Legacy of Kain: Defiance on toimiva paluu Nosgothin fantasiamailmaan

Alunperin vuonna 2003 julkaistu Legacy of Kain: Defiance yhdistää tietyllä tapaa pelisarjan aloittaneen Blood Omenin sekä kaksi Soul Reaver -peliä, sillä Defiance antaa pelaajalle mahdollisuuden kontrolloida sekä entistä, haamuksi muuttunutta, sieluja nielevää Razielia että aatelisvampyyri Kainia.

Arvostelin kutakuinkin vuosi sitten remasterointikäsittelyyn päätyneen tuplajulkaisun, Legacy of Kain: Soul Reaver 1 & 2 Remastered. Olin kuullut Crystal Dynamicsin kehittäjäpuolen parrasvaloihin aikoinaan nostaneista peleistä sekä Razielista ja Kainista vuosien varrella vain nimellisesti, mutta remasteroitu tuplajulkaisu oli oikea ensikosketukseni Nosgothin fantasiamaailmaan.

Lore ja maailmanluonti oli ehdottoman vahvaa ja mielenkiintoista ja loistava teatraalinen, ehkä jopa hieman ylitse ampuva ääninäyttely nosti pääkaksikon omaan mielenkiintoiseen sfääriinsä, samalla kun Razielin tapa ikään kuin toimia kertojana pelin aikana tapahtuvista asioista, oli hyvin poikkeuksellinen ja omalaatuinen tyyli. Eikä sieluja keräävä (valo)miekka ollut sekään mikään jokapäiväinen idea videopelien maailmassa siihen aikaan, kun Soul Reaver -pelit 90-luvun lopulla ensi kerran julkaistiin.

Tasojen sokkeloisuus sekä hieman vanhahtavat kontrollit, puuduttava taistelu sekä lukitut kamerakulmat kuitenkin työnsivät luotaan pikkuhiljaa luotaan, siitä huolimatta että remasterointitiimi oli luonut avuksi melko hyödyttömän oloisen kompassin originaalin huonon kartan tueksi. Pelissä tuli pakostikin rasittavaa ja toistuvaa edes takaisin poukkoilua lukittujen kamerakulmien parissa ja edes takaisin ravaaminen korostui lyhyiden musiikkien looppaamisella, samanlaisilla taisteluilla sekä Razielin infernaalisella jalkojen läpsytyksellä.

Pelisarjan viides ja viimeinen peli, Legacy of Kain: Defiance, jatkaa tarinaa siitä mihin Soul Reaver 2:ssa jäätiin. Kain pelasti Razielin joutumasta oman miekkansa nielemäksi, mutta samaan aikaan syntyi paradoksi. Defiancen alussa hahmot ajautuvat erilleen: Kain etsii aikastriimaaja Moebiusta saadakseen selville missä tai milloin Raziel on, kun taas sinertävä sielujensyöjä on mennyt ajassa 500 vuotta taaksepäin, yrittäen löytää jonkinlaista keinoa välttää joutumasta käyttämänsä nimenomaisen sielumiekan asukiksi.

Peli on sarjassaan ensimmäinen, jossa saa pelata niin Kainilla kuin Razielillakin ja tämä on ehdottomasti plussaa, sillä myös Kain on ehdottoman mielenkiintoinen hahmo, mutta toisaalta kahden hahmon peluuttaminen antaa pelaajalle taukoa puzzlenratkonnasta, koska Kainin seikkailuhetket ovat ehdottomasti enemmän toimintapainotteisia. Onko Defiance kokemuksena ensikertalaisen näkökulmasta samanlainen kuin edeltäneet Razielin seikkailut?

Legacy of Kain: Defiancen remasteroitu grafiikka tuottaa jälleen melko kaksijakoisen fiiliksen Soul Reaver -pelien tapaan, joissa oikeaa tattia klikkailemalla pystyi vaihtamaan grafiikkatilaa välittömästi uuden ja vanhan välillä. Vaikka toisinaan tekstuurit olivat epäilemättä paremmat ja riviviholliset paljon yksityiskohtaisempia, uusittu grafiikka samaan aikaan otti paikoin hieman liikaa vapauksia ja muunteli tekstuureja terävämmäksi, mutta samaan aikaan menettämällä alkuperäistä tyyliään.

Remasteroiminen esimerkiksi muutti Razielin hahmomallin molemmissa peleissä muotoon, joka muistutti etäisesti ykkösen alkuperäishahmoa, mutta mielestäni kakkosen hahmo näytti melkeinpä alkuperäismuodossaan paremmalta kuin remaster-malli, mutta kahta eri hahmomallia ei kuitenkaan oltu haluttu luoda remasterointeja varten, vaan sen pelissä sijaan käytettiin yhtä yhteistä HD-hahmomallia.

Otin Legacy of Kain: Defiancen arvosteluun edelleen kiinnostuneena pelin maailmasta ja sen hahmoista, mutta ennakkoluuloni kuvittelivat remasteroinnin olevan pelimekaanisesti pitkälti samankaltainen, puolittain turruttava kokemus. Alkuun se siltä tuntuikin: sokkeloisia tasoja sekä ajoittain mysteerisesti kolmannen luvun paikkeilla seonnut pelikamera, vaikka alkuun tarjottiin napakkaa, hyvällä tavalla uusittua ja vapaasti ohjattavaa modernimpaa 3rd personia. Lopulta älysin, että pelissähän onkin pikanappula, jonka avulla kameraohjausta voi vaihtaa käden käänteessä uuden ja vanhan välillä L2-nappulaa painamalla!

Ratkaisu on hieman hölmö ja ei aivan loppuun asti ajateltu, sillä Defiancea varten luotu simppeli navigaatiosysteemi toimii sekin L2-nappulalla: painetaan L2 kerran ja kamerasysteemi vaihtuu uuden ja vanhan välillä ja kun pidetään L2 pohjassa, kertoo peli suunnan minne pitäisi mennä. Tässä tulee helposti harhapainalluksia.

Navigaatiosysteemi on erinomainen apu eliminoimaan melkein kokonaan edelleenkin sokkeloisiksi äityvissä tasoissa poukkoilun. Ei muuta kuin pidetään L2 pohjassa ja peli näyttää täpän, jonne olisi tarkoitus seuraavaksi kulkea. Se ei kuitenkaan ratkaise mahdollisesti seuraavassa tilassa olevia puzzleja puolestasi – joten jos toisinaan, jokin puzzlen ratkaisemiseen vaadittava esine tai useampi esine uupuu, voi navigointi näyttää suuntaa jonnekin, mutta kulkusuunta ei lopulta ole selvä reitti etenemiseen, jos pelaaja ei tiedä mitä on etsimässä.

Jos taas pitää vaikkapa päästä ylemmälle kielekkeelle edetäkseen oikeaan suuntaan, L2:ta pohjassa pitämällä peli kääntää kameraa siihen suuntaan ja havainnollistaa sitä hehkuvalla merkillä – toteutus on ehdottoman toimiva. Turhan ravaamisen eliminoimisen myötä myös pelin musiikkikin tuntuu aavistuksen paremmalta kuin Soul Reaver -peleissä, tai sitten se yksinkertaisesti vaan on parempaa. Pelin tunnelmallinen musiikki ja ajoittaiset ambienssiraidat yhdistettynä sarjan aiemmista peleistä tuttujen Michael Bellin ja Simon Templemanin erikoiseen ääninäyttelyyn on kutkuttava kokemus ääniosastolla.

Remasterointia varten tehdy 3rd person -kamerakulma on sekin sellainen elementti, joka tekee pelistä erittäin pelattavan ja tarinasta nauttii enemmän, kun 2000-luvun alusta hyvin tuttujen poukkoilevien kamerakulmien kanssa ei tarvitse tapella. Kun 3rd personia vertaa pelin originaaliin lukittuihin, ajoittain huonoihin ja liian kauas zoomaaviin kamerakulmiin, on muutos ehdottomasti iso plussa.

Kuten mainittua, saa pelata sekä Razielilla ja Kainilla ja täytyy sanoa, että jälleen kerran en ollut varma pidinkö Razielin remasteroidusta lookista, vaiko originaalista enemmän. Remasteroitu Raziel on kuitenkin sama kuin Soul Reaver 1&2 -peleissä, joten jos itse pidit siitä, ei ongelmia varmasti tule Defiancen kohdallakaan.

Entisestään vapauksien ottaminen ja koko lookin muuttuminen koskee myös Kainin hahmomallia, jonka remaster-versio ja originaali ovat samankaltaisia, mutta silti hyvin erinäköisiä. Originaali Kain näyttää naamastaan jopa hieman sympaattiselta ja persoonalliselta entiseltä jalosukuiselta (etenkin kun loreen ja Kainin vampyyriksi tulemisen kohtaloon perehtyy) mutta remasteroitu kroppa ja naama näyttävät suoralta hirviöltä – hirvitykseltä, joka toi kerta toisensa jälkeen jotenkin kummalla tavalla mieleen Coppolan vanhan Dracula-elokuvan ja Gary Oldmanille tehdyn, mielestäni hieman kömpelön maskeerauksen. Hyvänä yksityiskohtana valikosta löytyy kuitenkin mahdollisuus käyttää remasteroitua valaistusta klassikkografiikan kanssa, mikäli alkuperäinen miellyttää enemmän.

Kainin remasteroitu hahmomalli on toki terävämpi, samalla kun PS2-aikakauden grafiikka katoaa pois silmistä, mutta huomasin vaihtelevani grafiikkatilojen välillä jatkuvasti kokeakseni uutta ja vanhaa. Toisinaan terävämmät tekstuurit eivät vaan yksinkertaisesti aivan toimi, koska alkuperäinen idea ei enää välity. Esimerkiksi eräässä hautausmaatasossa hieman puuroinen vaahteralehtikasa nurmikolla onkin remasteroidulla grafiikkalla jokseenkin hassu kasa isoja erillisiä lehtiä aseteltuna maahan – melkein kuin joku olisi luonut taideasetelman, sen sijaan että ne olisivat pudonneet ajan kanssa puista. Toimivinta sorttia ovat kivilinnojen ehostetut sisä- kuin ulkopintojenkin seinä ja lattiatekstuurit ja erilaiset kivipinnat – ja rilaisia linnoja ja muita kivipintojahan Nosgothista löytyykin pilvin pimein.

Taistelu on sekin mielestäni toimivampaa kuin Soul Reaver -peleissä, vaikka se pääpiirteittäin onkin silmitöntä hack’n’slashaamista. Vihollisen voi lukita kohteeksi L1-nappulalla ja sitä painelemalla lukitusta voi myös kierrättää eri vihollisten välillä. Lukituksen voi ottaa myös kokonaan poiskin taistelun aikana mikäli haluaa huitoa vapaasti kaikkia kohteita. Vihollisilla ei juurikaan älyä ole, olipa kyseessä sitten vihaiset vampyyrinmetsästäjät tai peltipönttöpääritarit, vaan aina luotetaan ylivoimaan. Porukkaa kuonoon ja matka jatkuu. Toisinaan pelaaja lukitaan jollekin pienelle alueelle energiakentällä, toisinaan vihollisten ohi voi ihan juostakin, mikäli ei jaksa taistella. Toisinaan taistelut käyvät Soul Reaver -pelien tapaan puuduttamaan, koska vihollistyyppejä on vähän, ovat tappeluhetket pitkälti samankaltaisina toistuvia segmenttejä. Pelaaja mättää kuonoon vampyyrinmetsästäjiä, zombeja (tai riutuneita vampyyreja?), energiamuodossa olevia myyrämäisiä olentoja, vihreitä möttiäisiä ja lonkeroita Razielin ollessa henkimaailmassa sekä eloon herääviä kivipatsaita.

Taisteleminen pelin kahden päähahmon osalta ei harmi kyllä myöskään juurikaan eroa toisistaan, vaikka pelin edetessä uusia taistelukomboja molemmille kertyykin – niitä ei kuitenkaan aina muista edes käytellä. Vihollisten hakkaaminen kun onnistuu melko onnistuneesti pelkän neliön tai kolmion rämpyttämiselläkin kummallakin hahmolla. Toisinaan pitää muistaa väistelläkin, etenkin isompien bossien kanssa taistellessa. Pidempinä sessioina Defiance käykin ehdottomasti väsyttämään, vaikka tarinaa kuinka haluaisi kiinnostuneena edistää.

Kummallakin hahmolla on oma versionsa aaltoilevasta tarunhohtoisesta reaver-valomiekasta ja molemmat voivat myös R2-nappulalla käyttää telekineesiä vihollisten tuuppimiseen metrien päähän. Toisinaan telekineesiä tarvitaan myös puzzlejen ratkomisessa. Razielilla on lisäksi melkein telekineesin kaltainen toinen taito, jota käytetään ympyränappulaa painelemalla. Periaatteessa se on Star Wars -universumista tuttu ”force push.”

Kainilla taas on erikoisuutena hauska (periaatteessa force push&pull) taito, jolla voidaan napata porukkaa otteeseen ja viskellä, samaan aikaan kun salamat liekehtivät miehen käden ympärillä kuin Palpatinella konsanaan. Porukkaa voidaan hauskasti viskellä vaikkapa kielekkeiltä alas kadotukseen, kirkumisen saattelemana, tai sitten esimerkiksi vampyyrinihoa kiusaavat jousimiehet voidaan repiä yksi kerrallaan alas yllä olevalta sillalta katutasolle.

Molemmilla hahmoilla on ruudulla energiamittari, joka hiljalleen hupenee itsekseenkin, joten Kainin pitää juoda verta ja Razielin kannattaa elollisten sekä energiahaamujen pieksemisen päätteeksi raottaa huiviaan ja imeä sisuksiinsa niin paljon sieluja kuin sielu sietää. Hauskana yksityiskohtana Kain voi upottaa torahampaansa ihoon perinteisellä kaulasuudelmalla, mutta myös etäimeminenkin onnistuu, jolloin uhriksi jääneen ihmisparan elämänlanka hiljalleen katkeaa, ilman halki vedettynä verenpunaisena viivana.

Molemmilla hahmoilta löytyy myös kyky liikkua kalteriovien ja ikkunoiden lävitse, kuin T-1000 teki Terminator 2 -elokuvassa. Kainilta se hoituu suoraan kävelemällä päin, energiamainen muoto hyppää hetkeksi kehiin. Kainilta onnistuu myös lepakoksi muuntuminenkin, mutta vain kiinteissä pisteissä, joista sitten matkataan (lennellään) jonnekin muuhun lokaatioon Nosgothin maailman rajojen sisäpuolella.

Razielin on tuttuun tapaan vuoroteltava fyysisen sekä henkimaailman välillä puzzlepainotteisemman pelailun lomassa. Juuri ne kalteriovet vaativat siirtymistä aina henkimaailmaan, jossa kontrastiltaan suurempi grafiikkatila aaltoilee kuin missäkin tripissä. Väreilevä efekti on toisinaan hieman häiritsevä jos pidempään joutuu viettämään aikaa henkimaailmassa, mutta toisinaan vaikuttava ja etenkin siksi, koska myös originaali grafiikkatila saa lähes samanlaisen visuaalisen, pilareita kuin talojen kattojakin vääntävän efektin aikaan kuin remasteroitukin. Toisinaan Raziel tarvitsee henkimaailmaa, jotta jokin kieleke liikkuisi lähemmäksi tai pilari vääntyisi sen verran mutkalle, että sen päälle voisi hypätä tai leijailla siiven repaleilla.

Raziel tienaa oman reaver-miekkaansa pelin kuluessa erilaisia värejä, jotka tuottavat erilaisia ominaisuuksia, mutta käytännössä niitä käytetään vain puzzlejen ratkonnassa. Reaver kun toimii periaatteessa ovilukkojen avaimenakin – oikea väri kehiin, reaver lukkopesään ja ovi aukeaa. Hiippailu ohi fantasiamaailman korpinnäköisten vartiokameroiden ohitse onnistuu vain silloin, kun kädessä on pimeyden teräväri. Valoisalla terällä sen sijaan voidaan sytytellä valopalloja, joita toisinaan tarvitsee aktivoida esimerkiksi vampyyrien rakentamien ”tähtiporttien” aktivoimiseen.

Pelaamisen lomassa tasoista löytyy myös keräiltävää, jotka avaavat uusia skinejä, mutta myös sisältöä pelin bonusvalikkoon, josta lähes kaikki on aluksi lukkojen takana. Tarjolla olisi konseptikuvia, lorea sekä kulissien takaa -video, mutta nämä kaikki pitää ensin avata. Legacy of Kain 1&2 -kokoelman tapaan valikosta löytyy musiikkisoitin, joka on valmiiksi aukinaisena.

Kokonaisuutena Legacy of Kain: Defiance on omasta mielestäni Soul Reaver -uusintoja paremmin onnistunut, miellyttävä remasterointi joka toivottaa pelaajat jälleen tervetulleeksi Nosgothin kiehtovaan maailmaan. Peli ei kaiken aikaa onnistu grafiikkapäivityksensä kanssa mitä visuaaliseen suunnitteluun tulee, mutta sen ”quality of life” -päivitykset, kuten napakka 3rd person -kamerakulma sekä navigointia helpottava täppäsysteemi varmasti auttavat uutta yleisöä paremmin nauttimaan pelistä, sen vahvasta loresta ja mielenkiintoisesti näytellyistä vahvoista hahmoista.