Indiana Jones and the Great Circle: The Order of Giants tarjoaa lyhyeksi ja osin turhauttavaksi jäävän lisäseikkailun
Tarinaltaan yllätyksetöntä lisäseikkailua keinopidentävät yksi buginen sekä muutamat epäloogiset puzzlet.
Olin tohkeissani kuullessani, että noin vuosi sitten Xboxilla ensimmäisenä nähty uusin Indiana Jones -toimintaseikkailu, Indiana Jones and the Great Circle tulisi saamaan jatkoa uuden lisäosan myötä. Parinkympin hintaista Indiana Jones and the Great Circle: The Order of Giants DLC:tä ehdittiin esitellä trailerinakin ennen sen julkaisua ja odotukset vain kovenivat – olisiko tarjolla yhtä kovaa settiä, kuin mitä emopeli meille tarjosi pleikkarikäännöksenäkin?
Ikävä kyllä The Order of Giants -lisäri jättää toivomisen varaa. Kun sitä vertaa vaikkapa jokin aika sitten julkaistuun RoboCop: Rogue Cityn -lisäriin, häviää Indyn DLC helposti olemalla sidonnainen emopeliin, mutta myös siksi, että seikkailu verrattuna Robon kympin hintavampaan Unfinished Business -lisäriin on selkeästi paljon lyhyempi kokemus: Robon seikkailuun itselläni meni reilu kymmenen tuntia, kun taas Indyn läpäisee neljässä tai viidessä tunnissa. Itselläni meni oletettavasti ainakin se viisi tai enemmän, koska pelin puzzlet eivät olleet niitä kaikkein selkeimpiä.
Molemmat lisälevyt häviävät emopelilleen laadukkuudessa, tosin tämä lienee melkeinpä sääntö kuin poikkeus mitä lisäosiin tulee. Tarinansa puolesta Indyn lisäseikkailu on astetta mielenkiintoisempi, mutta loppujen lopuksi seikkailun pääasiallinen miljöö on sitä tuttua ahdasta luolaa ja temppeliä, siinä missä Robon lisäri sentään vei toiminnan kaupungista kerrostaloon.
Kun Indy-lisäri ostetaan ja asennetaan (peruspelin deluxeversion omistajien tapauksessa vain ladataan) ei The Order of Giants ilmesty suoraan valittavaksi päävalikkoon, vaan sen sijaan lisäri on kuin yksi sivutehtävistä. Siihen pääsee käsiksi vasta, kun the Great Circlen tarinaa on pelannut sen verran, että Indy on tavannut apurinsa Ginan.
The Order of Giantsin tarinatehtävä aktivoidaan Vatikaanin maisemissa juttelemalla isä Riccin kanssa, joka kertoilee Indylle roomalaisesta artifaktista. Siitäpä sitten seikkailun pariin, jossa lähdetään metsästämään muinaisen sylinteriartifaktin kolmea osaa. Sivuosassa nähdään fasisteja tarinan sivutessa muinaisia gladiaattoritaisteluita.
Tarinan aikana piipahdetaan Roomankin kaduilla yhtä ”paljon” kuin jossain vanhassa Tomb Raider -pelissä ja noista maisemista myös siirrytään kiireen vilkkaan limaisen ja pimeän viemäriverkoston puolelle veneilyn tai sukeltelun pariin (unohdin ottaa veneen viemäriin). Colosseumin rauniotkin pääsevät osaksi tarinaa, mutta viemärin ohella maanalaiset luolat ja temppelimaisemat ruoskakiipeilyineen kattavat kuitenkin suurimman osan peliajasta, joista viimeksi mainitussa paikassa kohdataan uudenlainen vihollinen, Mithra-järjestön kultistit.
Pientä Temple of Doomin havinaa noista hetkistä voidaan hetkittäin imeä, kun jäsenten hokema mantra kaikuu kivisessä palvontaluolaston uumenissa, mutta loppujen lopuksi fiilistely jää lyhyeksi, eikä kultistien kanssa nahistelua tai hiiviskelyäkään niiden ohitse ehdi kauaa kokea. Tarinallisesti lisäosa tuntuu kuin pidennetyltä sivutehtävältä – seikkailu olisi voinut olla paljon parempikin, mikäli tarinaa kultin ympärillä olisi tehty laajemmaksi.
Pelattavuuden osalta lisäosaa vaivaa eräs sama seikka kuin emopeliäkin: ahtaissa tasoissa hiippailu on toisinaan lähes mahdotonta ja loppupuolella mahdotonta, eikä avuksi löydy mitään kulttilaisten kaapua, jonka avulla Indy voisi naamioitua. Temppeliin kokoontunut kulttiporukkakin on helppo posauttaa taivaan tuuliin sopivasti Indyn löydettäväksi jätetyillä dynamiittipötköillä. Kultistit kun tuntuivat olevan astetta kovempaa tappeluporukkaa natseihin ja Mussolinin porukkaan verrattuna. Laumallinen punakaapuisia ahtaan temppelin perukoilla ei innostanut kokeilemaan joukkotappelua – Ammustensa osalta totutusti niukka revolveri tosin auttaa vain pienen hetken ja ruoskalla kättä pidempien huitominen näpeistä on vain ensiapua vääjäämättömälle nyrkkitappelulle naamarimiehen kanssa.
Puzzleja The Order of Giants tarjoaa alle kymmenen. Emopelin puzzlet suurelta osin olivat mielestäni hyvin suunniteltuja ja juuri sopivan haastavia, mutta läpipelattavia ilman netin apua. Lisäseikkailun aikana jouduin turhautuneena vilkaisemaan apua kolmeen. Ensimmäinen isompi on käytännössä helppo, kunhan jujun vain hoksaa – johdatellaan vettä sokkelossa kaikkiin kriittisiin kanaviin. Tätä seuraava, rautakuulan ohjaaminen sokkelossa neljän patsaan ohitse oikeassa järjestyksessä oli rasittava ja vieläpä buginenkin.
Rautakuulan sokkelossa on kolosia, jonne vivusta vetämällä matkaan lähetettävä, automaattisesti pyörivä kuula voi pudota ja työ epäonnistuu. Indyn avuksi löytyy kolme irroteltavaa putkenpalaa, joiden asettelu tyhjiin koloihin on toteutettu melko huonosti – kiireessä kun pitää työskennellä ja vaihdella muutaman putkenpalan paikkaa, asettuu etenkin mutkapala monesti väärin ja joskus kuula kerkeää saapua ”työmaalle” ja pudota alas.
Kyseinen kuulapuzzle bugaili niin, että kun sen parinkymmenen yrityskerran jälkeen viimein sain kuulan ohjattua kaikkien patsaiden läpi, jatkoi se vain liikkumistaan ja putosi koloon – epäonnistuin. Olin täysin ymmälläni, koska ratkaisussani ei voinut olla mitään väärää.
Koska pelin vihjeitä tuottava kameralla napsiminenkaan ei osannut kertoa Indyn äänellä, että ”toisinaan puzzle bugailee” oli pakko vilkuilla netin ja yotuben suuntaan, josta ilmeni että bugailua todella löytyy. Seuraavalla kerralla kuula putosi sokkelon erään kohdan lävitse ja jäi jumiin, vaikka putkenpala oli paikallaan – piti ladata checkpoint uudelleen. Liekö ollut kolmaskymmenes kerta, kun puzzle viimein meni lävitse. Pelin kenties monivaiheisin puzzle ilmansuuntineen väänneltävine sauvoineen oli, mitään spoilaamatta, turhan epälooginen ja viimeinen kassakaapin avaamista muistuttava puzzle vain osittain looginen eläinkuvineen ja roomalaisine numeroineen. Tässäkään kameralla napsiminen ei auttanut, koska olin jo ratkaissut melkein koko puzzlen. Peli ei vaan anna loogista syytä siihen miksi kaikki kuviot pitää parittaa ”kello kahdessatoista.”
Kaikkien neljän puzzlen parissa kuluu yhdistävänä tekijänä myös runsaasti aikaa, joten muutoin hyvin lyhyeksi jäävä seikkailu tuntui jollain tapaa tekopidennetyltä gamepass-sisällöltä – lopun bossitaistelu on sekin kenties hieman liian pitkä, joskaan ei vaikea, varsinkin jos emopelin tarinan on jo kahlannut lävitse ja Indy saanut buffia taitoihinsa sekä terveysmittariinsa kerättävillä kirjoilla, joita lisäseikkailustakin muutamia löytyy.
Kokonaisuutena The Order of Giants oli pettymys. Puzzleja kuin toimintaakin on todella vähän ja tarina on ohi ennen kuin huomataankaan. Juonenkäännekin on melko ennalta arvattava, vaikka uusia välipätkiä mainiosti mallinnetun Harrison Fordin naamalla sekä Troy Bakerin hienolla äänityöllä onkin aina ilo nähdä. Mikäli mietit lisäseikkailun hankkimista, kehottaisin ainakin odottamaan josko se löytäisi tiensä jonkinlaiseen ”Bethesda-aleen” tai vastaavaan ja irtoaisi kenties puolta halvemmalla.
