Elden Ring – Shadow of the Erdtree arvostelussa
Shadow of the Erdtree on massiivinen lisäosa ja täydellinen päätös Elden Ringille.

Kokonaisen “soulsborne”-toimintaroolipelien alakategorian inspiroinut japanilainen From Software tunnetaan ankaran ja tinkimättömän pelisuunnittelun ohella myös erinomaisista lisäosistaan. Bloodbornen ja Dark Souls -trilogian rinnalle nousee nyt myös parin vuoden takainen Elden Ring, jonka uunituore laajennos, Shadow of the Erdtree, vie pelaajan elämänpuun kajosta varjojen valtakuntaan. Kuten kupletin juoneen kuuluu, vaaditaan lisäosan aloittamiseen muutakin kuin innostunutta asennetta ja eurot pääsylippuun – sisäänkäynti on näet kätketty erään peruspelin kovimman loppuvastuksen taakse, piilotetulle alueelle, johon suurin osa pelaajista ei ole koskaan edes eksynyt. Suomennettuna: Shadow of the Erdtree on timanttista fanitavaraa ensisijaisesti niille, jotka ovat jo Elden Ringinsä läpäisseet.
Tavanomaisiin From Software -juoniin nähden Shadow of the Erdtreen alkuasetelma tuntuu suorastaan selkeältä: pelaaja seuraa jumaluuttaan tavoittelevan Miquellan jälkiä ja löytää itsensä mystisestä varjojen valtakunnasta. Hyväsydämisyydestään tunnettu Miquella on purkanut maallisen tomumajansa osiin ja ripotellut sen eräänlaiseksi murupoluksi, jota seuraa pelaajan ohella myöskin pieni ja omistautunut pyhiinvaeltajien joukko. Polun varrelta ja etenkin sen reunoilta löytyy From Softwaren eepoksista tuttuja asioita: aarteita, toinen toistaan kiperämpiä loppuvihollisia ja maailman huipulta sen uumeniin kurottuvia sivupolkuja. Myönnän auliisti, etten ymmärtänyt hölkäsen pöläystä Miquellan, pyhiinvaeltajien tai pelaajankaan motiiveista, mutta näissä peleissä tärkeintä onkin matka, eikä määränpää.
Pelillisesti Shadow of the Erdtree on käytännössä identtinen emopelinsä kanssa. Tarkemman kuvauksen voi käydä lukemassa parin vuoden takaisesta Elden Ring -arvostelustani, mutta kyse on siis käytännössä samasta huumaavasta tutkimusmatkailun, taistelun, epäonnistumisen, uudelleenyrityksen ja onnistumisen syklistä, jota Hidetaka Miyazaki on puskenut maailmalle hieman eri muodoissa lähtien vuoden 2007 Demon’s Soulsista. Koska lisäosa on tarkoitettu käytännössä Elden Ringin post-game -tasoisille veteraanihahmoille on myöskin vaikeustaso kirpeä. Tavalliset riviviholliset lähettävät pelaajan takaisin edelliselle leponuotiolle parilla iskulla, eivätkä loppuvihollisetkaan pidättele laaki-ja-vainaa -tyyppisiä superliikkeitään. Jos meno tuntuu liian raisulta, voi omia sekä Mimic Tear -klooninsa attribuutteja tehostaa ympäri varjomaata ripotelluilla Scadutree-sirpaleilla sekä henkituhkilla. Ratkaisu on yksinkertainen ja nokkela: sirpaleet ja tuhkat ovat kevyesti nopein ja kätevin tapa päivittää hahmonsa tilanteen tasalle, ja niiden etsiminen ohjaa pelaajaa salakavalasti pois tympeästä grindauksesta kohti kiehtovia seikkailuja. Uudistusmielisimmät voivat tasoittaa vaakakuppeja myöskin uusilla aseilla ja varusteilla. Itse olen pelaajana sen verran konservatiivinen, että tilaisuus hypätä kuluneista kalsareista ja kahden käden miekasta jättikatanaan ja pistokilpeen tuntui lähinnä teoreettiselta, mutta jollekulle muulle lisäosan yli 100 uutta asetta saattavat kuulostaa mahdollisuudelta.
Jos Elden Ringin maailma oli massiivinen, niin samaa voi sanoa myös Shadow of the Erdtreestä. Pinta-alaltaan noin paria peruspelin suurinta lääniä vastaava varjomaa on kuin itsensä ympärille kiertyvä spiraali, joka ulottuu korkeimmillaan pilviin ja alimmillaan syvälle maan uumeniin. Tärkein juttu eivät ole niinkään hehtaarit vaan tiheys: Elden Ringin maailma pursusi kiehtovaa aarteita, arkkitehtuuria, raunioita sekä From Softwarelle ominaisia painajaismaisia hirviöitä joka nurkastaan. Erdtree tuntuu ensikosketuksella peruspeliä tyhjemmältä, muttei kuitenkaan niin ontolta, etteikö pelaajan tekisi mieli koluta jokaista kulmaa ja kivikasaa perinpohjaisesti; niin pientä kielekettä tai metsäytynyttä autiotupaa ei olekaan, etteikö sisään voisi kätkeytyä ainutkertaista aarretta, vihollista tai hyvin piilotettua salareittiä aivan uusille alueille. Käsinkosketeltava tutkimisen ja löytämisen ilo on läsnä joka hetkessä. Temaattisesti tarjolla on tälläkin kertaa surrealistisia linnoja, myrkkysoita ja kukkaloiston valtaamia hautausmaita – tuttuja poimintoja Fromsoftin pelikirjasta, mutta hyviä ja harkittuja sellaisia. Kaiken kruunaa maalauksellinen horisontti, joka koostuu aitoon soulsborne-henkeen vain ja ainoastaan paikoista, joihin pelaaja tulee ennemmin tai myöhemmin pääsemään. En ole ihan varma, mihin kohti From Softwaren rankingia sijoittaisin Shadow of the Erdtreen maailman, mutta mitä horisonttiin piirtyviin lupauksiin tulee, on se selkeä ykkönen.
Niin paljon kuin tykkäänkin ratsastella avoimilla niityillä, ovat pelimaailman parasta antia tälläkin kertaa perinteisiä Dark Souls -tasoja muistuttavat “legacy dungeonit”. Kuvankaunista arkkitehtuuria, ovelia salareittejä ja kimurantteja yhteenottoja pursuilevia tasoja on vain kourallinen, mutta ne ovat melkeinpä From Softwaren parhaimmistoa. Omaksi suosikikseni nousi Shadow Keep – valtava luonnontieteellinen museo, joka versioi The Duke’s Archiven ja Raya Lucarian kaltaisia kirjapyhättöjä, mutta sekoittaa soppaan aimo annoksen Anor Londosta lainattua vertikaalisuutta ja kattorakenteita. Lineaarisempaa tasosuunnittelua edustavat myöskin pääpelistä tutut vapaaehtoiset katakombit, sekä uudet laavavirtojen halkomat takomot, joiden tutkimisesta palkitaan uniikeilla varusteilla ja/tai sivuloppiksilla.
Loppu- ja etenkin rivivihollisten suhteen jälki on rahtusen virkamiesmäisempää, mutta kuitenkin toimivaa. Perusviholliset koostuvat pitkälti samanlaisista tusinazombeista ja kuolonritareista, joita From on viljellyt eepoksissaan sitten Demon’s Soulsin. Uutta väriä tuovat kuvottavat ihmiskärpäset, hautausmaita vahtaavat hautalinnut, sekä muodottomiksi möykyiksi paisuneet Moghin oppilapset, jotka hyökkäävät pelaajan kimppuun muun muassa sylkemällä verta. Mukavia lisäyksiä, joskaan eivät valitettavasti kovinkaan haastavia sellaisia. Mukana on toki myös aidosti vaarallisia ja groteskeja tuttavuuksia, joita en viitsi spoilerien pelossa listata, mutta jäin loppujen lopuksi kaipaamaan enemmän kummajaisia ja vähemmän iänikuisia sotilaita ja koiria.
Loppuvastustajien suhteen Shadow of the Erdtree on varsin vaihteleva, eikä ihan haastavan maineensa veroinen. Mukana on pari aidosti omaperäistä ja hyvin rakennettua lopputaistelua, pari turhauttavaa kamerakaaosta ja loput melkolailla neutraaleja. Suurin osa pomoista edustaa ensimmäisen Dark Soulsin Manusin koulukuntaa, jossa lyöntisarjat ovat pitkiä, epärytmisiä ja ulottuvia – enimmäkseen kuitenkin opiskeltavissa ja pidemmän päälle myös ennustettavissa ja torjuttavissa. Melkein jokaisella on jokin suurelle alueelle ulottuva elementtitaika sekä automaattiseen kuolemaan johtava tarttumishyökkäys, joka shokeeraa ensimmäisellä kerralla, mutta turhauttaa myöhemmillä. Vaikeustaso riippuu pitkälti pelityylistä: osaa lähestyin Mimicin kera, osan pystyi haastamaan ilmankin. Etenkin humanoidityyppiset sivuloppikset tuntuivat paikoin jopa liian heiveröisiltä kahden käden rauniomiekkaa heiluttavalle kalsaribarbaarilleni. Pakolliset juonivastukset tuntuivat pääsääntöisesti sopivan haastavilta, pois lukien aivan viimeinen, jota vastaan päädyin kamppailemaan yli neljä tuntia. Oikea ratkaisu ei ollut upottaa yritykseen viidettä tuntia, vaan ottaa aikalisä ja palata takaisin kymmenkunta Scadutree-sirpaletta sekä suojaavaa amulettia rikkaampana. Retrospektiivissä, kokemus oli peruspelin Maleniaa antoisampi ja reilumpi, joskin kakkosvaiheen valoshowta olisi voinut jo selkeydenkin vuoksi vähän himmentää.
Shadow of the Erdtreellä on ongelmansa, mutta jos nyt olen aivan rehellinen, johtuvat ne enemmän yli 150 pelatun tunnin aiheuttamasta kisaväsymyksestä kuin mistään, mitä pelin tekijät olisivat voineet lisäosassaan realistisesti korjata. Pienet harmitukset aina kameraongelmista erilaisiin pelikoneiston vanhakantaisuuksiin irvistävät saumoista, mutta tosiasia on kuitenkin se, että Shadow of the Erdtree nappasi hellään huomaansa jo ensiminuuteilla, eikä ohjainta voinut laskea käsistään edes silloin kun otti päähän. Shadow of the Erdtree tuntuu emopelinsä tavoin suorastaan mestarilliselta teokselta, mutta jälkifiilis on yltäkylläinen kuin kakkubuffetin jälkeen. En siis pistänyt laisinkaan pahakseni Fromin ilmoitusta siitä, että Elden Ring oli nyt tältä erää tässä, sillä niin se on kyllä minunkin osaltani. Odotan pienimuotoisesta ähkystäni huolimatta innolla, mitä Miyazakin keittiössä kypsyy tulevina vuosina. Ehkä jotain pienimuotoisempaa Sekiron tai Bloodbornen kaltaista? Saahan sitä toivoa.