Toiminnan ja draaman ainutlaatuinen yhdistelmä kohottaa Ace Combat 8 – Wings of Theven lentopelien stratosfääriin

Vuonna 2019 julkaistu Ace Combat 7 – Skies Unknown yllätti suorastaan ilahduttavalla sekoituksella 90-lukulaista lentokoneräiskintää ja japanilaista melodraamaa. Omalla tavallaan pölhöä sotafiktiota oli vaikea ottaa järin vakavasti, mutta odottamattoman tiivis kerronta, luova tehtäväsuunnittelu ja suoraan Top Gunin tyylioppaasta ammentava tunnelma liimasivat takamuksen visusti sohvaan aina lopputeksteihin saakka. Ace Combat 8 – Wings of Theve kohtaa isommat odotukset, joihin se vastaa olemalla kertaluokkaa edeltäjäänsä isompi peli. Muutoin kupletin juoni on vanha tuttu: räjähtävää toimintaa, tunnepitoista tarinointia ja sotafiktiota, joka on yhtä päätöntä kuin viihdyttävääkin.

Ace Combat 8:n tarina sijoittuu fiktiiviseen maailmaan, jossa ilmastonmuutoksen ajama Sotoa on jo lähes nujertanut oman painonsa alle murtuneen Keski-Usean liittovaltion (FCU:n). Tarinan keskiössä ei ole mykkä ja kasvoton pelaaja, vaan Keski-Usean julkkispilotti Jan Cope. Cope on pätevä lentäjä, muttei mikään meritoitunut taistelija, vaan liittovaltion toivoksi rakennettu propagandahahmo, ”Wings of Theve”. Peli käynnistyy yllättävän tyylikkäällä ja vakavahenkisellä introlla, jossa legenda syöksyy mereen ylivoimaisen vihollisen käsissä. Koska toivo ei saa kuolla, leivotaan navigaattorin paikalta pelastautuneesta pelaajasta uusi ”Wings of Theve” ja resuisen Joker-lentueen vetäjä. Elävien maailma ei päästä irti Copesta, joka jatkaa olemassaoloaan pelaajan pään sisäisenä äänenä läpi tarinan.

Tarina on kuin vuoristorata. Filosofiseksi äityvä intro maalaa lohdutonta kuvaa sodasta ja maailmasta, mutta kun tarina iskee menovaihdetta, alkavat ruudulla vilahdella hävittäjien ohella satojen metrien mittaiset maataistelulaivat, kineettiset satelliittiaseet ja itsenäisten valtioiden avaruushissit. Japanilainen kerronta ei kärsi samanlaisesta korniutta kitkevästä itsesensuurista kuin läntiset vastineensa, kunhan tarjolla on räjähtävää toimintaa tai ikimuistoista draamaa. Keitä sotoalaiset itse asiassa edes ovat? Ilmastonmuutosta pakenevia nomadeja, jotka ovat sattumalta aivan pirun kovia lentäjiä. Entä miten pysäyttää ydinkäyttöinen maataistelulaiva? No kaatamalla sen niskaan pilvenpiirtäjä – tietenkin! Vaikka hommassa on alusta loppuun suuren spektaakkelin ja kevyen pseudomilitarismin maku, ovat käsikirjoittajat mahduttaneet mukaan ihan aidosti pysäyttäviä kohtauksia. Pelaaja saa vastaansa muun muassa suoraan koulun penkiltä rekrytoituja lentäjiä, jotka eivät ymmärrä fanaattisuudeltaan olevansa pelkkää tykinruokaa. Toisessa tehtävässä viholliset kirjaimellisesti kiehuvat elävältä anellen armoa pelaajan pommittaessa suuren sotakoneen ilmastointijärjestelmiä. Jäljelle jää täysautomatisoitu höyryarkku, joka sylkee ohjuksia ja kaiuttaa radioaalloille kapteeninsa viimeistä puhetta uhrauksesta ja inspiraatiosta. Tarina jää kauas korkeakulttuurista, mutta se on alusta loppuun viihdyttävä ja parhaimpina hetkinään suorastaan ajatuksia herättävä.

Spektaakkelimainen sotafantasia on ollut realismia painavampi tekijä myös taistelukentillä. Selkeimpinä vihjeinä muun muassa kolikkopelimäinen lento- ja vauriomallinnus ja pelaajan näennäisen loputtomat ohjusvarannot, sekä se, että ilmaherruus ratkaistaan poikkeuksetta modernissa sodankäynnissä harvinaisin kaartotaisteluin. Ace Combatin erikoisuus, oikeat lisensoidut hävittäjät, tekevät paluun, ja ilmatila onkin yleensä mustanaan MiGejä, Amerikan F-sarjalaisia ja Rafaleja, Typhooneja, ja jopa ruotsalaisten Gripeneitä. Kalusto avataan yksinkertaisen kokemuspuun kautta, ja on pelaajasta itsestään kiinni, haluaako ilmaherruustehtävästä selvitä lentävää kuorma-autoa muistuttavalla A-10:llä vaiko F-15E:n kaltaisella monitoimihävittäjällä. Erot koneiden ohjauksessa tuntuvat käytännössä verrattain pieniltä, mutta jotkut ovat parempia ilmataisteluissa, toiset pommitustehtävissä.

Yksinpelikampanja on venähtänyt edellisen Ace Combatin kahdestakymmenestä tehtävästä peräti kolmeenkymmeneen. Tehtäväsuunnittelu on erinomaista, ja vanhoja ideoita kierrätetään vain harvoin. Yhdessä tehtävässä tuetaan maihinnousujoukkoja, toisessa metsästetään ilmalaivoja pilvien seasta ja kolmannessa piilotellaan ilmantorjunnalta lentämällä aseetonta harjoituskonetta pitkin kanjonia. Mitä syvemmälle fantasiamaailmaan eksytään, sitä ikimuistoisemmiksi tehtävät muuttuvat – droonien jahtaaminen ympäri taivaalle kohoavaa avaruushissiä tai maataistelulaivan motittaminen kaatuvan kerrostalon alle jäivät elävämmin mieleen kuin yhteenotot pahamaineisen Shadow-laivueen kanssa (vaikka arvostankin jälkimmäisen teemamusiikkia). Tunnelma on intensiivinen ja usein dramaattinen: radioaallot ovat pullollaan omien ja vastapuolen köydenvetoa ja melkein joka operaatiota siivittää jokin yllättävä käänne, joka sotkee hyvätkin suunnitelmat. Kuin nykypäivän Strike Commanderia kevyellä japanitwistillä.

Tiivis pintakerros kätkee alleen verrattain suoraviivaista lentokonetoimintaa, joka keskittyy enimmäkseen kaarteluun ja ohjusten ampumiseen. Lentomalli on pelkistetty: koneet nousevat tarvittaessa vaikka pystysuoraan, eivätkä ainakaan helpommilla vaikeustasoilla tuhoudu edes maakosketuksesta. Sakkaus vaatii melkein tarkoituksellista hidastelua, enkä kokenut pilvissä tapahtuvaa jäätymistäkään suuren suureksi riskiksi. Meno olisi vähän liiankin suoraviivaista kaartotaistelukarusellia, elleivät tekijät sekoittaisi pakkaa luovasti: ilmantorjuntaohjukset vaativat tietoista ravistelua ja pelaajan pujottelutaitoja testataan kineettisten aseiden tähtäyslasereilla sekä avaruushissin kaltaisilla megarakennelmilla. Toisinaan pelaaja pakotetaan lentämään mahdollisimman matalalla tutkien ja kaukoaseiden ulottumattomissa, ja oman haasteensa tuovat myös sääolosuhteet: pilvessä lentäminen on aidosti disorientoivaa ja salamanisku katkaisee hetkellisesti sähköt.

Pelimooditarjonta keskittyy lähinnä kampanjamoodiin ja moninpeliin. Jälkimmäistä varten on rakennettu Street Fighter -henkinen moninpelikeskus, jossa voi muun muassa katsella toisten matseja virtuaaliselta seinältä ja pelailla Namco-klassikoita, kuten Galagaa, Pac-Mania ja Dragon Spiritiä. Pelimoodit ovat deathmatch pois lukien erilaisia variaatioita tiimitaisteluista ja yhteistyötehtävistä. Kokemus oli vaihteleva: peliseuraa riitti, mutta jonottelua ja korkeaa latenssia sattui arvosteluperiodille luvattoman paljon. Niihin vaikuttaa toki moni muukin asia kuin tekninen toteutus tai palvelun laatu. Oma pelaamiseni keskittyi noin 95-prosenttisesti kampanjaan sekä upeaan replay-moodiin, joka antoi kerrata juuri läpäistyt tehtävät hyvin Top Gun -henkisistä kamerakulmista.

Kirsikkana kakun päällä Ace Combat 8 – Wings of Theve näyttää ja kuulostaa äärimmäisen hyvältä. Unreal Engine on melkeinpä parhaimmillaan suuren mittakaavan maastoalueiden renderöinnissä, ja valaistus, sääefektit sekä proseduraalisesti generoidut pilvet saavat maiseman kuin maiseman näyttämään postikorttimaiselta. Lentokoneita ja rakennuksia ihastellaan tyypillisesti sen verran kaukaa, etteivät mallit pääse oikeuksiinsa välttämättä ennen replay-moodia, mutta ainakin räjähdyksissä on näköä ja kumeaa bassoa. Päädyin pelaamaan peliä poikkeuksellisesti englanninkielisellä ääninäyttelyllä, koska tekstien lukeminen taistelun tiimellyksessä osoittautui käytännössä mahdottomaksi. Puhujat vetävät roolinsa asianmukaisella pieteetillä ja paatoksella, vaikka pelin fiktiivinen maailma vilisee hykerryttävän koomisia konsepteja ja nimiä. Olen aika varma, ettei yksikään angloamerikkalaisesta kulttuurista kumpuava peli keskittyisi esimerkiksi ”Megafloat Fatsian” tuhoamiseen. 

Ace Combat 8 onnistuu loppujen lopuksi vastaamaan odotuksiinsa paremmin kuin hyvin. Se on suurempi ja uskaliaampi kuin edeltäjänsä, muttei kuitenkaan niin eri puusta veistetty, etteikö seiskaankin kannattaisi vielä tutustua. Draama, toiminta, sodan kauheus ja kulttuurieroista kumpuava absurdismi yhdistyvät teokseksi, josta on vaikea päästää irti ennen loppua. Se ei ole täydellinen: liian pitkiksi venyvät kaartotaistelut ovat lentopeleille luonteenomaisia, eikä esimerkiksi nopeasti tähtäimestä puikkelehtivan Shadow-laivueen tai pelin viimeisen kunnon loppuvastustajan metsästys ole aivan niin jännittävää kuin kliimaksilta toivoisi. Puutteineenkin Ace Combat 8 – Wings of Theve on aivan ykkösluokan videopeliviihdettä ja valtavirrasta unohtuneen genren kirkkain valonkantaja. Kunpa seuraavaa osaa ei tarvitsisi odottaa seitsemää vuotta!