RoboCop: Unfinished Business tarjoilee lisää toimintaa kyltymättömille

Naconin julkaisema ja puolalaisen Teyon-studion kehittämä RoboCop: Rogue City oli hitti. Se on ollut julkaisijan kaikkien aikojen parhaiten myynyt peli ja samalla ehdottomasti kova hitti myös itselleen kehittäjälle. RoboCop-pelinäkin voidaan melkeinpä sanoa sen olevan ehkä jopa kaikkien aikojen paras ja autenttisin Robokokemus. Mukaan saatiin aito teemamusiikki sekä itse peltipoliisi, tohtori Peter Weller, joka antoi hienosti äänensä ikonisimmalle hahmolleen.

Ei siis ole sinänsä ihme, että vihreää valoa näytettiin ja muutama vuosi myöhemmin meillä on käsissämme pelille julkaistu kolmen kympin hintainen lisäosa. RoboCop: Rogue City – Unfinished Business -jättinimeä kantava, itsenäinen lisäosa tarjoilee (ei vaadi emopeliä) lisää samaa niille, jotka ovat kaivanneet RoboCopin kanssa hengailua ja ikonisen Auto-9 -aseen heiluttelua Detroitin huumehöyryjen kyllästämässä dystopiassa. Sitä toden totta saadaan. Pientä lisäplussaa tulee oitis siitä, että kyseinen kolmenkymmenen euron lisäri on jaksettu julkaista myös ihan levyversionakin digin rinnalla.

Harva asia on lisäosan myötä muuttunut, tarinallisesti kuin teknisestikään. Konglomeraatti OCP vetelee edelleen kaupungin naruista ja pitää ihmiset köyhinä ja koukussa huumeisiin. Peli alkaa hyökkäyksellä RoboCopin työpaikalle, jossa puolet poliisivoimista teurastetaan ja osa haavoittuneista, mukaan lukien Robon pomo Reed, joutuvat saikulle. Samalla saadaan ikävästi tekosyy työntää RoboCopin elokuvapartneri Lewis taka-alalle laitoksen pomonvirkaa tuuraamaan.

Yksi OCP:n valheellisista messiasteoista Delta Cityn rakentamisen ohella on ollut valtavan Omnitowerin pystyttäminen. Tornitalo, jossa piti olla kaikkea, elokuvateatterista kauppakeskukseen ja asuntoihin. Kuinka kävikään: tornitaloon huijattiin kasoittain vanhan Detroitin väkeä – rakennukseen, jossa ei ole juoksevaa vettä eivätkä edes WC-pöntöt toimi. Innokkaiden, oman käden oikeutta tavoittelevien palkkasotureiden joukko ottaa nopeasti slummiutuneen Omnitowerin haltuunsa ja linnoittautuu sinne hampaitaan myöten.

Kun ajatellaan, että RoboCopin käsikirjoitusta työstettiin alun perin Judge Dredd -elokuvaksi, mutta lisenssiä ei tuolloin herunut, on näppärää että Teyon tuntuu ottaneen inspiraatiota vuonna 2012 ilmestyneestä Dredd-elokuvasta, jossa Judge Dredd lähtee putsaamaan Mega City Onessa sijaitsevaa narkkaripahisten kansoittamaa tornitaloa. Teyonin alkuperäisessä RoboCop-pelissä nähtiin pienenä homagena Hans Gruberin näköinen (kiitos Petteri, miksen itse tajunnut!) pääpahis. Unfinished Business -lisärissä päivänselvä homagen kohde on Snake Plissken – Escape From NY -elokuvasta.

Konseptinsa ja ideansa puolesta Unfinished Business on varsin mielenkiintoinen – ajatuksena jopa vähän diehardimainen, kun lähdetään siivoamaan tornitaloa sen asukkaita terrorisoivasta joukosta. Tarinan kirjoituksen osalta ei kuitenkaan olla aivan emopelin tasolla – liekö syynä ahtaammat tilat, vaiko oikeiden ideoiden puute, mutta kaikki tuntuu vähän keskinkertaisemmalta ja laahailevalta. Muutamaan otteeseen olemattoman oloinen tarina hidastuu sivupuuhastelun ohella vielä entisestään muutaman pitkälti turhan kohtauksen myötä, jossa RoboCopilla pelaamisesta otetaan hetkeksi taukoa ja koetaan kahden sivuhahmon silmin ensin yksi kävelysimulaattorimainen hetki ja sen jälkeen toinen vähän nopeampi palkkasotilaan silmistä kuvattu kohtaus, jossa siinäkin kuitenkin vain juoksennellaan tornitalossa edes takaisin ilman aseita. Sen sijaan ED-209:n puikoissa koettava ”kävelykohtaus” on erittäin tervetullutta ja nautinnollista tuhosinfoniaa.

Jos Rogue City oli pelinä laadukas kuin originaali klassikko RoboCop-elokuva, on Unfinished Business hieman kuin RoboCop 2 – ihan kohtalainen ja Peter Wellerkin on vielä saatu mukaan vetämään uusia repliikkejä täydellä sydämellä, vaikka vuorosanat uudessa tarinassa eivät aina olekaan niin kovin kaksisia. Kuitenkin jopa tylsää dialogia kuuntelee mielellään odottaessaan Robon vuorosanoja.

Pelin alkumetreiltä alkaen suurimmaksi kiintopisteeksi tuntuu nousevan mystisen naisen kanssa käytävä tylsä jutustelu, jonka henkilöllisyys pikkuhiljaa raottuu tarinan edetessä ja samalla tämän rooli kokonaiskuvassakin alkaa valjeta. Putsataan kerroksia aseistautuneista palkkasotureista ja kuunnellaan radiojutustelua, naisen hakkeroidessa lukuisia lukittuja nosto-ovia auki Robon tieltä. Jossain vaiheessa nainen onkin ehkä vangittu ja sitten selvitellään mistä naisen voisi ehkä löytää kyselemällä asiasta rakennuksen asukkailta ja sen sellaista. Pääpahis vain vilahtelee välillä, muistuttamalla olemassaolostaan.

Toisinaan kulkuovet on lukittu joko pääsykoodilla tai vaadittavalla kulkukortilla ja sitten metsästetään joko korttia tai satunnaista asukasta, joka saattaisi tietää pääsykoodin, tai asukasta joka tuntee jonkun joka tietää tarvittavan koodin. Vaikka RoboCop uskollisesti haluaakin putsata kotikaupunkiaan jätteistä ja Omnitowerin sisältö on toki osa ongelmaa, ei lisäosaan saada samalla tavalla puhallettua kunnollista tunnetta tekemisen tärkeydestä. Tarinan puolesta parasta antia on tällä kertaa kenties takautuma, jossa päästään pelaamaan Alex Murphyn roolissa, ennen kuin mies paloiteltiin.

Hienoa on silti se, ettei slummitorni ole pelkkää betonista, spray-maalilla sotkettua anarkistista rappukäytävää kerroksesta toiseen, vaan sinne on fiksusti heitetty muutakin mukavaa, avarampia tiloja, kuten ostoskeskus sekä esimerkiksi neonvalojen sävyttämä pelihalli – monitoimitalo, jonne asumaan höynäytetyt ja Delta Cityn tieltä muuttaneet asukkaat voivat hukuttaa kaikki tienaamansa dollarin setelit. Paikkana Omnitower onkin sinänsä verrattavissa toimivana miljööhahmona vaikkapa BioShock-pelin Raptureen ja samalla osoittaa sen, että ehkä jopa jonkinlainen Nakatomi Plazaan sijoittuva Die Hard -pelikin olisi aivan mahdollista rykäistä ulos Teyonin luotsaamana. (Toivoa voi ainakin!)

Pelattavuudeltaan asiat ovat muuttuneesta ympäristöstä huolimatta pysyneet kutakuinkin samana vihreäsävytteistä käyttöliittymää myöten. Uutta ovat lähinnä muutamat erilaiset aseet sekä uudenlaiset vihollistyypit.

Muutoin meininki on melko tuttua: ammutaan torniin pesiytyneitä palkkasotilaita koipeen, käteen tai pää irti. Uusi ässä hihassa on näyttävä teloitusliike, jonka avulla Robo voi työntää pahiksen sähkökaappiin, paiskata päin ilmapumpun tuuletinta tai työntää toisen päätä vaikkapa kuvaputkeen.

Emopelistä tuttujen perusjannujen ohella RoboCopin riesana tornitalossa ovat muun muassa lentävät ja ryömivät dronet – ryömijämallit ovat toisinaan jopa vähän ärsyttäviä ja nopeat kierijät eivät ole aina niin helppoja kohteita ampua. Rakettireppumiehet ja minigunilla sekä jääaseen prototyypillä varustautuneet palkkasotilaat ovat myös uusi ilmestys. Pukuun sonnustautuneet robottisamurait eivät myöskään jää Robolta kokematta. Kuten sanottua, meininki on vähän enemmän RoboCop 2 kuin originaali elokuva.

Luottoaseena toimii edelleen räväkkä Auto-9 loputtomilla ammuksillaan, mutta maasta voidaan aina poimia seuraksi jokin toinenkin tykki, kuten haulikko tai rynkky. Joskus voidaan tempaista järeämpikin KK irti pesäkkeestään ja kantoon. Uusia aseita ovat minigun, jonka kierroksia on hauska autenttisesti rallattaa ennen kuin painetaan liipaisin pohjaan, sekä jääasemiehiltä poimittava jääase.

En ole aivan varma mitä mieltä olin jälkimmäisestä kaanoniin istuvana: olihan se ihan hauska vitsi jäädytellä heppuja ja nähdä visuaalisesti makeita, seinille ja lattiaan muodostuvia jääkiteitä, mutta olo oli näinä hetkinä peltisen lainvalvojan sijaan enemmänkin Batman&Robin -elokuvan Arnold-pakkasherra. “Tonight, Hell freezes over!” Onpahan ainakin lisävaihtelua räiskimiseen, mutta ei yksikään toinen ase nouse ikonisen Auto-9:n tasolle lisäosassakaan ja kerta toisensa jälkeen sen haluaa kaivaa Robon reidestä esiin. Muita, cooldownin vaativia ja emopelistä tuttuja erikoiskykyjä ovat pyrähdys, ajan hidastus, suojakilpi sekä flashbang ja aina toimiva pimeännäkö. Ajan hidastus etenkin nousee arvoon arvaamattomaan ryömiviä droneja torjuttaessa – vaikka ei sekään aina auta, kun lauma nopeita palloja räjähtelee Robon jalkojen juureen ja joudutaan taas lataamaan checkpoint-tallennus.

Ammuskelun lomassa voidaan kerätä lippulappuja, lukea tekstiviestejä jotka avaavat tornitalon päivittäistä elämää sekä napsia talteen nuke-huumeet kuin varastetut käsilaukutkin. Ajoittain myös RoboCop tekee poliisintyötä ja analysoi ruumiita, sormenjälkiä ja muuta skannattavaa. Kaikki poliisityö kartuttaa XP:tä ja kun mittari on täysi, kertyy taitopisteitä, joita sitten ripotellaan Robon taitopuuhun. Koska lisäosa on itsenäinen, on taitopuu luonnollisestikin alussa tyhjää täynnä.

Taitojen ohella myös Auto-9:ä voidaan jälleen päivitellä piirisarjoilla. Sekin elementti on emopelistä tuttu: lätkitään kaavioon oikeanlaisia palapelinpalasia – yritetään välttää punaisia alueita ja siten maksimoida lisäteho, kuten lisävahingon ja nopeamman latausnopeuden muodostaminen. Aseen päivittely kannattaa, koska useimmiten vastaan saadaan aina kerrallaan huoneellinen tyyppejä. Siinä muuttuu helposti reikäjuustoksi kyborginen lainvalvojakin, jos mekkalaa ei saa kuriin – eikä aina saadakaan, vaan checkpoint-tallennus kutsuu toisinaan normaalivaikeustasollakin. Apunaan ja kuolemaa ehkäisemään robolla on sieltä täältä poimittavat OCP:n valmistamat omnipaketit, joilla mekaanista vauriota voidaan paikkailla. Sieltä täältä löytyviin sähkökaappeihinkin voidaan totutusti työntää kädet lisävirran, eli terveyden kerryttämiseksi.

Visuaalisesti Unreal 5 -moottorilla toimiva peli näyttää todella hyvältä. Arvostelin originaalin pelin PC:lle, mutta eipä PS5-version juurikaan hävetä tarvitse. Bonuksena mainittakoon hienona asiana se, että Nacon on jaksanut tehdä lisäristä myös ihan fyysisen julkaisunkin. Quality-asetuksella peli on ehkä turhan verkkainen, ei nykivä, mutta silti kyllä paljon sutjakampaan performanceen nojauduin melko pian. On sanomattakin selvää, että jokaisella kerralla, kun RoboCop nähdään ruudulla välipätkän myötä, peltisen poliisin autenttinen kiilto ja kuoren yksityiskohtien taso varastaa koko shown – Roboa ja etenkin tämän liian harvoin nähtävää työjuhtaa, mattamustaa Ford Taurusta voisi ihastella loputtomiin.

Jotain pientä bugailua pelissä kuitenkin on ja samaan aikaan, kun tarina tuntuu olevan enemmän B-luokan tasoa verrattuna originaaliin peliin, on myös esimerkiksi hahmomalleissa jotain pientä kummaa. Pieleen mennyt huulisynkka ja toisinaan oudosti animoidut sivuhahmot syövät immersiota. Peter Weller vetää Robo-repliikkinsä aidolla tunteella, mutta miehen täyteläiset (huulirasvatut?) huulet liikahtelevat usein epäsynkronoituun tahtiin, mikä on sääli. Tätä kirjoittaessa asiaa ei ole korjattu ja eikä välttämättä korjataankaan – arvostelun julkaisuhetkellä pelin PS5-versio sai eilen uuden päivityksen, mutta sen sisällöstä ei ole tietoa, huulisynkkaa se ei ole korjannut.

Pahisten ammuskelun osaltakaan hitpointit eivät ihan aina mielestäni tuntuneet niin täydellisiltä kuin originaalissa ja raajojen irti ampuminenkin tuntui olevan paikoin sattumankauppaa – toisinaan ne eivät yksinkertaisesti irtoa, vaikka kuinka räiskitään kohteeseen. Toisinaan ammutut, jo maassa makaavat pahikset saattavat myös yhtäkkiä sinkoutua pitkin seiniä kuin kimmokkeen saaneet flipperikuulat, joka sekin kertoo pienestä bugailusta.

Äänipuolella peli tarjoilee kauniin ja tutun pianoversion RoboCopin tunnarista, joka soi päävalikossa tunnelman nostattajana. Pelin aikana toisinaan sitten herkutellaan emopelin tavoin Basil Poledouriksen mahtipontisen alkuperäisversion kanssa ammuskelun kiihtyessä. Parhaan äänityön tekevät Peter Wellerin ohella tuttuun tapaan aseiden muhkeat äänet, kunnon räjähdysefektit sekä Robon askelten autenttinen töminä, joiden voimakkuutta voi halutessaan jopa vaimentaakin – ihan kuin joku sellaista menisi tekemään!

Kokonaisuutena RoboCop: Rogue City – Unfinished Business on asiansa ajava, sopivasti hinnoiteltu jatkomehustelu varsin nautinnolliselle Rogue Citylle. Napakkaa tornitaloammuskelua ja näyttävästi Wellerin ääntä tuottavaa RoboCopin kiiltoa tarjoillaan jälleen kerran elokuvien faneille, vaikka tarinansa osalta lisäosa ei Alex Murphy -takautumia lukuun ottamatta oikein vakuutakaan.