The Italian Job arvostelussa

The Italian Job -pelin pohjana toimii 1969 julkaistu samanniminen elokuva. Pelin juoni noudatteleekin suurin piirtein elokuvan tapahtumia ainakin tärkeimmät kohdat mukaan poimien. Eli pelissä hypätään Charlie Croker nimisen kaverin housuihin ja tarkoituksena olisi varastaa 4,000,000 dollarin arvosta kultaa. Ensin kerätään jengi kokoon Lontoossa jossa hommaa on hankaloittamassa paikallinen poliisi, sitten suunnataan Torinoon jossa itse keikka tehdään poliisin ja mafian silmien alla ja sitten painetaan Mineillä karkuun ja lopulta Alppien yli turvaan. Luvassa on siis kaahailua kahdessa kaupungissa poliisia ja mafiaa väistellen.

Erilaisia pelimoodeja löytyy kuusi. Moodit ovat täysin samat kuin pelin PS One -versiossa joten samanaikaista moninpeliä ei löydy. Tämä onkin varsin hämmästyttävää, koska ainakin jaetulla ruudulla tapahtuva yhtäaikainen kaahailuhan kuuluu nykyään ja on kuulunut jo pitkään kaikkien autopelien sisältöön. Olisi voinut kuvitella, että ainakin tällainen löytyisi, mutta jostain syystä sellaista ei ole viitsitty peliin lisätä. Ainut “moninpelityyppi” joka pelistä löytyy on Party Play, jossa maksimissaan kahdeksan pelaajaa voi ajaa vuorotellen toistensa aikoja vastaan. Tämähän on siis käytännössä sama kuin ajaisi muuten vain vuorotellen samoja pätkiä, joten aika laiska esityshän tämä on.
Muut viisi moodia ovat Challenge, Free Ride, Checkpoint, Destructor ja päämoodi Italian Job. Italian Job moodi noudattelee siis elokuvan juonta ja tarkoituksena on ryöstää kultakuljetus keskellä kirkasta päivää. Tehtäviä tämä tarjoaa 14 joista ensimmäiset kahdeksan Lontoossa, seuraavat kuusi Torinossa ja viimeiset kaksi Alpeilla matkalla kohti Sveitsin rajaa iso kasa kultaa takakontissa. Suurin osa tehtävistä on tyyppiä paikasta A paikkaan B ajamista aikarajan puitteissa. Tehtävien joukossa on muutama erittäin hauska, mutta suurin osa ei mitään erityisiä elämyksiä tarjoa. Pako Minillä Torinon läpi kattojen kautta hyppien järjettömässä liikenneruuhkassa takakontti täynnä kultaa ja poliisit kannoilla on toki ihan hauskaa. Suurin ongelma on kuitenkin se, että pelattava näistä tehtävistä loppuu hyvin nopeasti. Vasta muutamat loppupään pätkät alkavat olemaan sen verran vaikeampia, että niitä ei yhdellä yrityksellä välttämättä läpäise. Pelin kahdesta vaikeustasosta helpolla homma on ohi vain muutaman tunnin sisällä, eikä normaalillakaan vaikeustasolla yöuniaan menetä.

Free Ride tilassa saa nimensä mukaisesti ajella vapaasti ympäri Lontoota ja Torinoa. Molemmat kaupungit ovat suhteellisen laajoja ja niitä ajeleekin ihan huvikseen jonkin aikaa. Molempiin kaupunkeihin on sijoitettu paljon hyppyreitä ja myös bonustehtäviä, joista saa palkinnoksi esimerkiksi kultaisen Minin. Hyppyreistä hypättäessä kamerakulma muuttuu tv-tyyliseksi ja peli hidastuu, joten hypyistä saa ihan näyttäviä. Nämä hypyt ovat pelin visuaalisesti ehdottomasti parasta tarjottavaa. Myöskin kaupunkien nähtävyyksistä on esittelypätkät, jossa kamera kuvaa jälleen tv-tyylisesti kyseistä nähtävyyttä. Aluksi valittavana on vain Lontoo ja yksi auto, mutta päämoodin läpäisemällä saa käyttöönsä kaikki autot ja Torinon peli-alueen.

Challenge, Checkpoint ja Destructor moodit tuovat peliin aika paljon lisää pelattavaa joskaan ne eivät mitään suuria yllätyksiä tai elämyksiä tarjoa, yhteensä tehtäviä löytyy 50. Checkpoint ja Destructor ovat sitä tavallista eli toisessa pujotellaan porteista, toisessa kaadetaan keiloja ja maaliin pitäisi ehtiä ennen kuin aika loppuu. Mielenkiintoisempi lisä on Challenge joka pitää sisällään erilaisia tehtäviä kuten stunt-hyppyjä ja liikenneruuhkassa pujottelua.

Erilaisia autoja pelistä löytyy vähän toistakymmentä. Autojen eroja ei huomaa kuitenkaan juuri muusta kuin ulkonäöstä ja nopeudesta. Ajettavuus on täysin arcademallinen, eli mitään ajosimulaatiota tästä pelistä on turha hakea. Käytännössä ero Minin ja ison bussin välillä on hyvin pieni ja rajoittuu huippunopeuden lisäksi erilaiseen kääntymisnopeuteen. Muuten ajettavuudessa ei ole mitään vikaa, autot tottelevat käskyjä hyvin ja tiukemmassakin paikassa pujottelu onnistuu varsin mallikkaasti. Suurimmilla autoilla ajamisessa ongelmaksi muodostuu pelin yksi ja ainoa kuvakulma joka sinänsä toimii ihan hyvin, mutta esimerkiksi bussilla täräyttää takuuvarmasti lähes jokaisen edellämenijän perään koska auton takaa olevan kuvakulman takia niitä ei yksinkertaisesti näe millään. Myös muilla autoilla jyrkät mäet ovat kuvakulman kannalta ongelmallisia. Ruudulta löytyy tasan kaksi mittaria, vaurio- ja nopeusmittari. Auton vauriomallinnus on myös hyvin arcadehenkinen eli seiniin saa ajella ihan vapaasti jonkin aikaa kunnes molemmat etupyörät irtoavat ja matka pysähtyy, mitään muita ulkoisia vaurioita autoihin ei synny. Matka pysähtyy myös poliisin avustamana jos rekisterikilpi saadaan selvitettyä. Tähän riittää se, että poliisi roikkuu kannoilla jonkun aikaa joten mitään dramaattisia takaa-ajoja ei tässä pelissä nähdä.

Pelin tekoäly ei kovin suuria kiitoksia valitettavasti ansaitse. Oma ajaminen ei vaikuta muun liikenteen käyttäytymiseen mitenkään; Liikenne menee kuin juna sinne minne kiskot vievät, konekuskit vaihtavat kaistaa suoraan kylkeen ja tulevat risteyksistäkin usein suoraan päälle. Sillä, että tuuppaisee yhden auton nurin risteyksessä voi parhaassa tapauksessa saada aikaan täydellisen liikenteen jumiintumisen, koska autot ajavat määrättyjä reittejään eivätkä niiltä osaa poiketa, joten ne jäävät kiltisti jonottamaan. Tehtävissä ainoan uhan ajan loppumisen lisäksi muodostavat poliisit ja mafiosot eivät myöskään ole ratin pyörittäjinä ihan sieltä älykkäimmästä päästä. Niiden kannoilta karistamiseen tarvitaan pari yllättävää käännöstä liikenteen läpi ja siinä vaiheessa ne ovat jo aika varmasti jysäyttäneet jonkun kylkeen ja putoavat kyydistä saman tien. Varsikin helpommalla vaikeustasolla poliisit muistuttavat lähinnä turisteja. Hyvin humoristiselta vaikuttaa esimerkiksi se, että poliisit eivät osaa vaihtaa kaistat jakavan kaiteen aukoista puolelta toiselle, vaan jäävät vain ihmettelemään kaiteen toiselle puolelle.

Graafisesti peli on tämän päivän tasoa jäljessä. Tämähän tietysti johtuu siitä, että peli on aika lailla suora käännös Ps One:lta. Toki grafiikka on huomattavasti parempaa kuin vanhalla kunnon pleikkarilla, mutta varsinkin monet yksityiskohdat kuten patsaat ja puut näyttävät siltä kuin ne olisi napattu suoraan Ps One versiosta. Grafiikkaan ei myöskään pysty hirveästi vaikuttamaan koska valikot ovat aika minimaaliset. Resoluutiovaihtoehtoja löytyy tasan kolme; 640×480, 800×600 ja 1024×768 joten mitään ihmeitä on tosiaan turha odottaa. Grafiikka on kuitenkin ihan toimivaa joten ei se pelaamista häiritse. Positiivinen puolihan tässä on se, että peli pyörii vähän vanhemmallakin koneella varsin mukavasti. Testikoneella peli pyöri täysillä grafiikka-asetuksilla ongelmitta.

Äänipuolella peli on aika vaisu. Charlielta ja kavereilta tulee erinäisiä kommentteja joista jotkut onnistuvat olemaan jopa hauskoja. Taustamusiikki ei ole varsinaisesti huonoa, mutta ei se mitään syvää vaikutustakaan te; Ihan sopivaa huomaamattomasti rullaavaa tavaraa joka ei ainakaan ensimmäisenä tässä pelissä rupea rasittamaan. Autojen äänet ovat hyvin vaatimattomat; Kaikista autoista lähtee suunnilleen samanlainen ääni ja se on kaukana oikeasta bussin tai urheiluauton murinasta.
Versionumeroa en pelistä löytänyt, eikä ainakaan vielä löytynyt päivitystäkään. Testikokoonpanolla peli olisi kyllä jonkinlaista parannusta kaivannut; Rasittavin ongelma oli aina välillä esiintyvä mystinen töksähtely, joka oli oleellisesti pelaamista häiritsevää ja itse en sille mitään selitystä löytänyt. Muitakin pienempiä ongelmia löytyi. Ensinnäkin pelin lataaminen Windowsista kesti todella kauan, tämä voi toki olla ihan omasta koneestanikin johtuva ongelma. Myös se, että autot jäivät hämmästyttävän helposti jumiin seiniin ja aitoihin oli varsinkin kesken tehtävää rasittavaa.