On vaikea kuvitella, että ilman kahta viimeistä Alien vs Predator-peliä (elokuvasta ja sarjakuvista puhumattakaan) kukaan enää jaksaisi kaivaa jo pitkään haudassaan mädäntyneen saalistajan muistoa. Jos ette ole samaa mieltä, niin yrittäkääpä vaikka luetella kaikki pelkästään Predatorin ympärillä pyörineet viihdetuotteet sitten vuonna 1991 C64:lle ja Amigalle ilmestyneen Predator 2-elokuvan lisenssiin perustuvan pelin. Laskemiseen taitavat riittää yhden käden sormet, joista kaksi voidaan varata Predator – Concrete Junglen PS2- ja XBox-versioille. Valitettavasti tämä Vivendin julkaisema ja Eurocomin tuottama yritys luoda ensimmäinen, hyvä, pelkän saalistajan ympärillä pyörivä viihdetekele jää monelta osin puolitiehen. Tai… No, jätetään kaiken varalle pois ilmaisut “yrittää” ja “hyvä”, koska hyvästä yrityksestä yleensä huokuu enemmän eloa, kuin Predator – Concrete Junglesta.
Peli lähtee liikkeelle vuoden 1930 kuvitteellisesta New Wayn kaupungista, jossa yksinäinen saalistaja (pelaaja) on ilman sen kummempia selityksiä hankkimassa paikallisen irlantilaismafian pomon pääkalloa kokoelmiinsa. Homma menee kuitenkin siinä määrin reisille, että kiinni jäämistä pelkäävä saalistaja päättää käynnistää avaruusaluksensa ydinkäyttöisen itsetuhon ja siinä sivussa pyyhkäistä koko kaupungin tomuksi. Ihme kyllä, hänen itsensä onnistuu selvitä hengissä keskellä tapahtuvaa katastrofia. Onnettomuus onnessa, etteivät sankariamme pelastavat lajitoverit suhtaudu tapahtuneeseen kovin suopeasti, vaan karkottavat tämän kaukaiselle planeetalle iäisyyttä odottelemaan. Iäisyyden odottelu typistyy lyhyehköön sadan vuoden vartomiseen, kunnes lajitoverit tarvitsevat häädetyn ystävänsä apua: ihmiset ovat löytäneet, sekä hyödyntäneet sankarimme vuonna 1930 jälkeensä jättämää teknologiaa ja täten kehittyneet viimeisen sadan vuoden aikana hieman liian kovaksi palaksi keskiverto saalistajalle. Pelaajan tehtäväksi muodostuukin tuon kielletyn tekniikan takavarikointi ihmiskunnan käsistä ja mikäpä muutenkaan olisi parempaa, kuin siinä sivussa palauttaa oma, menetetty kunnia, sitä loukanneen muukalaisrodun täydellisellä tuhoamisella.
Näitä suuria lupauksia ihmiskunnan tuhosta ei missään vaiheessa kunnolla lunasteta, vaan pelaaja heitetään liikoja selittelemättä jälleenrakennetun New Wayn slummeihin metsästämään pahamaineisten rikollisjengien johtajien pääkalloja. Parin hassun tehtävän jälkeen selviää, etteivät jengit toimi ilman sponsoria, vaan kaiken takana onkin iso paha, ihmis- ja saalistajakokeita suorittava suuryritys, Borgia Industries, jota (yllätys, yllätys) johtaa 1930-luvulla edesmenneen irkkumafiapomon, Bruno Borgian tytär. Seuraavat 26 tasoa pelaajan tavoitteet sitten keskittyvätkin enemmän tai vähemmän suoraan tuon edellä mainitun rikossyndikaatin alasajoon. Matkan varrella pelaaja pääsee verisesti lahtaamaan sellaisia moraalisesti rappeutuneita ryhmittymiä, kuten narkkareita, ex-pornotähtiä, Borgia Industriesin turvamiehiä, kuin myös Latinalaisamerikkalaisia jengiläisiäkin. Luonnollisesti, hyvään kaksinaismoralistiseen tapaan kuuluu, ettei pelaajan anneta juurikaan tappaa siviilejä, joskin paniikissa juoksentelevat, puolustuskyvyttömät tiedemiehet ovat vallan mainiota riistaa. Pelin viesti tulee siis selväksi: tappaminen on OK, kunhan muistat kohdistaa raa’an väkivaltasi niitä kohtaan, jotka sen ansaitsevat. Hienoa.
Pelillisesti, Predator – Concrete Junglessa tallotaan aivan yhtä syvässä suossa, kuin juonenkin osalta: kyse on kolmannesta persoonasta kuvatusta tasohyppelyn ja toiminnan sekoituksesta, johon tämän päivän trendien mukaisesti on ympätty myös muutama hiivintäosuus. Pelin tasot on rakennettu avoimiksi, mutta liiallinen vapaudentuntu on kitketty pois lineaarisella ja minimaalista taktikointia sallivalla tehtävärakenteella. Hiippailukohtia helpottamaan, on pelaajalla käytössään elokuvista tuttu, puolinäkymättömäksi tekevä verhouslaite. Pakollisissa hiivintäosuuksissa, sekä alkupään tehtävissä laitteen käyttö on ihan mielekästä ja järkevää, mutta mitä pidemmälle peliä pelaa, sitä tiuhempaan peli heittää eteen keinotekoisia syitä sen käytön estämiseksi. Lopulta päädytään siihen pisteeseen, ettei tekosyitä edes tarvita, vaan viholliset yksinkertaisesti näkevät “näkymättömän” saalistajan. Paikoin varovainen hiiviskely mahdollistaa myös sen, että pelin vihollisia voi takaa päin yllättämällä teloittaa mitä väkivaltaisimmilla tavoilla, hieman samaan tyyliin kuin Rockstarin Manhuntissa, mutta tökerösti animoitujen veritöiden shokki-, sekä viihdearvo on sen verran vähäinen, etten ainakaan itse jaksanut ensimmäisen pelikerran jälkeen moisesta ominaisuudesta enää innostua.
Hiivintäosuudet ovat Predatorissa kuitenkin vain puoli ruokaa ja suurin osa pelin tehtävistä ratkeaa lähinnä aivottomalla lyöntinappien rämpyttämisellä, sekä pienimuotoisella tasohyppelyllä. Näilläkään osa-alueilla homma ei tunnu oikein toimivan niin kuin pitäisi. Saalistajan epätarkka ohjaus ja jatkuvat kameraongelmat pitävät huolen, että jopa se vähäinen tasohyppelyn määrä joka pelistä löytyy, tuntuu liialliselta, eivätkä ne taisteluosuuksistakaan mitään herkkua tee. Muutenkaan Predatorin kahteen nappiin perustuvaa lähitaistelua ei ole saatu tasapainoon, vaan se tuppaa tasosta riippuen olemaan joko aivan liian helppoa, tai epäreilulla tavalla vaikeaa. Mikäli toisen lyöntinapin olisi korvannut vaikkapa torjunnalla, olisi taisteluista kenties saatu hieman vaihtelevampia, mutta tuskinpa se olisi tätä kaikilta muilta osin rampautunutta tekelettä pelastanut. Muutaman lähitaisteluaseen lisäksi pelaajalla on käytössään myös saalistajan arsenaaliin kuuluvat plasmatykki, bumerangin tavoin käteen palaava smartdisc, paksuja seipäitä sylkevä seiväspyssy, sekä sekalainen kasa kranaatin tavoin heiteltäviä miinoja. Mitään hektisiä tulitaisteluja on kuitenkin turha odottaa, koska käytännössä pelin heikkotehoisiin pitkän kantaman aseisiin ei liikene lähes koskaan riittävästi ammuksia edes pienen vihollisjoukkion tuhoamiseksi, eikä miinojakaan jaella niin avokätisesti, että niitä kannattaisi haaskata muihin, kuin pahimpiin vastustajiin.
Tuntuu suorastaan hieman pahalta kuvailla rehellisesti Predator – Concrete Junglen audiovisuaalista tarjontaa kaiken tämän runnomisen jälkeen, mutta kyseessä ei ole mikään kovinkaan kaksisen näköinen, saatikka kuuloinen teos. Paria ihan näpsäkkää erikoistehostetta lukuun ottamatta peli lyö katsojaa silmille mielikuvituksettomalla graafisella suunnitellulla, sekä suhteellisen ankealla teknisellä toteutuksella. Grafiikan toteutukseen liittyvistä vioista voisi kerätä pitkänkin listan, mutta perimmäisin syy lienee se, että tällaisia Cyberpunk-henkisiä ympäristöjä on nähty peleissä jo kyllästymiseen saakka, eivätkä Predatorin tekijät onnistu puristamaan jo näivettyneestä miljööstä irti juuri mitään mieleenpainuvaa. Äänipuoli toimii kaiken kaikkiaan ihan kelvollisesti, jos huomioon ei oteta suorastaan tahatonta koomisuutta lähenteleviä ääninäyttelijöitä.
