Riven arvostelussa

Yksi PC-pelaamisen kummallisimmista jaksoista lienee 90-luvun puolivälin “multimediapelien” kausi. Siinä missä pelit jaeltiin ennen 1,44 megatavun disketeillä, mahtui yksittäiselle CD-ROM -levylle jopa hulppeat 650 megatavua, joka mahdollisti digitaalisen äänen ja -videon laajamittaisen käytön. Trendi kirvoitti koko joukon toinen toistaan kokeellisempia interaktiivisia videoteoksia, joiden pelillinen anti saattoi jäädä toisinaan ohueksi. Yksi aikakauden onnistuneimmista ja ikonisimmista multimediateoksista oli esirenderöityihin kuviin sekä videoihin nojaava Myst, joka onnistui kätkemään hulppean ulkoasunsa alle ihan oikean ongelmanratkaisupelin. Myst kääntyi alkuperäisten tekijöidensä käsissä erinomaiseksi modernisaatioksi vuonna 2021. Nyt on sen temaattisesti yhtenäisemmän jatko-osan, Rivenin, vuoro.

Rivenin tarina jatkaa siitä, mihin Myst jäi. Atrusin linkkikirjoilla maailmoja alistanut tiedemies Gehn on suljettu omaan pieneen Rivenin maailmaansa, mutta samassa rytäkässä loukkuun jäi myös Atrusin vaimo, Catherine. Pelastusretki on riskaabeli, sillä jos paluumatkaan tarvittava linkkikirja joutuu Gehnin käsiin, avaa se häikäilemättömälle tiedemiehelle ovet lukemattomiin maailmoihin. Paluukirjan sijaan, Atrus pakkaa pelaajan laukkuun ansakirjan – jos Gehn yrittää temppujaan, päätyy hän omaan yksityiseen ulottuvuuteensa divarin hyllylle. Ei siis muuta kuin kirja matkaan ja menoksi!

Riven on käytännössä samanlainen ongelmanratkaisupeli kuin edeltäjänsä, Myst. Alkuperäisessä ysäriversiossa liu’uttiin kuvasta toiseen välivideoiden siivittämänä ja ratkottiin kryptisiä ongelmia hiirellä klikkaillen. 2020-luvun version perusidea on sama, joskin maailma koostuu kuvien ja videoiden sijaan silmiä hivelevistä 3D-ympäristöistä, joita voi tutkia ainakin näennäisellä vapaudella. Vaikka perusmekaniikka on päivitetty hieromaan 2020-luvun makunystyröitä, sykkii sydämenä varsin vanhakantainen – suorastaan puritaaninen – puzzlepeli, joka vaatii pelaajaltaan hoksottimia, omistautumista ja myöskin muistiinpanovälineitä. Kädestä ei juurikaan pidellä: dialogia ja kirjoitettua tekstiä viljellään vain niukasti, eikä peli kerro oikeastaan koskaan aivan suoraan, mitä pelaajan pitäisi tehdä tai minne pelaajan pitäisi mennä. Avain on kokeilu, tutkiminen ja havainnointi. Ei riitä, että keksii, miten Rivenin kummallisia rakennelmia ja höyrykoneita käytetään, vaan pelaajan odotetaan päättelevän myöskin miksi. Toisinaan vastaus on ilmeinen, toisinaan puuhastelun merkitys selviää vasta tuntien jälkeen.

90-luvun hyhmäisen videopelilogiikan läpi kasvaneena, olin jo etukäteen vähän huolestunut Rivenin puzzlesuunnittelun reiluudesta. Huoli osoittautui onneksi turhaksi: ongelmat poikkeuksellisen hyvin rakennettuja ja noudattavat pelimaailman logiikkaa ilahduttavan koherentisti. Pelistä ei löydy rubiikinkuutiomaisia älykkyystestejä, joissa tavoite on selkeä, mutta älli loppuu kesken, vaan ratkaisut ovat sinänsä helppoja kunhan osaa muotoilla ja ymmärtää ongelman. Mukaan kannattaa varata kynää ja paperia, sillä pelissä on muun muassa kaksi symbolista numerojärjestelmää, joiden välillä on vaikea tehdä tulkintoja ulkomuistista. Jonkinmoinen suuntaa osoittava vihjejärjestelmä olisi ollut kiva, sillä omat jumiutumisen johtuivat ennen kaikkea tarkkaavaisuuden puutteesta: en esimerkiksi huomannut useille puzzleille olennaisen linssin olemassaoloa, tahi rikkinäistä kaidetta, jonka läpi pääsi sompailemaan merkittyjen polkujen ulkopuolelle. Nykypäivänä pahimmat jumit korjautuvat helposti googlaamalla, mutta kronologisia läpipeluuohjeita selatessa tulee helposti spoilanneeksi itseltään enemmän kuin tilanne vaatii. Kaikkiaan pidän kuitenkin Rivenin puzzlesuunnittelua varsin erinomaisena.

Kenties jopa aivopähkinöitä vahvemmaksi osa-alueeksi nostaisin pelin tunnelman. Rivenin maailma on vieras ja ainutkertainen. Karuista, kivikkoisista saarista, hylätyistä toteemeista sekä ruosteisista höyrykoneista koostuva maailmasta välittyy eristäytyneisyys ja ajan patina. Gullischenin Bonk-pannuja muistuttavat höyrykoneet tuntuvat samaan aikaan loogisilta ja ihmisen rakentamilta, mutta niiden todellinen käyttötarkoitus on usein mysteeri. Osansa tunnelmaan tuo pelin minimalistinen äänisuunnittelu, joka koostuu pääasiassa luonnon äänistä, harvakseltaan hyödynnetystä musiikista sekä höyrykoneiden sihinästä ja kolinasta.

Rivenin puutelista on lyhyt, mutta käsinkosketeltava: peli kaipaa kipeästi niin automaattikarttaa kuin pikamatkustusjärjestelmääkin. Rivenin saarirypäs on melko sokkeloinen ja täynnä risteäviä oikopolkuja, joiden hahmottaminen vaatii pinnistelyä videopelimaailmoihin tottuneeltakin. Aina voi piirtää oman kartan, kuten ysärilläkin, mutta esimerkiksi virtuaalitodellisuusvisiirillä pelatessa tämä ei ole kovin kätevää. Pikamatkustusjärjestelmää jäin kaipaamaan etenkin pelin loppuvaiheilla: alku- ja keskivaiheessa on ihan hyväkin, että pelaaja joutuu kertaamaan tuttuja ympäristöjä, mutta loppua kohden erilaiset pakolliset siirtymäanimaatiot alkavat polttaa hermoja. Siirtymiä ja edestakaista haahuilua Rivenissä kuitenkin riittää.

Teknisesti Rivenistä ei ole paljoa sen enempää sanottavaa, kuin että se on aivan häikäisevän kaunis. Tai ainakin silloin kun ruudulla on maisemia ja rakennelmia – muutamat ihmishahmot ovat kestävät kyllä katsetta, mutta erottuvat varsin videopelimäisinä verrattuna liki fotorealistisiin taustoihin. Maisemat heräävät henkiin erityisesti pelin yllättävänkin kattavasti rakennetussa virtuaalitodellisuusmoodissa. Peliä myydään myös Meta Questille ja sen voi pelata alusta loppuun myös tietokoneeseen kytketyllä VR-kypärällä. Cyan Worldsilla on jo useamman pelin kokemus VR-toteutuksista, mikä näkyy muun muassa kattavana listana erilaisia virtuaalitodellisuuspahoinvointiasetuksia. Liikkua voi joko vapaasti tai teleportaatiolla, tikkaiden kiipeämiset ja kulkuneuvot saa pois päältä, näkökenttää voi kaventaa liikkumisen ajaksi ja niin edelleen. Erilaisten vipujen ja kahvojen kääntely tehdään VR-moodissa käsin vääntelemällä, mikä lisää immersiota, joskaan peli ei anna pyöritellä käsissään ihan jokaista ongelmanratkaisulle epäolennaista kiveä ja kippoa. Itselleni VR-tila tuntui lähinnä kivalta kuriositeetilta ja hyvältä tekosyyltä palata pelin pariin vielä läpäisyn jälkeenkin. Ongelmien ratkominen vaatii kuitenkin pitkäjänteisyyttä ja muistiinpanoja, eikä kynän ja paperin käyttö oikein onnistu ilman Quest 3 -tasoista kameraläpivientiä. Muistiinpanoja voi tehdä myös pelin sisäisellä valokuvatyökalulla, mutta numerosymbolien käsittely ilman piirtomahdollisuutta on auttamatta liian hankalaa.

Riven osoittautui varsin retroksi mutta myös onnistuneeksi puzzlepeliksi. Pelin rytmi on hidas. Se kysyy pelaajaltaan kynän ja paperin ohella paljon enemmän malttia, ajatusta ja läsnäoloa kuin keskimääräinen 2020-luvun videopeli. Koska Riven ei pitele kädestä taikka vaadi pelaajalta ymmärrystä nykypelien kielestä, sopii se erityisen hyvin aikuisille – myöskin sellaisille, jotka eivät miellä itseään varsinaisesti “pelaajiksi”. Riven ei sovi rytminsä vuoksi aivan kaikille, mutta verkkaista ongelmanratkontaa tai ysärinostalgiaa janoaville se tarjoaa upean ikkunan multimedia-aikakauden ihmeellisyyksiin.