Metro Awakening ihastuttaa ja kauhistuttaa

Dmitry Glukhovin Metro-trilogia on kääntynyt jo kolmeksi – jos ei nyt varauksettoman erinomaiseksi, niin ainakin rakastetuksi – peliksi. Artyomin tarina taputeltiin parin vuoden takaisessa Metro Exoduksessa, mutta Moskovan post-apokalyptiset metrotunnelit tarjoavat liian houkuttelevaa videopelipotentiaalia, että hommaa voisi jättää sikseen. Mainioista Arizona Sunshine -peleistään tunnettu Vertigo Games kääntää Metron painostavan maailman noin kymmentuntiseksi VR-teokseksi. Lopputulos on yhtä erinomainen kuin myös kauhistuttava.

Metro Awakeningin päähenkilönä on pienen metroyhteisön lääkäri, Serdar. Noin nelikymmenminuuttinen intro perehdyttää pelaajan ydinsodan jälkeiseen eloon tunneleissa, mutta varsinainen tarina nytkähtää liikkeelle vasta kun Serdar lähtee metsästämään hermoromahduksen partaalla keikkuvan vaimonsa antipsykoosilääkkeitä. Matka ohjautuu verrattain ennakoitavin kääntein yhä syvemmälle ja syvemmälle vaarallisiin tunneleihin. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä eristäytyneemmäksi pelaaja itsensä tuntee. Vaikka radion päässä notkuukin yleensä joku slaavilaisia viisauksia letkautteleva keskustelukumppani, pureutuu pimeiden tunnelien painostava tunnelma luihin ja ytimiin.

Metro Awakening on aivan uskomattoman kuumottava peli jopa edeltäjiinsä verrattuna. Ei pelkästään siksi, että virtuaalitodellisuus saa kaiken tuntumaan todellisemmalta, vaan siksi, että peli rakentuu päästä varpaisiin kuin kauhupeli. Työkaluina käytetään niin pimeyttä, klaustrofobiaa kuin äänimaailmaakin. Jo ensimmäiset viholliskohtaamiset saavat ihon kananlihalle, kun nopealiikkeinen jättiläisrotta hyppää iholle ja katoaa seinän sisään hyökätäkseen hetken päästä eri suunnasta. Vaikkei yksittäinen mutantti olekaan lopulta kovin vaarallinen, herättää saaliseläimen rooli pakokauhua liskoaivoissa. Montako ammusta lippaassani vielä on? Mitä jos näitä tuleekin useampia?

Hikikarpaloita pintaan nostaa myös jatkuva pimeys: pelaajan näkökyky riippuu heiveröisestä otsalampusta, jota ladataan käsikammella parin minuutin välein. Ympäristöt ovat sysimustia ja äänimaailma lähes poikkeuksetta niin uhkaava, ettei aseen laskeminen ja dynamon pyörittely tunnu koskaan kovin turvalliselta idealta. Vettä myllyyn lisäävät mutanttien ohella niin hallusinaatiot kuin kasvoille ja käsille tunkevat hämähäkitkin. En kärsi erityisemmin pimeän pelosta saati araknofobiasta, mutta Metron tunnelma onnistui pahimmillaan nostamaan stressitasoja jo ennen VR-päähineen pukemista.

Kuten tapana on, menettää kauhu pidemmän päälle tehoaan. Tunnelma pysyy alusta loppuun kireänä, mutta loppupuoliskon hämähäkit, jättiläismyyrät viholliset ja ennalta määrätyillä reiteillä haahuilevat aaveet muodostuivat pikemminkin pelillisiksi kuin mentaalisiksi esteiksi. Pelaaja oppii lisäksi lukemaan ympäristöään: yllättävät ammuskätköt ja seinissä komeilevat kolot tietävät lähes takuuvarmaa väijytystä, eikä vaara yllätä käytännössä koskaan kesken dialogin. Ihmisiä vastaan käydyt taistelut tuntuivat suorastaan viihteellisiltä: pikkuruisilta räiskintäpainotteisilta hengähdystauoilta, joissa pääsee kokemaan voimaantumista, kun metsästetystä tuleekin hetkeksi metsästäjä.

Metro Awakening sujahtaa pelimekaniikoiltaan virtuaalitodellisuuspelien parhaaseen A-luokkaan. Aloitushuone lupailee runsaalla interaktiivisuudellaan kenties vähän liikojakin, mutta Vertigo Games keskittyy viisaasti selviytymiskauhun ytimeen: aseiden ja varusteiden käsittelyyn. Pelaaja kerää matkan varrella pienoisen arsenaalin aina pistoolista varsijouseen ja rynnäkkökivääristä haulikkoon, jonka lisäksi Serdarin laukusta löytyvät muun muassa jo aiemmin mainittu dynamo, kaasumaski sekä ladattava lääkeruisku. Etenkin aseiden käsittelystä on tehty juuri sopivan kompleksista: panokset syötetään irrottamalla lipas, syöttämällä uusi ja nykäisemällä luistista kuin poliisielokuvissa konsanaan. Aseen sisällä saattaa olla panos ilman lipastakin, joka tarkistetaan luonnollisesti liu’uttamalla luistia vain vähän ja kurkistamalla sisään. Tähtääminen tehdään hahlon läpi, eikä huolimattomasta hosumisesta anneta armopisteitä – nautin kovasti, kun tutoriaalin pakollisesta pullojen ampumisesta ei selvinnytkään kuin Call of Duty -sankari konsanaan.

Myös muiden varusteiden käyttö viihdyttää: pelaajan pitää pyyhkäistä kaasumaskin pinnalta välillä kodenssivettä ja vaihtaa filtteriä. Dynamolla veivataan virtaa otsalampun ohella muun muassa sähkökäyttöisiin resiinoihin sekä erilaisiin hallintapaneeleihin. Lääkeruisku ladataan pulloa vaihtamalla. Ja niin edelleen. Pienet odottamattomat yksityiskohdat, kuten ovien avaaminen aseen piipulla ja mahdollisuus napata tikkaista kiinni joko pysty- tai poikkiotteella saavat muutoin verrattain epäinteraktiivisen maailman tuntumaan todelliselta ja uskottavalta. Yhdeksi lempi-interaktiokseni nousi ammusten kerääminen kuolleilta vihollisilta: poimi ase, irrota lipas ja pakkaa se taskuusi. Tuntuu jotenkin häkellyttävältä, että VR-pelin vaikuttavimmat puolet koostuvat toiminnoista, joita tavallisissa peleissä pidettäisiin suorastaan arkipäiväisen tylsinä.

Jos joku asia Metrossa ansaitsee pyyhkeitä, olisi se varmaankin tasosuunnittelu. Aiemmista Metro-peleistä tuttuja ulkoilmaseikkailuja ei mahdu Serdarin polulle käytännössä laisinkaan, ja erilaiset tunkkaiset metro- ja huoltotunnelit alkavat muistuttaa nopeasti toisiaan. Puolivälin jälkeen alkaa tuntua kuin tekijöiltä olisivat loppunut innostuksen ohella aika, sillä pelaajaa kierrätetään kirjaimellisesti samoissa tunneleissa kuin paria tuntia aiemmin. Vihollistyyppejäkin on vain kourallinen, jonka lisäksi pelillä on paha tapa täyttää tyhjiä hetkiä loputtomilla konekivääriammunnoilla, joissa lahdataan suuria vihollismääriä paikallaan seisten. Tasosuunnittelu kantaa pitkälle, enkä nyt varsinaisesti väittäisi kierrätyksestä koituvan massiivista ongelmaa, mutta olisihan pelin voinut varmasti saksia rahtusen lyhemmäksikin.

Teknisesti Metro Awakening vaikuttaisi toimivan paljon paremmin kuin Steam-foorumit antavat ymmärtää, jonka lisäksi se on helposti yksi kauneimpia koskaan pelaamiani VR-pelejä. Kunhan ei kurottele moninkertaiseen renderöintitarkkuuteen ja tyytyy pieniin visuaalisiin kompromisseihin, saavutti testikone kevyesti 90 kuvan sekuntivauhdin niin Vive Prolla kuin PlayStation VR 2:lla. Päähineiden OLED-paneelit pääsivät loistamaan metron sysimustissa tunneleissa, joskin äärimmäinen pimeys paljasti visiireistä myös normaalisti piiloon jäävän “mura”-ongelman. Suoranaisiin bugeihin en tainnut törmätä kertaakaan, ellei huomioida yhtä pientä fysiikkabugia, jonka sain sattumalta napattua oheiselle videollekin.

Metro Awakening on kaikkiaan varsin erinomainen kauhuräiskintä, jota on helppo suositella VR-konnossööreille, joskaan ei aivan heikkohermoisimmille. On ihan hyvä kysymys, olisinko itsekään uskaltanut tarttua haasteeseen, elleivät uteliaisuus ja ammattiylpeys olisi velvoittaneet. Kauhun vastapainoksi peli tarjoaa kertakaikkisen upean ikkunan Metron kiehtovaan maailmaan, sekä verratonta katarsista pelaajan upottaessa luoteja ja nuolia tunnelien pahaa-aavistamattomiin orjakauppiaisiin. Tasoarkkitehtuurin yksitoikkoisuus ja ympäristöjen ahkera kierrätys ovat ilmeisiä heikkouksia, mutta loppujen lopuksi melko pieniä solmuja muutoin ansiokkaan VR-teoksen nenäliinassa. Jos kantti kestää kauheudet, ei Metro Awakeningin kanssa voi mennä kovin pahasti pieleen.