Legacy of Kain: Soul Reaver 1 & 2 Remastered tarjoaa persoonallisen vampyyrihaamun seikkailut yhdessä paketissa

Legacy of Kain: Soul Reaver on viimeisimmistä Tomb Raider -peleistään tunnetun kalifornialaisen Crystal Dynamicsin varhaisvuosien tuotantoa. Vuonna 1999 näki päivänvalon toimintaseikkailu, josta ajan henkeen löytyi vihollisten mättämistä, hieman tasohyppelyä, sekä pulmanratkontaa.

Soul Reaver oli jatkoa Blood Omen: Legacy of Kain -pelille, mutta Kain-hahmon sijaan uudessa pelissä ohjattiinkin uutta hahmoa, Raziel-vampyyria, Kainin siirryttyä pahiksen rooliin. Vampyyrien johtaja Kain ei pidä Razielin evoluutiosta kasvattaa siivet selkäänsä ennen häntä ja niinpä mustasukkaisuuksissaan ja uhossaan Kain tuomitsee kaimansa kuolemaan repimällä siivet ja viskaamalla poloisen syvään vetiseen hautaan pariksi sadaksi vuodeksi.

Muinainen meressä cthulhumainen elävä jumala haluaa auttaa Razielia kukistamaan vampyyrien liialliseksi kasvaneen vallan Nosgothista ja elvyttää Razielin omaksi haamunkaltaiseksi sielujen kerääjäkseen, siten mahdollistaen kostamisen myös Kainille muiden rivivampyyrien ohella.

Razielin repaleiset siivet ovat vain muisto aiemmasta ja alaleukakin puuttuu, mutta se ei estä Razielia yrittämästä ja heppu kietaisee ponchobandanan kaltaisen jättihuivin suunsa peitoksi, josta välittömästi muodostuu hahmon edukseen erottava tavaramerkki. Pelin synkkätunnelmainen tarina ja asetelma ovat vähintäänkin mielenkiintoisia ja vielä tänäkin päivänä hyvin persoonallisia hahmoineen. Pelin tuottaja-ohjaaja-kirjoittaja oli Uncharted-sarjastakin sittemmin tunnettu Amy Hennig. Peli oli aikoinaan sen verran suosittu, että se poiki jatkoa Soul Reaver 2 -pelin muodossa.

Soul Reaver 2 -pelin julkaisupäivä oli marraskuussa 2001 ja nyt noin 24 vuotta myöhemmin tuttu nimi Aspyr on yhdessä alkuperäiskehittäjän kanssa remasteroinut Razielin seikkailut yksien kansien väliin nimellä Legacy of Kain: Soul Reaver 1 & 2 Remastered. Pelien lisäksi noin kolmenkymmenen euron hintaisen paketin mukaan on pakattu mielenkiintoista bonusmateriaalia molemmista peleistä. Muun muassa “kadonneita” keskeneräisiä leveleitä on mahdollista tutkailla konseptitaiteen, renderöintien ja muun ohella.

Remasteroitu setti nykytottumuksen mukaan pitää sisällään 60fps-vauhdilla liikkuvaa kuvaa ja totta kai tietysti parannetut grafiikat. Tattia klikkaamalla saadaan kätevästi vaihdeltua vanhan ja remasteroidun ulkoasun välillä ja erillinen valokuvatilakin on tarjolla molemmille peleille, mikäli mielii ottaa ihastelevia shotteja. Nämä ovat makuasioita, mutta vaikka etenkin alkuun Soul Reaver 1 näytti remasteroituna paljon paremmalta kuin pikselinen PSX-grafiikka, alkaa alkuperäiseen visioon lopulta tottua tänä pixelart-pelien ja uusretron aikakautena.

Aspyrin remasteroima uusi lookki silottaa pikselit pois ja parantaa yleisilmettä, mutta samaan aikaan esimerkiksi Razielin ja Kainin hahmomallit muuttuvat paikoin radikaalistikin. Vapauksia on otettu, eikä kyseessä ole enää pelkkä pikselisen korvan tai sarven hiominen, vaan hahmomalleissa on selkeitä eroja, mielestäni huonossa mielessä – siitä huolimatta, että Crystal Dynamics on ollut mukana avustamassa.

Sama pätee Soul Reaver 2 -peliin. Razielin remasteroitu hahmomalli on molemmissa peleissä sama – ykkösessä se muistuttaa paljolti originaalia, mutta kakkosen originaalista se eroaa ja muutoinkin koko Soul Reaver 2 -pelin remasteroinnin taso on hieman niin ja näin. Pientä silottelua, mutta pääasiassa tulee huomanneeksi vain originaalista muuttunutta arkkitehtuuria ja selkeitä eroja uuden ja vanhan välillä. Huomasinkin kerta toisensa jälkeen pelaavani Soul Reaver 2 -peliä sen alkuperäisgrafiikan kanssa.

Pelimekaaniselta yleistuntumaltaan molemmat pelit tuntuvat allekirjoittaneen mielestä vanhahtavilta. Mainittakoon, etten koskaan aiemmin ole näitä pelejä pelannut, joten nostalgialasit eivät väritä fiiliksiäni – jos olit ja olet vanhojen pelien fani, arvostat varmasti remasterointeja aivan eri tavalla.

Omaan makuuni Soul Reaver -pelit ovat niin ikään Aspyrin remasteroiman Star Wars: Bounty Hunter -pelin tapaan nykymittapuulla tasosuunnittelultaan sokkelomaisia ja sekavia – tämä on varmasti osittain siksi, että pelit muuten olisivat melko lyhytkestoisia. Samaan aikaan ne vähät taistelut mitä pelissä hack ’n’ slashin muodossa tulee vastaan, ovat jokseenkin kömpelöä pieksemistä täysin tekoälyä vailla olevia vihollisia vastaan.

Soul Reaver 2 -pelissä sentään voidaan PS2-peleille yleiseen tapaan lukita vihollinen tähtäimeen ja pyöriä tämän ympärillä, mutta muutoin taisteluista ei jää oikein mitään positiivista mieleen. Jotkin viholliset pitää hauskasti tuikata tuleen tai nakata seinässä törröttäviin piikkeihin, että suostuvat kuolemaan. Vielä vähemmän vihollisia kuitenkin arvostaa, kun alkaa tajuta että suurimman osan ajasta – olivatpa sitten ihmisiä tai kahdella jalalla käveleviä suomuotuksia – niiden ohitse voi vain juosta ilman sen kummempia miettimättä.

Pääosassa molemmissa peleissä on hitaasti avautuvan tarinan sekä sen välipätkien seuraaminen ja siinä sivussa väännellään vipuja, siirrellään kiivettäviä laatikoita, käydään uimassa ja sukeltelemassa, hypitään tasolta tasolle tai kuilujen ylitse siivenrepaleilla leijailtaessa. Keskeisenä jippona on Razielin uusi haamuolemuksen myötä saatu kyky vaihdella normaalin maailman ja henkimaailman välillä. Seiniä ja lattiaa vääristävä siirtymisefekti on makea, mutta swappailu alkaa pidemmän päälle hieman kyllästyttämään. Siirtyminen kuluttaa myös sielupalloja, joten niitä pitäisi aina muistaa sitten niellä kitusiin kun niitä sattuu bongaamaan tai vihollisia tulee kukistaneeksi. Sielupallot täydentävät myös Razielin energiamittaria. Kuolla sielunnielijä ei voi, mutta kuollessaan palautuu henkimaailman puolelle, eikä sieltä pääse pois ilman riittävää sielujenkeruuta.

Molemmissa maailmoissa on omanlaisensa sielupalloja pudottavat viholliset ja ennen pitkää Raziel saa molemmissa peleissä arsenaaliinsa valomiekalta näyttävän ja kuulostavan soulreaverin, jolla voi suoraan harvestoida sieluja erikseen kitaa aukomatta. Isoimpana erona on se, että henkimaailmassa Raziel ei voi avata ovia, koska ovenkahvoista ei voi ottaa kiinni. Joskus taas henkimaailman puolelta löytyykin jokin Razielin mentävä aukko, jota ei normimaailmassa näy. Tämä maailmojen välillä vaihteleminen on omiaan lisäämään tasosuunnittelun sekavuutta ja sitä klassista ”edes takaisin ravaamista”, vaikka ideana sinänsä onkin mielenkiintoinen.

Remasterointitiimi on lisännyt peliin originaaleista kokonaan puuttuneen kompassin, josta en kuitenkaan kokenut olevan oikeastaan mitään iloa, enkä sen perusteella osannut pelissä suunnistaa yhtään sen paremmin. Soul Reaver 2:n karttaruutukin on melko hyödytön. Usein tavoitteet jäävät hieman pimentoon ja pelaaja palloilee sokkeloisissa maisemissa, kunnes puolivahingossa lopulta löytää oikeaan osoitteeseen. Soul Reaver 1:ssä portaalihuoneeseen aukeaa maailmaa tutkittaessa erilaisia ulottuvuuksia, joita tänä päivänä kutsutaan pikamatkustukseksi. Yksi seikka, jota remasterointia varten olisi kompassien sijaan voinut parantaa, on Soul Reaver 2 -pelin tallennussysteemi. Originaalissa tallentaa sai vain obeliskien luona ja asia on samalla tavalla myös remasteroidussa versiossa. Soul Reaver 1 sen sijaan antaa tallentaa milloin vain missä vain options-nappulan esille tuovassa valikossa, vaikka peli lataamisen jälkeen aina jatkuukin portaalihuoneesta.

Vaikka mekaniikka ja tasoissa toikkarointi on vähän niin ja näin, on peleissä kuitenkin silti tunnelmaa vielä tänäkin päivänä. Osaltaan sen tekee hyvä goottilaishenkiseen arkkitehtuuriin kivasti istuva synkähkö musiikki, joka ottaa aivoon oikeastaan vain silloin, jos sattuu jäämään etenemisen osalta jumiin. Monet raidoista ovat melko lyhyitä, joten looppaamista tulee väkisinkin ja tasoissa edes takaisin ravaaminen korostaa ajan hukkaamisen tunnetta. Molempien pelien ääniraitoja voidaan kuunnella bonusvalikossa. Toinen, ehkä jopa musiikkiakin tärkeämpi osa tulee kuitenkin hahmojen viehättävyydestä ja ylitsepursuavasta teatraalisesta dialogista, jonka ääninäyttelijät ovat omineet hienosti. Välillä tuntuu siltä kuin kuuntelisi parhaimmankin teatterinäyttelijän Shakespearen lausuntaa.

Tästä syystä jopa poskelle menneitä äänityssessioitakin on hauska katsella niin ikään bonusvalikossa. Razielin äänestä on vastannut lähinnä ääninäyttelyrintamalla uraansa tehnyt Michael Bell ja Kainia peleissä ääntelee brittiläinen Simon Templeman. Soul Reaver 2 -peliin mukaan tullut edesmennyt Star Trek Deep Space Nine (Odo) tähti Rene Auberjonois lienee äänikatraan tunnetuin nimi. Richard Doyle ansaitsee hänkin maininnan Moebius-hahmonsa ja mahtavaääninen Gregg Berger Turel-hahmona.

Ääniefektien osalta kaikki on toimivaa, musiikin ja pelailun taustalle hajoavaa melskettä, paitsi Razielin paljaiden jalkojen pitämä jatkuva ääni. Pelasin kokoelmaa alkuun iltaisin kuulokkeet päässä ja siinä missä musiikissa oli ajoittain looppaamisen tunnetta, oli toinen lähes sietämätön korviin kantautunut ääni Razielin jalkapohjien infernaalinen ja tuskastuttavankuuloinen läpsytys. Äänentoistolaitteilla tai vaikkapa TV:n kaiuttimilla läpsytys muuttuu siedettävämmäksi, mutta silti se onnistuu korpeamaan jos asunnossa on muutoin hiljaista. Jalkojen ääntä ei voi vaimentaa äänivalikosta, ilman että kaikki efektit menevät sen mukana.

Kaiken kaikkiaan Legacy of Kain: Soul Reaver 1 & 2 Remastered on ihan mielenkiintoinen pala nostalgiaa ja jos ei muuta niin ainakin pelit näyttävät sen, että Kainin ja Razielin seikkailu kunnolla modernisoituna ehkäpä remaken tai kokonaan uudenkin pelin muodossa synkässä goottilaisessa tunnelmassa Nosgothin maailmassa olisi hauska kokea, mutta remasterointina Aspyrin tuotos, vaikka pikseleitä silotteleekin, ottaa turhan paljon vapauksia kuitenkaan kokemusta sen kummemmin vanhentunutta pelimekaniikkaa ja tasosuunnittelua rikastuttamatta.