The Path of Motus arvostelussa

Kaikenlainen kiusaaminen, muodossa missä tahansa on vakava asia. Etenkin tänä päivänä, internetin myötä, kuvioihin on tullut mukaan myös niin sanottu ”cyberkiusaaminen”. Kiusaamista kokeneet tietävät, kuinka syvät arvet muiden ilkeily voi jättää.

MichaelArts on kahden miehen indienäytös, joskin pelin tarinasta on vastannut Michaelin itsensä mukaan nimetty studio. The Path Of Motus on järjestyksessään studion toinen peli. Hieman harvinaislaatuisempana pelin aiheena se ottaa teemakseen kiusaamisen. Ainoa toinen kiusaamiseen liittyvä peli, jonka allekirjoittanut äkkiseltään muistaa, on Rockstar Gamesin takavuosien peli, Bully. Rockstarin pelissä tosin omaksuttiin kiusaajan rooli. The Path Of Motus esittelee tapahtumia eri tavalla – kiusatun kuvakulmasta.

The Path Of Motus on nätinnäköinen 2D-peli, joka pitää sisällään hieman tasohyppelyä ja pulmanratkontaa. Pelissä ohjataan goblinia nimeltä Motus ja seurataan tämän ”matkaa” mysteerisen metsän halki, jonne hän on jäänyt eksyneenä jumiin. Pois pitäisi päästä, mutta kaikki yrittävät laittaa kapuloita rattaisiin ja lannistaa. Matka pois metsästä seuraa samalla Motuksen varttumista lapsesta aikuiseksi – kenties metsä on pelkkä symboli yksinäiselle ja kiviselle vaellukselle. Matkan varrella voidaan kerätä ja lukea parisenkymmentä ”päiväkirjan” sivua, jotka kertovat Motuksen ajatuksia ja ihmettelyä siitä, miksi muut ovat ilkeitä ja haukkuvat niin pistävästi.

Metsässä kohti unelmia ja oman itsensä löytämistä kun kohdataan ilkeitä punaisia ja vihaisia goblineita, jotka haukkuvat, vähättelevät ja yrittävät jopa satuttaa – viskelemällä sanoja Motuksen päälle. Ei haukku haavaa tee, mutta kiusatun kohdalla tämä ei oikein päde. Yksi osuma ilkeästä sanasta hajottaa Motuksen sanapölyksi. Puolustaakseen itseään, Motus joutuu vastaamaan hyökkäyksiin heittelemällä itsekin sanoja kiusaajien päälle neutralisoidakseen ne.

Pelin idea sinänsä on varsin mielenkiintoinen ja sitä tukee nättti grafiikka ja mielenkiintoinen äänimaailma. Taustalla soiva musiikki on kaunista ja jos oikein tarkasti kuuntelee, voi välillä kuulla (ainakin kuulokkeilla pelattaessa) vähätteleviä kuiskauksia, kuten ”turn of the game, you know you want to!” Pelin päävalikossakin quit-sanan tilalla on ”give up” eli luovuta. Tasopompinnan ja kiusaajagoblinien torjumisen lomassa ratkotaan myös jostain kumman syystä numeropuzzleja, joiden liittymistä kiusaamiseen voi kukin itsekseen vain arvailla. Aika ajoin vastaan tulee kuiluja, joiden ylittämiseksi pitäisi rakentaa silta.

Ylikulku rakennetaan aina pienen minipelin parissa, yhdistelemällä numeroympyröihin viivoja. Esimerkiksi numero 5 tarvitsisi viisi viivaa ja numero 10 vastaavasti sen kymmenen viivaa yhdistettäväksi itseensä. Viivoja voi laittaa joko yksittäisenä tai tuplana. Liikaa viivoja ei kuitenkaan saa olla missään ympyrässä ettei määrä ylity, joten alun helppojen puzzlejen jälkeen homma menee kinkkiseksi. Turhan hankalaksikin voisi oikeastaan sanoa.

Tasohyppely ja ylipäätään pelissä eteneminen pysähtyy kuin seinään, kun jäädään välillä kymmeneksikin minuutiksi pähkäilemään virheettömästi suoritettavaa ”matematiikkapuzzlea”. Olo on yhtäkkiä kuin yrittäisi ratkoa sudokua tai miinaharavaa, vaikka mieli tekisi pomppia ja edetä. Numeropuzzlen idea sinänsä on ihan hauska, mutta se stoppaa muun pelaamisen aina kokonaan, eikä siksi oikein sovi The Path Of Motuksen pelimekaniikan lomaan, pikemminkin saa hapuilemaan sitä give up -nappulaa.

Numeropuzzlejen ohella pelissä on muutakin toistoa. Sanoja heittelevät kiusaajagoblinit, kun heittelevät eri värisiä sanoja pelaajan päälle. Kokeilin peliä aivan aluksi näppäimistön kanssa, mutta sillä pelaaminen oli melko kankeaa ja outoa. Peikkojen värilliset sanat ymmärsi vasta, kun otin esiin Xbox One -peliohjaimen. Viholligoblinien heittämiin sanoihin, kun pitää vastata samalla sanalla ja samalla värillä. Tämä on ”verbaalista taistelua”, mutta käytännössä voisi ajatella sitä eräänlaisena QTE-taisteluna myös. Vastataan niin sanotusti tuleen oikeanvärisellä nappulalla.

Värit kun tulevat suoraan peliohjaimen mappauksesta, eli X on sininen sana, B punainen ja Y keltainen. Näppäimistöllä nämä olivat K- ja H-kirjaimia. Näppäimistöltä pelattaessa peli ei muutenkaan antanut vaihtaa kontrolleja ja ohjaamiseen käytetty WASD-setti sekä K ja H sekä ovien avaukseen käytetty U-näppäin olivat allekirjoittaneella vähän hakusessa. Näppäimistö vaihtuikin nopeasti peliohjaimeen.

Pelillä oli myös tapana kaatuilla ja ”viimeinen” kaatuminen ilmeni sen jälkeen, kun pääsin varhaisnuoruusosion lävitse – takaisin työpöydälle. Kaikki uudelleenkäynnistykset ja aikeet jatkaa pelaamista kaatoivat pelin heti päävalikossa pelaajaprofiilin valinnan jälkeen. Koska ennen tallennuksen lataamista ei voi palata aiemmalle ”checkpointille” tai valita aiempaa tasoa, olisi ainoa keino ollut jatkaa pelaamista tekemällä uusi profiili ja samalla aloittaa peli alusta. Ei kiitos. Olettaisin, että peli päättyy aikuisuuslukuun, eli kyseessä ei sinänsä ole mikään muutenkaan kovin pitkä peli ja sen pelaa tunnissa tai kahdessa kakkosluvun loppuun. Toisaalta vajaalla viidentoista euron hintalapulla usean kymmenen tunnin kestoista pelailua ei sovi odottaakaan.

Kokonaisuutena The Path Of Motus on mielenkiintoisella idealla ja tunteikkailla päiväkirjaraapustuksilla varustettu visuaalisesti värikäs 2D-peli. Peli kuitenkin kompuroi omalla polullaan pelimekaanisten valintojensa vuoksi. Verbaalinen taistelu ja jatkuva yritys-erehdys -kuoleminen käy vähän puuduttavaksi, eikä numeropuzzlejen ratkominenkaan pidemmän päälle ole sen hauskempaa. Mitään muuta ei oikeastaan tarjolla ole.