Freedom Wars Remastered on erikoinen pala Vitan historiaa

Kerrankos sitä ihminen erehtyy. Kuvittelin aloittelevani Irrational Gamesin ikivanhaa supersankaristragiaa, kun ruudulle piirtyikin verrattain esoteerisen PlayStation Vita -pelin remasterointi. Freedom Wars on selvästikin eri peli kuin Freedom Force. Tässä sodassa kukkivat niin perijapanilainen maailmanlopun scifi kuin absurdi huumori. Kun ihmiskunta on nipistetty minimiinsä, alkavat tulevaisuuden kaupunkivaltiot kamppailla kaikkein tärkeimmästä raaka-aineesta: vapaista kansalaisista. Gladiaattoreina konfliktissa toimivat jopa tuhansien vuosien mittaisia yhdyskuntapalveluaan sovittelevat vangit, joiden ihmisarvo rinnastuu käänteisesti tuomion pituuteen. Otitko sellissäsi turhia askeleita? Kymmenen vuotta lisäkakku! Juttelitko vartijalle ilman lupaa? Kaksikymmentä! Jos käyttäydyt hyvin, saat ehkä vielä joskus nukkua makuuasennossa.

Freedom Warsin päähenkilö on rikollisista pahin, eli muistinsa menettänyt sotilas. Harva asia on turmiollisempaa kuin hukata Panopticon-kaupunkivaltionsa suoma vuosien panostus ja koulutus huolimattomaan vahinkoon. Virheestä seuraa rapsakka miljoonan vuoden kakku, jota pureskellaan pienemmäksi tehtävä tehtävältä. Potentiaalisesta aivovammasta ei heru erivapauksia, vaan se antaa pikemminkin sopivan tekosyyn juoksuttaa pelaaja läpi pitkähkön tutoriaalin ja tutustuttaa yksi kerrallaan tarinan keskeisiin hahmoihin. Muistinmenetys on premissinä pahimmanlaatuinen klisee, mutta kiistattoman kätevä sellainen.

Videopelitarinoiden lainalaisuudet eivät rajoitu pelkkään alkuasetelmaan, vaan tuttuuden tuntu leikkaa läpi koko tarinan. Käsikirjoitukseen ja ääninäyttelyyn on nähty kohtuullisesti vaivaa, mutta esimerkiksi hahmokaarti on kuin kädenlämpöisten japaniroolipelien käsikirjasta: pelaajan jengiin lyöttäytyy niin luotettavaa isovelihahmoa, suurisuista ja hömelöä parasta kaveria, kuin myös tietenkin se arka ja herkkä mysteerityttö, jonka ympärille koko tarina lopulta kiertyy. Juonen suurin ongelma eivät ole ehkä niinkään sterotypiat kuin matalat panokset: tarinalla kestää pieni ikuisuus luoda jännitteitä, eivätkä hahmojen huolet tunnu samaistuttavilta. Linnajengi suhtautuu taistelutehtäviinsä kuin tympeisiin työpäiviin ja sukupolvien mittaiset vankilatuomiotkin ovat kuin asuntolaina. Vaikka peli kiusoitteleekin heti alkumetreiltä elämää suuremmilla kohtaloilla, kalskahtaa elo Panopticonissa pikemminkin leipääntyneen matalapalkkatyöläisen arjelta kuin lohduttomalta sotadystopialta.

Pelinä Freedom Wars on pohjimmiltaan hyvin suoraviivainen yhdistelmä areenapohjaista taistelua ja lineaarista tarinankerrontaa. Tunkeileva tutoriaali ja peräti kolmen pelivalikon mittainen ryöpsäys erilaisia kustomointioptioita luo illuusiota monimutkaisuudesta, mutta jos keskittyy olennaiseen, ei aseiden saati hahmonsa kustomointi ole kummoistakaan rakettitiedettä. Taistelukentältä löytyy tulivoimaa sekä rakennusaineita, joista leivotaan joko tehokkaampaa arsenaalia, tai pääomaa, jolla ostetaan uusia vapauksia. Kokonaisuus on sekava ja roolipelimäiset elementit tuntuvat rahtusen vaivalloisilta: muun muasas rakennusresurssit on nimetty niin, ettei arvoesineitä erota roskasta ainakaan silmämääräisesti, eikä minulle valjennut oikeastaan koskaan, kannattaako aseensa ostaa kaupasta, kerätä taistelukentältä vai yhdistellä osasista. Kustomointisirkus ei rajoitu pelkkään pelaajaan, vaan monielinkautisvangin mukana roikkuu myöskin “varusteeksi” nimetty tekoälyavustaja, joka vaatii ihan omaa käskyttämistä ja huolenpitoa. Onhan se kivaa kun on optioita, mutta sikäli kun ei valita asetta, rajautuvat pelaajan tuunaukset lähinnä komentolistan hienosäätöön sekä kosmeettiseen näpertelyyn, johon en kokenut missään kohden aitoa paloa.

Freedom Warsin todellinen arvo mitataan taistelukentällä. Tehtävät ovat parin ja parinkymmenen minuutin välimaastoon sijoittuvia areenataisteluita, jotka muistuttavat yllättävän paljon klassisia tiimimoninpelimoodeja. Tavoitteena on tyypillisesti eliminoida aalloissa hyökkäävät viholliset tai pelastaa mahdollisimman paljon siviilejä. Jälkimmäinen saattaa tarkoittaa joko eeppistä yhteenottoa jättiläisrobotin kanssa taikka eukonkannoksi naamioitua lipunryöstöä. Kentällä ei tarvitse häärätä koskaan yksin: tiimiin kuuluu yhdestä seitsemään tekoälyhahmoa, joista yhtä voi jopa käskyttää esimerkiksi kantamaan siiviilejä tai antamaan tulitukea. Komenteluleikki on käytännössä kuitenkin vapaaehtoista, sillä tiimi pitää ansiokkaasti puolensa. Haavoittunut pelaajakin nostetaan tolpilleen sellaisella tarmolla, ettei kuolema pääse yllättämään oikeastaan koskaan. Jos ATK-ohjatut kamut tuntuvat liian kylmiltä ja etäisiltä, löytyy Freedom Warsista myöskin 8 pelaajan co-op -moninpeli.

Taistelu muistuttaa mekaanisena rakennelmana melko tyypillistä kolmannen persoonan hack’n’slashia rahtusen ajastaan jääneillä kontrolleilla. Taktisia työkaluja on vaikka muille jakaa: pelaaja voi kyykkiä kiväärin kanssa suojan takana, liidellä heittokoukkumaisella liaanillaan ympäri taistelukenttää tai ulkoistaa vuorovaikutuksen jättimiekalleen. Käytännössä mikään muu kuin silmitön aggressio tuntuu kuitenkin virheeltä, sillä tiimikaverit pistävät etenkin rivivihollisia kylmäksi sellaisella tahdilla, ettei ylimääräiselle arpomiselle jää aikaa. Poikkeuksen tekevät Monster Hunter -tyyliset abduktoritaistelut, joissa joukkue saa vastaansa yhden tai useamman jättirobotin. Tyypillinen taktiikka on vetää vihollinen ensin liaaneilla mutaan ja piestä sen jälkeen kriittisimmät komponentit päreiksi, mutta myös muut lähestymistavat toimivat: pelaaja voi iskeä suoraan ilmasta esimerkiksi päähän tai aseisiin tai hyökätä suoraan jalkoihin. Pienempien vihollisten kanssa tulee turvauduttua käytännössä aina ampuma-aseisiin, sillä lyöntien kohdistaminen liikkuvaan kohteeseen tuntui parhaimmillaankin huomattavan epävarmalta. Pelissä on kyllä lukitussysteemi, mutta se ei seuraa vihollisen liikkeitä riittävän luotettavasti ohjatakseen lyöntiä maaliinsa. Aseiden tuntuma hyötyisi muutenkin painokkuudesta kautta linjan, mutta ylivoimaisesti suurin murheenkryyni on kuitenkin toimivan automaattilukituksen puute.

Audiovisuaalisesti Freedom Wars ajaa asiansa. Animaatiot, 3D-mallit ja ympäristöt ovat nykystandardeihin nähden varsin pelkistettyjä, mutta 4K-resoluutio ja 60 kuvan sekuntivauhtiin lukittu ruudunpäivitysnopeus kompensoivat hieman. Peli on aika helppo kuvitella rahtusen heikommilla tekstuureilla Vitan ruudulle. Äänipuolella huomioni kiinnittyi enimmäkseen musiikkeihin. Olipa kyse sitten vankilan jäätelöbaarin bassojamittelusta tai johonkin Deus Exin ja demoskenen väliin sijoittuvasta taistelumusiikista, onnistuu säveltäjän syntetisaattori nostamaan hymyn huulille. Pieni kaivelu paljasti taustalta Sonyn vakiokalustoon kuuluvan Kemmei Adachin, jonka kädenjälkeä olen fanittanut näemmä tiedostamattani aina Gran Turismosta LocoRocoon ja Pataponista Astro Botiin.

Niin paljon kuin arvostankin uhanalaisten Vita-pelien preservointia, on Freedom Wars Remasteredista vaikea olla täysin innoissaan. Pelimekaniikat – etenkin taistelukontrollit – ovat ikääntyneet todella huonosti, eikä tarina ole riittävän vetovoimainen kannatellakseen kokonaisuutta. Remasterointi tarjoaa toki helpon tavan päästä ihmettelemään tätäkin oman aikansa kulttuuriartefaktia, mutta jos olen aivan rehellinen, fiilistelisin noilta vuosilta mieluummin Everybody’s Golfia tai Luminesia. Varauksetonta suositusta en uskaltaisi antaa, mutta kumarrus ja hatunnosto kulttuuriteolle lienee paikallaan.