Metal Gear Solid Delta: Snake Eater on mukaansa tempaava hiiviskelytoiminta camp-huumorilla

Konami on vihdoin palannut takaisin pelien maailmaan. Ensin loistavalla Silent Hill 2 -remakella ja nyt hiljattain kauppoihin saapui esiosan kaltainen uusi peli, Silent Hill f. Edellä mainitun pelisarjan ohella nimekkäimpiin lukeutuu myös vuonna 1987 ensimmäisen osansa nähnyt Metal Gear. Pikakelattuna ajassa eteenpäin Konamin ja pelisarjan isän, Hideo Kojiman tiet erosivat – HK hyppäsi Sonyn kelkkaan ja yhteistyö on kantanut hedelmää kahden maistuvan Death Stranding -pelin myötä.

Hiljattain julkaistu Metal Gear Solid Delta: Snake Eater on unreal 5 -moottorin grafiikkaan paketoitu remake vuoden 2004 originaalista Snake Eater -pelistä. Kojima ei ole ollut mukana valvomassa projektia, vaan Konami on hoitanut kaiken itsekseen. Vuonna 2011 julkaistiin HD Collection, joka sisälsi remasteroidun Snake Eaterin.

Tässä vaiheessa totean, että allekirjoittaneelle Metal Gear Solid Delta: Snake Eater on ollut ensikastautumiseni Metal Gear -pelien maailmaan. Muistan joskus 2000-luvun alkupuolella kokeilleeni pikaisesti Metal Gear Solid 2: Sons of Libertyä ja koska olin jo tuolloin Ubisoftin vakavahenkisemmän Splinter Cell -hiiviskelyn fani, en päässyt lainkaan sisään peliin, jossa stealth-hiippailija saattoi vetää ylleen miehen kokoisen pahvilaatikon. Nyt voin todeta, että olen erittäin iloinen, että pääsin viimeinkin tutustumaan pelisarjaan, sitä oikealla tavalla arvostaen.

Metal Gear Solid Delta: Snake Eater remake pitää uuden modernin visuaalisen ilmeen ohella myös esimerkiksi Capcomin Resident Evil 2 -remaken tavoin uusitun kontrollisysteemin. Originaalin Snake Eaterin lukitut kamerakulmat, paikallaan first person -kuvakulmassa tähtääminen sekä ylhäältä päin kuvattu toiminta on mahdollista vaihtaa ”new style” -kameraohjaukseen, joka on se perinteinen ja ehdottomasti paljon toimivampi 3rd person kamerasysteemi pelaajille, jotka eivät ole originaaleja pelailleet. Kokeilin vanhaa kontrollisysteemiä jonkin aikaa, enkä päässyt sen kanssa lainkaan sinuiksi. New style -kontrolleilla pelatessa muutamaan kertaan tuntui siltä, että seinään liimautuminen ei aina toiminut ihan niin saumattomasti, kuin olisi toivonut, mutta pääosan ajasta ongelmaa ei ollut.

Tätä kirjoittaessa PC-versio on saanut osakseen kolme päivitystä, viimeisin on syyskuun lopulta. Bugeja on korjattu ja tiedoissa mainitaan myös, että etenkin viimeisen pätsin myötä on tapahtunut optimointia, mutta kyllä yleinen kokemus vaan silti ruudunpäivityksen osalta oli toisen tuoreen UE5-pelin, Metal Edenin tavoin ailahtelevaa. Kokemus on parempi, kuin ennen tuoreinta pätsiä, mutta lisää vakautta vielä tarvittaisiin.

Keskiarvoltaan ruudun päivitys uusimman pätsin kanssa Arc B580 12gt OC näyttiksellä ja Amd Ryzen 5 55500 prosessorilla 1080p-resoluutiolla ja high-detaileilla 30-45 luokkaa, mediumilla seikkailtiin 35-45fps -maastossa, low-detaileilla päästiin hetkellisesti jopa tasaiseen 60fps-meininkiin kunnes sitten dippailtiin taas alemmaksi. Ultralla liikuttiin pääasiassa 25-33 -kerhossa, toisinaan jopa 20fps-tasolle putoaminenkin oli mahdollista. Ennen pätsiä peli saattoi kyykkäillä useammalla detailitasolla alle 20fps:n tasollekin ja kummallisesta grafiikan väreilystäkin on jo päästy aika lailla eroon, joten edistystä parempaan on tapahtunut. Kuitenkin, jos ajatellaan kuinka vähän ruudulla kerrallaan on yleensä vihollisia tai muutakaan liikettä, ovat pelin ruudunpäivitysnopeudet kauttaaltaan kovin alhaisia. Ei peli onneksi sentään yllä mainitun Metal Edenin tavoin nauhoittele mitään turhia, levytilaa vieviä lokitiedostoja.

Joka tapauksessa, optimointia pitää vielä tapahtua, sillä grafiikaltaan töksähteleväksi 80€ hintaiseksi remakejulkaisuksi Metal Gear Solid Delta: Snake Eater on melko tyyris hankinta. Jos ja kun peli saadaan optimoitua vakaalle hyvälle tasolle, on tarjolla mitä mielenkiintoisin pelikokemus. En muista milloin viimeksi olisin jäänyt lopputekstien rullatessa pohdiskelemaan sitä mitä juuri pelasin – edellinen kerta taisi olla juurikin Kojiman ensimmäinen Death Stranding. Miehen mielikuvituksella ei ole rajoja.

Metal Gear Solid Delta: Snake Eater -pelin toimiessa ensimmäisenä remakejulkaisuna on ollut järkevä ratkaisu. Se on kronologisesti Snaken huikean 24 seikkailun osalta hahmon debyytti, sijoittuen vuoteen 1964, kylmän sodan aikakauteen. Tarinan aikana nähdään muun muassa se, miksi mies sai Snake Plisskeniltä apinoidun silmälappunsa. Operaatio Snake Eater kuljettaa koodinimellä Snake liikkuvan nuoren märkäkorva-Jackin itänaapurimme maille elämänsä agenttiseikkailuun.

Ydinaseiden parissa puuhastellut venäläistiedemies Sokolov loikkaa omantunnontuskien jälkeen jenkkilään, mutta palaa kotimaahansa – tämä on yksi ehto Kuuban ohjuskriisin ratkaisemiseksi. USA yrittää CIA-Snaken avulla kuitenkin noutaa ja pelastaa tiedemiehen takaisin. Juttu ei kuitenkaan lopulta ole aivan niin helppo pala kakkua.

Sekopäinen neukkueversti Volgin ampuu jenkkimerkkisellä ydinkärkisingolla Volkovin tutkimuslaitoksen palasiksi. Neukut syyttävät tapahtumasta tähtiraitalipun edustajia ja läntisen mahdin olisi todistettava syyttömyytensä asiassa, tai muuten… Tästä alkaa pelin mittainen, tarkemmin sanottuna noin kuudentoista tunnin mittainen (medium-vaikeustasolla) kestävän operaation loppuun saattaminen, jonka aikana pitäisi myös tuhota Sokolovin aloittama ja neukkujen kaikessa hiljaisuudessa jatkama projekti luoda mannertenvälisiä ydinkärkiä minne tahansa USA:n maaperälle ampuva jättitankki Sogohod.

Vastassa neukkujen ohella on sen enempää mainitsematta erään Cobra-erikoisjoukon toinen toistaan mielenkiintoisemmat ja hassusti nimetyt jäsenet, kuten The Fear ja The Sorrow. Neukkujen edustajat Volgin, tuo salamoita syöksevä ja kokonaan ilman asetta luotejakin ampuva kaappimainen everstikorsto sekä hänen kaverinsa, revolverifanaatikko ja lempiaseillaan venäläistä jonglöörirulettia harrastava Ocelot ovat nekin melkoisia ilmestyksiä.

Periaatteessa jo heti pelin alkumetreillä on pääteltävissä rivien välistä, että Snake Eaterin tarina on Hideo Kojiman versio japanilaisesta Godzillasta, jossa ydinkokeet ja niiden aikaansaama radioaktiivisuus synnyttää taloja ja ihmisiä tallovan, tulta syöksevän hirviön. Snake Eater on kieliposkessa rakennettu, etenkin vanhemmista 007-agenttiseikkailuista selkeästi inspiraatiota ammentava toimintapeli (tarkemmin: taktinen vakoilutoiminta), jossa pahiksetkin ovat luonnollisesti elämää suurempia ilmestyksiä.

Tätä tukee pelin alussa nähtävä makeasti sävelletty ja laulettu, helposti korvamadoksikin muodostuva bondimainen agenttitunnari käärmeanimaatioineen. Peli tarjoilee myös osin kuivalla camp-huumorilla höystettyä rönsyilevää ja käänteitäkin tarjoilevaa yliampuvaa tarinaa, joka tuo mieleen varsinkin Roger Mooren agenttiseikkailut. Taustalla kuitenkin on oikea viestikin: ydinsodan pelko vanhojen päättäjäukkojen uhotessa toisilleen maailmansodan elkein. Remakena Snake Eater ei siis ole looginen pelkästään kronologisuutensa puolesta, mutta kenties sen pohdinta ja sanoma on myös ajankohtainen maailmantilanteen suhteen.

Snaken tehtävä on yksi yhtenäinen, jonka mukaan tavoitteet vaihtelevat, mutta useimmiten paikasta paikkaan olisi tarkoitus edetä ja sitten jotain tapahtuu, joka vie tarinaa eteenpäin. Löydetään avain tai nähdään välipätkä, kun kohdataan joku sivuhahmo, tai kenties avataan tietty ovi aiemmin löydetyllä avaimella. Peli on hyvin minimalistinen, mitä tulee tehtävätavoitteen kertomiseen – tavoite kerrotaan kerran yleensä joko välipätkän tai radiojutustelun aikana, jonka jälkeen asia on muistinvirkistykseksi kysyttävä erikseen uudelleen radioyhteydellä.

Karttaruutu kyllä löytyy, joka näyttää keltaisen täpän, minne mennä, mutta ruutu ei kerro muuta. Tunnen oloni hölmöksi, sillä en ensimmäisellä pelikerralla tajunnut lainkaan, että kompassia käyttämällä peli piirtää ruudulle moderneissa peleistä tutun minikartan, jossa tavoitetäppä näkyy kokoajan. Käytin apunani pelkkää karttaruutua, jonka esiin kaivaminen selviytymisvalikon kautta oli turhan työlästä. Nyt tiedän paremmin. Selviytymisvalikosta löytyvät myös omat valikot Snaken tarvike- ja aserepun sisällölle, naamioitumistarpeille sekä haavojen paikkaustarvikkeille. Toisaalta Metal Gearin vannoutuneimmat fanit ovat foorumeiden mukaan sitä mieltä, että karttaa ei edes tarvitse tai saisikaan katsoa (eikä varmaan kompassiakaan saisi aktivoida) vaan pelissä pitäisi tutkia maisemia ja maiskutella Kojiman luomaa kokemusta kaikella sydämellä.

Haavojen paikkailu on sekin omalla tavallaan mielenkiintoinen pieni pelin sisään leivottu minipeli. Snake ei ole sankarina mikään luodinkestävä kaveri, vaan jo yksikin taistelu jättää luodin ihoon ja jatkuvasti vuotavan ja elinenergiaa syövän haavan reiteen tai muualle. Näitä ei paikata kävelemällä maastosta kerättävän lääkintälaukun ylitse, vaan haavat paikataan manuaalisesti – tällainen on harvinaista peleissä ja siksi niin piristävä yksityiskohta Metal Gearissa.

Selviytymisvalikosta pitää valita siteet ja desinfiointitarvikkeet. Sikarilla voidaan poltella pois kroppaan tarttuneet iilimadot ja puukolla kaivellaan luodit ulos. Death Stranding -peleissä veden juominen ja uudet buutsit parantavat staminaa, Snake Eaterissa (ja kenties muissakin Metal Gear -peleissä?) staminaa palauttaa syöminen. Tosin kokeiltuani ensiläpäisyn jälkeen very easy -tasoa speedrun-mielessä, sain huomata, että tylsästi stamina ei kulu lainkaan helpoimmalla vaikeustasolla ja partioivat vihollisetkin ovat käytännössä sokeita jos etäisyyttä Snakeen on metriäkään.

Syömiselementti pitää ehdottomasti kokea. Snake voi nautiskella maisemien antimia sydämensä kyllyydestä. Nukutusnuolta tai luotia nahkaan ja taskun pohjalle saadaan niin lepakot, sammakot, hämähäkit, rotat, ravut ja kalat kuin jänikset ja erilaiset sienetkin. Kierteissarvivuohen kaatokin onnistuu. Eikä Snake olisi mies eikä mikään, ellei maistelisi pelissä yli kymmentä erilaista käärmelajia.

Jokaisen ensipuraisun jälkeen Snake kommentoi kokemusta – mitä parempi ruoka, sen parempi staminanpalautus. Jotkin ruoat laittavat mahan sekaisin tai myrkytyksen päälle, joka pitää sekin hoitaa lääkkeellä pois. Syöminen on staminan ohella tärkeää myös siksi, että kurniva vatsa paljastaa parhaimmankin CIA-Rambon. En tätä heti alkuun tajunnut ja ihmettelin, miksi paljastuin aina vaikka kuinka hiippailin – ja miksi taustalla aina kuuluu jotain possun tai muun vastaavan eläimen purina-ääntä? Aijaa okei…

Mitä tulee sivuhahmoihin, on niihinkin puhallettu mukavasti eloa, samalla kuivalla camp-huumorilla. Vain Death Stranding -pelejä aiemmin pelanneena aloin ymmärtää, että kaikki niissä koettu outous olikin syntynyt jo paljon aiemmin. Snaken taustajoukkoihin kuuluvat pomo Major Tom (ei kuitenkaan Bowien kappaleesta) Snaken naispuolinen mentori The Boss, jota mies ei ole nähnyt viiteen vuoteen.

Pelin “Bond-tyttönä” pelissä nähdään Eva, joka tuppaa joka välissä availla haalarinsa vetoketjua ilman kummempaa syytä. Hahmo ei kuitenkaan ole pelkkä silmänruokaturhake, vaan naisella on tärkeä paikkansa tarinassa. Camp-henkeä tuo mukanaan myös hahmo nimeltä Para-Medic – tämä koodinimi kumpuaa siitä, että nainen haaveilee perustavansa lääkintätiimin, joka saapuisi paikalle laskuvarjoilla. Para-Mediciin yhteyden ottamalla voi pelin tallentaa vapaasti milloin vain. Tallentamisen jälkeen Para-Medicin sisäinen leffafanaatikko herää ja intoutuu jokaisella kerralla kertomaan Snakelle milloin mistäkin elokuvista, joita (Kojima) on nähnyt. Yhdellä kertaa puhutaan 007-elokuvista ja Snake toteaa: ”En pidä niistä, koska ne ovat fantasiaa, mutta en silti voi olla vertaamatta itseäni James Bondiin.”

Kaikki se hiiviskely, ruohon seassa tetsaaminen, nukutusnuolien ampuminen neukkuvihollisten nahkaan ja erilaisilla vempaimilla, kuten hiirenloukuilla ja vihollisen pökerryttävillä kaasutupakoilla leikkiminen tuntuu paikoin sivuroolilta itse tarinalle – Onneksi Snake Eater kuitenkin tekee sen niin tyylillä, että peliin ja ehkä hiukan naiiviin ja samaan aikaan sarkastiseen, Clint Eastwoodin ikonisten pyssysankareiden tavoin vähäilmeisesti murahtelevaan ja suutaan vääntelevään, mutta Kurt Russelin Snake Plisskeniltä näyttävään ja tältä tietysti nimensäkin saaneeseen sankariin ei yksinkertaisesti voi olla ihastumatta.

Ensimmäisestä puhuvasta Metal Gear -pelistä asti äänensä Snakelle antanut David Hayter hoitaa äänityön Snake Eater -pelissäkin täydellisellä huumorin ja vakavan tasapainottelulla. Dialogi ei ole uudelleennauhoitettua, vaan se on revitty aika lailla sellaisenaan originaalista 2004-vuoden pelistä, mutta se ei kuitenkaan haittaa, koska homma toimii pirun hyvin. Metal Gear on pelisarjana poikkeuksellinen kenties siinä mielessä, että englanninkielinen ääninäyttely toimii paljon paremmin kuin jos päälle asettaa japanilaisäänen, joka ainakin suomalaiseen korvaan missaa kaikki Hayterin äänen oleelliset nyanssit.

Pelimekaanisesti olisin ehkä kuitenkin toivonut remaken päivittävän pelin tasosuunnittelun rakennetta. Kun kuitenkin uudenlainen ohjaustapa on osattu luoda, olisiko ollut vaikeaa yhdistää paloiksi pilkotut tasot ja poistaa ne mustat, toisinaan yllättävän pitkiksi SSD-levylläkin venyvät latausruudut kokonaan? Ovesta sisään, latausruutu. Lineaarista putkipolkua viidakossa mutkan taakse, latausruutu. Tältä osin remake on kömpelö, vaikka onkin sinänsä oudolta tuntuva yhdistelmä uutta visuaalista loistoa sekä vanhojen aikojen havinaa.

Pelin läpäisyn jälkeen tarjolla on new game+ pelitila, riippuen vaikeustasosta, jolla peli on pelattu lävitse, saa Snake käyttöönsä pari uutta vempainta. Uudelleen peluun arvoa löytyy ainakin, jos haluaa etsiä salaisia videonauhoja sekä kerätä sinne tänne maastoon piiloteltuja ankka- ja sammakkopatsaita (joita molempia on yli 60) sekä lisätä uusia maisteltuja eläimiä kuin sieniäkin päävalikosta löytyvään Snaken ”ruokakokoelmaan.” Erilaisia avattavia asujakin löytyy liuta, joista allekirjoittaneelta jäi myös useita avaamatta. Arvostelukoodin mukana tuli pelin erikseen ostettava viidentoista euron asu-DLC – voisi kuvitella, että 80€ hintaisessa remakejulkaisussa nämä asut tulisivat ilman veloitusta mukana, mutta ei. Pelin valikoista löytyy myös HD Collectionista skannattu monisivuinen manuaali sarjakuvineen.

Lisäpelattavaa kampanjan ja new game+ -tilan rinnalle tarjoilevat päävalikossa valmiiksi auki oleva Snake vs monkey -minipeli sekä pelin kertaläpäisyn jälkeen aukeava hack’n’slash -minipeli Guy Savage. Jälkimmäisen kohdalla kyseessä on MGS3-pelin Playstation 2 -version painajaiskohtauksen pohjalta tehty peli, jota en kyllä kovin kauaa jaksanut pelata. Pelaaja voi piiskata uudelleen spawnaavia monstereita yhdessä ja samassa ruudussa niin kauan kuin jaksaa. Mutta kukapa jaksaisi? Varsinaisen pelin tavoin Guy Savage ei pyöri sulavasti, vaan ruudunpäivitys siinäkin dippailee ja sahaa edestakaisin, eikä minipeli anna edes säätää grafiikka-asetuksia.

Snake vs monkey -moodi on mielenkiintoisempi, mutta sen seitsemää, kampanjankin aikana pelattavaa karttaa ei niitäkään oikeasti jaksa pelata kuin sen kerran, että saa vangittua kaikki apinat ja jostain kumman syystä yksittäiset Astro Bot -hahmot kustakin kartasta. Palkkioksi kaikkien karttojen kertaputsaamisesta saadaan Snakelle banaanihattu sekä kultainen banaanihattu käytettäväksi kampanjassa. Pelimoodi pitää sisällään high score -listan huippuajoille, mutta listan top3-ajat ovat sen verran kovia, ettei niitä helposti päihitä, eikä omaa nimeään saa päihittäessäänkään lisätä listalle.

Kojiman huumorilinjalla jatketaan myös ruokakokoelmavalikon myötä. Sieltä voi tarkastella mitä kaikkia pelin eläinkunnasta pelaaja Snaken roolissa on suuhunsa pannut ja mikä oli Snaken reaktio kyseiseen herkkuun. Kaikkea mutusteltavaa ei välttämättä millään löydä ensimmäisellä pelikerralla, joten new game + -pelitilan ohella ruokien, kerättävien ankka- ja sammakkopatsaiden sekä ääninauhojen keräileminen tarjoavat uudelleen peluulle ideaa.

Kaiken kaikkiaan Metal Gear Solid Delta: Snake Eater on vahvasti mieleen jäävä pelikokemus – etenkin jos olet ensikertalainen Snaken maailmassa. Sarjan fanit ja kenties originaalin kolmosen pelanneet ja omistavat tietävät luonnollisesti mitä odottaa, jolloin kynnyskysymykseksi jää ainoastaan pelin ruudunpäivityksen optimoinnin osalta ainakin vielä toistaiseksi ailahteleva taso, sekä suolainen remakehintalappu. Puolikas lisätähti on kuitenkin helposti ansaittu, kunhan ruudunpäivitys saadaan kuntoon.