Unforeseen Incidents arvostelussa

Unforeseen Incidents on indiestudio Backwoods Entertainmentin ensimmäinen peli. Siinä missä vanhan kansakunnan point & click -seikkailut ovat edelleenkin melko harvakseltaan markkinoille tihkuva näky Double Finen menestyksekkään Kickstarter-projektin jälkeen, on Saksa, yleisen käsityksen mukaan yksi suurimpia ellei suurin vahan kaavan seikkailupelien fanimaita. Jopa siinä määrin, että suurin osa seikkailupeleistä tehdään tätä nykyä Saksassa.

Backwoods Entertainment ei ole poikkeus, sillä studion pojat ja tytöt ovat saksalaisia.

Millainen peli Unforeseen Incidents on?

Pelissä omaksutaan tavallisen, käsistään kätevän puuhastelijan, Harper Pendrellin rooli. Hahmon rooli on toimia klassisena ”mies väärässä paikassa, väärään aikaan” – tai vaihtoehtoisesti oikeassa, riippuen kummin päin asiaa haluaa tarkastella.

Harper asuu pienessä seitsemän tuhannen asukkaan tuppukylässä, jota piinaa jonkinlainen levinnyt kuumetauti, ”Yelltown fever”, joka on nimetty kylän mukaan. Asukkaista osa on kaikonnut tai sairastuneet ja paikallisia liikkeitä on suljettu. Paikallinen terveysvirasto on ottanut asiat käsiinsä ja perustanut leirejä, jonne sairastuneet viedään karanteeniin.

Mennessään muina miehinä korjaamaan tutun tiedemiesystävänsä läppäriä, johtaa yksi asia toiseen ja pian Pendrellillä on käsissään kuumevirukseen sairastuneelta tytöltä saatu kirjekuori, joka pitäisi toimittaa eteenpäin. Tästä pelin mysteeritarina alkaa pikkuhiljaa vyöryä eteenpäin ja saada uusia käänteitä. Mitään spoilaamatta, kaikki ei olekaan aivan sitä miltä näyttää ja Pendrellin sekä matkan varrella rinnalle liittyvien kumppaneiden pitäisi selvitellä koko salamyhkäinen sotku – siinä samalla varoa itse sairastumasta virukseen. Tarinan edetessä kuljetaan Yelltownin ulkopuolellekin, joten erilaisia lokaatioita ja peliruutuja riittää ihan sopivasti.

Pelattavuudeltaan Unforeseen Incidents on hyvinkin perinteinen point & click -seikkailu. Hiirivetoisella systeemillä Pendrelliä naksutellaan eteenpäin pelin seikkailuruuduissa. Ristikursori muuttuu automaattisesti pallukaksi, kun jotain mielenkiinnon kohteita ilmaantuu hiiren kohdalle. Space-näppäintä painamalla, voidaan kaikki ruudun niin sanotut hot spotit paljastaa kerralla. Tämä on ihan hyvä pieni lisä pelin käyttöliittymään, sillä ihan aina kaikkea interaktiivista ja tärkeää ei välttämättä huomaa. Mitenkään pahaksi tämä ei kuitenkaan äidy, sillä pelissä ei tarvitse vanhojen pelien tapaan ”metsästää pikseleitä”.

Visuaalisesti grafiikka onkin hyvin selkeää ja suurpiirteistä. Suurimman osan ajasta kaikki yksittäiset, irrallisenoloiset objektit on helppo erottaa muusta taustasta. Pelin visuaalinen tyyli on yleisesti ottaen samalla kertaa tuoreennäköistä, mutta myös nyökkäys vanhoihin aikoihin. Käsin piirretyt ja maalatut taustat kuin hahmotkin ovat aina esirenderöityjä taustoja ja pökkelömäisiä 3D-hahmoja reilusti parempi vaihtoehto. Backwoods on piirrellyt pelin hauskasti lyijykynäluonnoksen kaltaiseksi, johon on sudittu maalia päälle. Hahmot kuin niiden liikehdintäkin ovat saaneet saman rosoisen käsittelyn ja kaiken kaikkiaan se toimii ja antaa pelille omanlaisensa maun.

Tätä visuaalista antia ja etenkin hahmoja tukemassa tosin on myös vahva äänimaailma. Taustalla soiva musiikki on lähes jokaisessa ruudussa erilaista ja ruudun teemaan ja sieluun sopivaa. Unforeseen Incidents ääninäyttely indiepeliksi sen sijaan yllätti toden teolla. Äänityöskentely kaikkien hahmojen osalta on todella vahvaa. Suoritus on tasalaatuista ja kaikkiin hahmoihin on saatu hienosti elämää. Tärkeimpänä myös Pendrell on hänkin hahmona onnistunut ja äänityöskentelijä onnistuu puhaltamaan hahmoon persoonaa, joka saa hahmon vaikuttamaan paikoin kyynisen sarkastiselta, ajoittain huumoriakin yrittävältä kaverilta, joka on kiskottu väkisin mukaan johonkin sellaiseen, mihin Pendrell ei välttämättä olisi halunnut ajautua.

Peliä varten kirjoitettu hahmojen välinen dialogi on sekin varsin onnistunutta ja koska hahmot ovat niin eläväisiä, on useita (ei-tärkeitä) dialogivaihtoehtoja käydä läpi hahmoihin tutustuttaessa. Dialogin ohella pelissä riittää myös mielenkiintoisia kuvauksia objekteista, kuten tauluista, kylteistä sekä huonekaluista, joilla ei ole mitään interaktiivista tarkoitusta tarinassa. Kaikesta löytyy väriä ja kuvausta. Kuvauksista kuin dialogistakin myös käy ilmi, että ainakin Twin Peaksia ja X-filesia on muistettu aikoinaan seurata.

Entä yleinen pelisuunnittelu, etunenässä puzzlet?

Pelin puzzlet ovat nekin lähes kauttaaltaan hyvin onnistuneita. Suurimmaksi osaksi kaikkiin tilanteisiin ratkaisut ovat melko loogisia ja jos haastavampia tulee eteen, niihin annetaan tarvittavat työkalut ja vihjeet – pelaajan pitää vain osata päätellä. Joskus menee kauemmin ja joskus puzzlet ratkeavat vähän suoremmin, etenkin jos on pelannut peliä putkeen jo kauemmin ja uppoutunut pelin käyttämään logiikkamaailmaan. Jotkin puzzlet ovat jopa erittäin nokkelia ja vaativat pelaajalta tarkkaavaisuutta ja yksityiskohtien huomiointia. Esimerkkinä eräs puzzle, jossa pitäisi osata kirjautua tietokoneelle – pitäisi tietää tietty käyttäjänimi ja siihen yhdistetty salasana.

Muutamat moniosaisemmat puzzlet, kuten alun auton korjaus pajalla sekä myöhemmässä vaiheessa turhan monimutkainen nuotion virittely olisivat kenties voineet olla vähän lyhempiä, sillä yhteen isoon puzzleen jumiutuminen pidemmän päälle alkaa kyllästyttää. Valtaosan ajasta puzzlejen ratkominen oli kuitenkin nautintoa, muutamia pieniä yksittäisiä lukuun ottamatta, jotka olivat logiikaltaan enemmän sitä Monkey Islandin heikoimpien puzzlejen tasoa.

Pelin rasittavimmat ja turhimmat puzzlet ovat hakkeroinnit. Yhdessä puzzlessa eräässä satamassa sen vielä jotenkuten ymmärtää, mutta se ei tee siitä lainkaan sen hauskempaa. Pari muuta hakkerointipuzzlea pitää ratkoa aina uuden luvun alkaessa pelin tarinassa. Se, miksi luvun alun puzzlet pitää ylipäätään suorittaa, ei anneta mitään selitystä.

Hakkerointikin on käytännössä pienien putkien pyörittelyä ruudulla, jotta ”hakkerointiviivat” voisivat edetä putkia pitkin kansioihin ja muodostaa niihin pääkalloja. Satamapuzzlessa pitäisi kansioita siirrellä ja pompotella toistensa yli edes takaisin ja saada pääkallokansiot kuljetettua maaliin, ilman että niiden reittiä blokataan. Satamapuzzlen allekirjoittanut joutui nollaamaan ja aloittamaan kymmeniä, ellei parikymmentäkin kertaa alusta. Rasittavaa! Kaiken kaikkiaan hakkerointipuzzleihin voi helposti kulua yhteensä jopa tuntikin aikaa, ehkä enemmänkin. Luvun alussa ratkottavat hakkeroinnit myös syövät mielenkiintoa ja intoa jatkaa. Miksei pelaajaa päästetä heti tarinan kimppuun? Hakkeroinnit olisi voinut suosiolla jättää kokonaan pelistä pois, sillä ne eivät mitään lisää.

Pelin yleisenä käyttöliittymänä toimii varsin perinteinen systeemi, jossa Pendrellin mukanaan kantamat lukuisat tavarat löytyvät ruudun yläosassa majailevasta tavaravalikosta. Esineitä voidaan kätevästi raahata ja yhdistää objekteihin pelimaailmassa, kuin myös toistensa kanssa tavaravalikossa. Pendrellillä on kesto-objektina mukanansa kantama Ihmemiehen taskuveitsi, jota käytetään useaan otteeseen pelin aikana, useassa eri puzzlessa.

Unforeseen Incidentsistä on vaikea löytää kamalasti pahaa sanottavaa, muutamat epäloogiset puzzlet (ja ne rasittavat hakkeroinnit!) pääsevät vähän härnäämään pelissä etenemistä, mutta muutoin kokonaisuus on upeasti paketissa ja tarina pitää otteessaan loppuun asti. Audiovisuaalinen toteutus on onnistunutta ja esimerkiksi graafinen suuntaus oma juttunsa. Puzzlet ovat toimivia ja sulavasti toimivaa klassista seikkailukäyttöliittymää on ilo käyttää. Hinnallakaan peliä ei ole pilattu, sillä pari kymppiä maksava indieseikkailu ei ole seikkailuna aivan lyhytkään – itselläni pelikelloon kertyi noin kymmenen tuntia, kun kestosta vähennetään hakkerointien pähkäilyyn kulutettu, keinotekoisesti pidennetty aika. Maittavia klassikkoseikkailuita ei aivan joka päivä tule vastaan, huumorilla varustettu mysteeriseikkailu Unforeseen Incidents on yksi niistä.