Nobody Wants to Die arvostelussa
Nobody Wants to Die on samaan aikaan klassinen sekä kliseinen, film noir -fiiliksellä kyllästetty ja first person kuvakulmasta toteutettu scifiteemainen dystopiaseikkailu, jonka veitsellä leikattava tunnelma vie mennessään.
Mikäli olet originaalin Blade Runner -elokuvan (ja Harrison Fordin) fani, tuntuu tämä puolalaisen Critical Hit Games kehittämä indietuotos suurimmaksi osaksi siltä, kuin sitä seikkailisi Rick Deckardin onnettomassa ja unettomien androidien maailmassa. Mikäli olet kaivannut jotain uutta Blade Runneria 1997 julkaistun Westwood Studios -pelin jälkeen, kannattaa Nobody Wants to Die -nimikkeeseen ehdottomasti tutustua. Pelin mielenkiintoinen nimi on kenties lainattu muunneltuna 1960-luvulla julkaistusta liettualaisesta murhamysteeristä, Nobody Wanted to Die.
Nobody Wants to Dien pääosassa nähdään James Karra, rapsakka 130-vuotias kuolevaisuusviraston etsivä, joka on juuri saanut virkamerkkinsä takaisin tuoreimman kehonvaihdoksen jälkeen. Viinaa ja tupakkaa pitäisi välttää vaihto-operaation jälkeen, mutta paikoitellen pahoista synkrovapinoista ja hallusinaatioistakin kärsivä ja elämänsä naisen, Rachelin, menettänyt Karra vetää surutta molempia. Miehen pohdiskelupaikkana toimii pilvenpiirtäjässä sijaitsevan asuntonsa katolle pultattu neonvalomainos, jonka kirjaimessa mies pelin aikana istuskelee tupakka suussa ja viskipullo kädessään, kuin Dreamworks-logon onkipoika konsanaan, kuolemalle keskisormea näyttäen.
Tapahtumapaikkana toimii päivittäisten happosateiden piiskaama New York City. Eletään kaukaista 2320-lukua, mutta arkkitehtuuri, autot, pukeutumismuoti, kuin sisustussuunnittelukin ovat kaikki pysähtyneet sinne jonnekin 1930-luvun paikkeille. Ruuhkaisen neonvalokaupungin autot lentävät taivaalla monessa eri kerroksessa ja Central Park on sekin siirretty yläilmoihin tekopuineen, mutta tietokoneet ovat vanhoja ja kirjoituskoneitakin on yhä käytössä. Visuaalisesti Unreal 5 -moottorilla toteutettu pelimaailma on todella kaunis ja täynnä kaikenlaisia yksityiskohtia, mitkä tekevät dystopiasta uskottavan.
Ihmiskunta on selättänyt kuoleman keksimällä kropanvaihtobisneksen ja ihmiset ovat pitkälti lakanneet kokemasta kuolemaa. Kehon kuoleminen ei enää johda sielun menetykseen, koska tietoisuus voidaan aina siirtää uuteen kehoon, kunhan ichoriteeksi kutsuttuun kehon sisäiseen identiteetin- ja muistojensäilöntärihmastoon ei kajota. Jokainen kansalainen on oikeutettu saamaan uuden ilmaisen kehon 21-ikävuoteen asti, jonka jälkeen siitä pitää maksaa kalliisti. Poliisit sen sijaan ovat oikeutettuja virka-alennukseen. Pelin maailmassa jotkut myös vuokraavat kehoaan toisille rahanpuutteessa. Varjopuolena kropanvaihdossa on se, että loppuelämä pitäisi muistaa popsia säännöllisesti ambrosia -nimisiä pillereitä, jotka pitävät ichoriten eheänä. Uuden kehon mukana tulevat myös vanhan käyttäjän arvet sekä esimerkiksi allergiat. Tarinan alkaessa Presidentti on päättänyt laskea ilmaistilauksen yläikärajaa vuodella, joka on johtanut mielenosoituksiin.
Pelin tunnelmallinen retrofuturismi sekoitettuna film noiriin ja art decoon on ehtaa Blade Runneria. Pelissä jopa kuullaan James Karran selostamana tarinan yksityiskohtien avaamista, aivan kuin vanhoissa dekkareissa – jollaiseksi myös Blade Runnerin alkuperäinen teatterijulkaisu väkisin leivottiin. Erona se, että Nobody Wants to Die tekee sen tyylikkäästi ja tunteella, siinä missä Harrison Ford veti aikoinaan homman tahallaan reisille, oltuaan vastaan ideaa päälle puhuvasta kertojan äänestä.
Pelin tekijät ovat Ridley Scottin klassikon katsoneet varmasti muutamaan otteeseen, sillä James Karran ääninäyttelijän ja Harrison Fordin äänensävyssä ja painotuksessa on niin paljon Harrisonia, että silmät kiinni Karran höpinöitä kuuntelemalla voi melkein kuulla itsensä Fordin puhumassa – joskin ääntämispaino pelihahmon repliikeissä on enemmän Indiana Jonesia, kuin pehmeämpää Rick Deckardia. Jopa pelin julkaisutrailereissa pitkään takkiin ja fedoraan sonnustautunut Karra on sänkistä leukaansa myöten kuin ilmetty 80-luvun aarteenmetsästäjä, kasvoja lukuun ottamatta.
Apunaan James Karralla on nuorehko avustajansa, Sara Kai, joka pysyttelee äänenä Karran korvanapissa lähes koko pelin ajan. Saran kaunis ääni tuo hyvää tasapainoa vahvaan miesääneen. Ainoa mikä mielestäni särki yleistä tunnelmaa, oli dialogin sekaan upotettu jatkuva kiroilu. Toistuvat M*therfucker, sh*t ja f*ck-sanat muutoin hyvin kirjoitetun dialogin seassa pistivät ikävästi korvaan, vaikka en kiroilua vastaan sinänsä ole. Pelin tunnelmaan se ei vain uponnut.
Pelissä toisilleen kiroileva parivaljakko ryhtyy selvittämään (ilman viraston hyväksyntää) sarjamurhamysteeriä, tapausta, jonka uhreihin tuntuu liittyvän vaikutusvaltaista väkeä, kaupungin eliittiä, mukaan lukien poliitikko ja filantrooppi Edward Green, kropanvaihtobisneksen isä.
Apunaan Karralla on muutamia erilaisia työkaluja, joista mullistavin (pelaajalle) ja miksei myös ihan peliteknisessä mielessäkin, on ajan manipulointilaite. Käteen laitettavan hansikashäkkyrän avulla onnettomuuspaikkoja – Karran tapauksessa murhapaikkoja, kuten vaikkapa räjähtäneitä baareja voidaan palauttaa takaisin entiseen loistoonsa, jotta tapaukset saadaan selvitettyä ja syylliset selville.
Palaneet ruumiit tuodaan laitteen avulla kätevästi takaisin elävien kirjoihin ja aikaa edes takaisin kelailemalla nähdään, kuka ampui ja kenet, vaikka hahmoille ei voidakaan jutella. Laitteella ajan edes takaisin kelaaminen on visuaalisena efektinä kerrassaan upea ja tuo mieleen urheilupelien uusintojen kelailun ja tarkkailun. Ainoana erona, että pelaaja saa Karran roolissa kuljeksia samalla ympäriinsä maisemassa, kun aikaa manipuloidaan.
Luotien lentorata paljastuu mukavasti Karran matkassa olevaa röntgenlaitetta käyttämällä ja UV-lampulla paljastetaan erilaisia nesteitä. Pelissä on jopa hieman takavuosien Condemned-pelien tunnelmaa rikospaikkaratkonnassa, etenkin UV:n osalta, mutta sillä erotuksella, että Nobody Wants to Die -pelissä ei väliajalla piestä aggressiivisia kodittomia lankuilla ja putkenpätkillä. James Karralta löytyy jopa Rick Deckardin paukkurautaa paljolti muistuttava tuliluikku, mutta asetta ei pelin aikana käytetä oikeastaan kertaakaan, eikä pelissä ole minkäänlaista lähitaisteluakaan. Kun rikospaikka on tutkittu ja aikaa kelailtu riittävästi, palataan oman kodin lämpöön yhdistelemään johtolangat miellekarttamaisesti toisiinsa. Tämä kohta on pelissä aina se kaikkein vaativin puzzle, eikä sinänsä kuitenkaan ole vaikea, kun vain vähän jaksaa miettiä. Pääosan ajasta pelissä liikkumisen ohella painellaankin ohjaimen A-nappulaa joko dialogia valittaessa tai objektien kanssa tekemisissä oltaessa.
Nobody Wants to Die onkin first person -kuvakulmastaan huolimatta pitkälti walking simulatorin kaltainen seikkailupeli hieman scifipeli Observerin tapaan, mutta sitä ilman rasittavaa, pää- ja silmäsärkyä aiheuttavaa vilkkumista ja välkkymistä. Nobody Wants to Die sisältää myös valintatilanteita sisältäviä dialogivaihtoehtoja, joiden ilmaistaan ruudulla vaikuttavan tarinan kulkuun. Vaikka pelin lyhyessä, noin kuusituntisessa tarinassa siksi onkin uudelleenpelaamisen arvoa, tarinan tempo on sen verran hidas, että en ainakaan itse välttämättä jaksaisi peliä kahlata toista kertaa lävitse ihan lähiaikoina.
Loppusanat
Nobody Wants to Die on vahvalla scifidystopia-tunnelmalla varustettu, valtavan näyttävä, Blade Runner -elokuvan fiilikselläkin kyllästetty film noir dekkariseikkailu, joka olisi voinut pelimekaniikkansa ja sisältönsä osalta tuoda mukanaan jotain vähän enemmänkin tähän 25 euron hintaiseen, kuusituntiseen pakettiin.
