttää alueita, joista löytyy rosvojen leirejä. Samin selässä elävä kukan kaltainen, BB-vauvaan kytköksissä oleva aktiivinen odradek-skanneri sykkii tiuhempaan mitä lähempänä ihmisvihollisia tai BT-olentoja ollaan. Skannerilla voidaan myös L1-nappulaa painamalla totutusti havainnoida ympäristöä – vesistöt ja vuoret on aina syytä skannailla, ennen kuin lähtee tarpomaan liian syvälle tai koettamaan liian jyrkän maaston ylitystä arvokas lasti selässä tai ajoneuvon kyydissä. Skanneri myös paljastaa kätevästi viholliset rakennusten lävitse ja nostaa esiin maastossa lojuvat kadonneet paketit.

Yleisellä mittapuulla peli-idea, eli pakettien rahtaus armottomissa maisemissa fysiikanmallinnuksen kera on edelleen uniikkia ja tikkaiden kaataminen joen ylittäväksi pelastajaksi on aina yhtä huvittava näky, mutta koska varmasti suurin osa kakkosta pelaavista ovat ykkösen faneja, ei voida enää puhua yhtä uniikista kokemuksesta. Annoin originaalille pelille aikoinaan 4,5/5 tähteä ja onhan kakkonenkin periaatteessa saman ansaitseva – koska niin paljon siinä on samaa verta, mutta puoli tähteä napsaisen silti pois vanhan toistosta.

Tilausten ohella Sam voi tuttuun tapaan kasata uusien kenkien ohella selkäänsä työkaluja kuin aseitakin ja näitä kaikkia voidaan printtailla tarpeen mukaan tilausten vastaanottamisten ja toimittamisten yhteydessä. Uusia aseita ovat muun muassa BT-olentoja vastaan toimiva tervatykki sekä kun Australissa kerran ollaan, tarjotaan avuksi myös ihan kätevää veribumerangia, joka nimensä mukaisesti tarvitsee verta toimikseen. Originaalista pelistä tuttu ase on tehokas verikranaatti ja vertaansa vailla huumorin puolesta on heiteltävä kuminen pitsalähetiltä saatava pitsataikina, joka irroittaa kivasti päät.

Uusi hauska väline on myös “arkku”, jonka avulla onnistuu ruumiiden kuljetus, mutta sen sisällä voi ottaa nokosetkin tai muuten vain piiloutua tarpeen tullen. Suurin hyöty siitä kuitenkin on Back to the Future II -elokuvan kaltaisena, kulkupelien tavoin akulla toimivana leijulautana: sen avulla voidaan lautailla rinnettä alas lumessa kuin kuivalla maallakin sekä kiitää niin maa-alueiden, kuin vesien ja tervalammikoidenkin ylitse saumattomasti. Haittapuolena arkulla ratsastaminen toimii vain chiral-verkon alueella ja tyssää kuin seinään, kun kantama päättyy. Sen raahaaminen narun varassa kuluttaa pelaajan chiral-kristalleja, joten kulkemisen ollessa poissuljettu se kannattaa aina tuhota.

Uutta arsenaaliin on myös Dollmanin hyödyntäminen. Sam ottaa höpöttelevän nuken aina keikoille mukaansa ja nukkea voidaan singota narunsa varassa kuin mitäkin jojoa. Sinkoamalla nuken ilman halki voidaan tutkailla esimerkiksi lähistöllä olevaa rosvojen vihollisleiriä hieman etäämmältä ja samalla hämätä lähistön vihollisia, vaikka hiiviskelykin onnistuu aiempaa paremmin uusissa Assassin’s Creed -pelien kaltaisissa korkeissa pusikoissa. Samin selässä törröttävä pakettipino tosin helposti ilmiantaa hiiviskelevän kuriirin. Lastia kannattaakin pudottaa tai laittaa ajoneuvon takaboksiin ennen hiiviskelyn aloittamista. Dollmanin hyödyntäminen pelin aikana omalta osalta kyllä monesti unohtui melkein kaikkien taisteluiden aikana, enkä liiemmin hiiviskellytkään kuin kerran tai kaksi – perinteiset tuliaseet tai sitovia naruja ampuva “bola gun” kun hoitivat homman joka kerta tekoälyltään melko keskinkertaisia vihollisia vastaan riittävän tehokkaasti.

Ylivoimassa on silti voimaa ja luodit repivät parhaimpaankin kuriiriin reikiä. Samin elinmittareina toimivat edelleen veri sekä stamina. Lisäverta saadaan syömällä toukkia tai yhdistämällä avaamaton veripussi suoneen, jota voidaan myös hieroa bumerangiin. Vesipullosta voidaan ottaa huikkaa staminan kerryttämiseksi ja kun duunarimiehen rakko on täysi, on syytä pissailla, jotta lisää vettä voidaan kulautella. Maastoon pissailu synnyttää tuttuun tapaan kärpässienihologrammin suoraan laskupaikalle, jota tuntemattomat voivat käydä tykkäilemässä.

Aivan, pelin some-elementti on sekin yhä mukana, lähestulkoon muuttumattomana – mitä nyt pelihahmojen yhdentekevistä postauksista voi nyt myös tykkäillä pelin minisomessa, kunhan avataan tykkäysormuksen someappi. Vastalahjaksi saadaan tykkäyksiä.

Tykkäyksiä saadaan kaikkein eniten perille viedyistä paketeista. Mitä paremmassa kunnossa tavara on ja mitä enemmän laatikoita viedään perille, sitä enemmän tykkäyksiä tulee. Kertyneet tykkäykset nostavat ennen pitkää Samin lähettitasoa, joiden saavuttaminen avaa uusia työkaluja ja aseita tai näiden päivitettyjä versioita. Firmware-päivityksiäkin saadaan pelin taitopuuhun avattavaksi, joista viimeksi mainittu on uusi juttu. Tasonnousu avaa myös uusia musiikkikappaleita pelin musiikkisoittimeen.

Pelin kuriirityöt jakautuvat yhä pää- ja sivutehtäviin. Pääpakettien perille kuskaaminen edistää tarinaa aina milin pari, mutta sivupuuhastelun tekeminen avaa myös uusia välineiden pohjapiirustuksia printattavaksi, joten sinänsä sivukuljetuksiakin on ihan kannattavia toteuttaa, etenkin jos vastaanottajan bunkkerin osoite olisi vaikkapa paluumatkan varrella.

Vaikka Death Stranding 2 onkin yksinpelinä toimiva tarinallinen ja kummallisella tavalla ykkösen tavoin pariinsa koukuttava paketinkuljetussimulaattoritoiminta, on siinä myös edelleen mukana pelin uniikkia mekaniikkaa aikoinaan hienosti korostanut co-op -elementti myös. Vaikka käytännössä Sam rahaa paketteja yksinään pitkin maailmaa (toisinaan maisemassa voi nähdä laahustavia NPC-kuriireja) on pelimaailma täynnä muita ihmispelaajia, joita ei nähdä, mutta joita voi huhuilla huutamalla.

Jos ”metsä vastaa” tarkoittaa se sitä, että muita pelaajia on kuuloetäisyydellä. Kun pelaaja tutkii maailmaa ja kuljettaa paketteja kohti määränpäätä, saatetaan matkalla havaita vaikkapa joen yli kulkeva silta, pätkä päällystettyä tietä tai syövyttävältä aikasateelta suojaava katos! Siunattu olkoon Sam ja hänen klooninsa. Nämä rakennelmat ovat muiden pelaajien rakentamia. Muiden rakennelmista voi tykkäillä vaikka parikymmentäkin kertaa ja tykkäykset välittyvät rakentajalle, jotka taas kilisevät kyseisen pelaajan XP-tilille.

Kun pelaaja itse alkaa rakentelemaan, vaatii se originaalista pelistä tuttuja erilaisia raaka-aineita aina X määrän, jotta rakennelmia voitaisiin printata ulos. Muun muassa kultaista korallia muistuttava chiral sekä metalli ovat näitä rakennusaineita, joita tarvitaan erilaisia määriä. Mitä isompi rakennelma, sitä enemmän tarvitaan. Isompi könttä raaka-ainetta yleensä myös tarkoittaa isoja kilomääriä, joita ei kaikkia yhden miehen selässä kannetakaan.

Teiden rakentaminen tapahtuukin yleensä esimerkiksi porukalla ja uutena juttuna esiteltävä yksiraiteinen junarata vaatii sekin ison läjän raaka-aineita, eikä pelaajalla ole aina edes mahdollista rohmuta yksin tarvittavia määriä pakettikeskuksista – siksi puhalletaan yhteen hiileen ja tehdään hauskasti näkymätöntä yhteistyötä.

Jotta pelikokemus ei kuitenkaan liikaa helpottuisi, ovat kaikki rakennelmat kuin Samin selässä roudaamat paketitkin tuttuun tapaan alttiita aikasateen syövyttävälle korroosiolle, joka nakertaa kaiken pois pala palalta. Rankkasade on kuin happoa materialle. Mikäli rakennelmia ei huolleta raaka-aineiden ajoittaisella lisäämisellä, ne lopulta tuhoutuvat kokonaan. Myös paketteihin on suihkuteltava ajoittain korjaussprayta ja ajoneuvot nekin on syytä ajattaa toisinaan talliin eheytymään ihan jo tyhjenevän sähköakkunsa puolestakin. Avuksi voidaan myös printata sähköä generoivia torneja tai sienennäköinen aikasateelta suojaava katos, jossa voi lepäillä, samalla kun paketit saavat elvyttävää huoltoa.

Ykkösestä tutulla tavalla matkaa kun voidaan tosiaan uuden “leijulaudan” ohella taittaa parilla erilaisella ajoneuvollakin. ”Pakuun” mahtuu kaikkein eniten roinaa, koska kantoraja Samin selälle on edelleen olemassa ja vaikka taisteluhaarniskan käyttäminen nostaa myös kantorajaa, on pakun kyytiin kätevä viskellä kaikki isoimmat tavarat, jotta voitaisiin hamstrata maisemista lisää kadonneita paketteja kuljetettavaksi sekä uusia raaka-aineita selkäreppuun. Ajoneuvoihinkin saadaan päivityksiä, kuten parempaa akkua tai automaattitykit vihollisia torjumaan. Yksiraiteinen on hyvä vaihtoehto muille kulkupeleille pitkien etäisyyksien vaivattomassa taittamisessa, sillä sen kyytiin voidaan lastata miehen ja lastin ohella jopa ajoneuvokin. Yksiraiteisen kulkureitti on kuitenkin teiden tavoin rakennettava itse ja korkeiden tolppien päihin hitsattujen kiskopätkien printtaaminen maksaa niitä isompia määriä raaka-aineita.

Kätevin kaikista kulkutavoista kuitenkin Fragilen sukellusvene, joka toimii eräänlaisena pikamatkaajana – mikäli ei aina jaksa harrastaa maastossa patikointia, voidaan kartalta valita kohde ja matkata paikan päälle käden käänteessä ja mukaan kyytiin mahtuu pakukin. Toisinaan peli kuitenkin erinäisin tekosyin ottaa hieman ärsyttävästi pikamatkustuksen pois käytöstä, joten se ei ole jatkuvasti tarjolla.

Kaiken kaikkiaan Death Stranding 2: On the Beach on alkuun hämmentävän samankaltaisena esittäytyvä pelikokemus, vaikka ykkösen pelaamisesta olisikin jo kulunut useampi vuosi. DS2 on melkeinpä kuin jonkinlainen kevytreboottaus, eikä tästä fiiliksestä oikeastaan missään vaiheessa pääse täysin eroon, vaikka yhäkin uniikinpuoleinen (koukuttava!) pelimekaniikka sekä uusi tarina uusine sivuhahmoineen pitääkin otteessaan, audiovisuaalisen toteutuksen ollessa samaan aikaan huippuluokkaa.