Peliarvostelu

Bartlow’s Dread Machine

Pelin nimi: Bartlow's Dread Machine
Lajityyppi: Arcadepelit
Alusta: PC
< >
Avaa pelin lisätiedot
User profile picture Teksti: Mikko Kosonen, 13.10.2020 Arvioitu lukuaika: 4 minuuttia
Arvostelun Bartlow's Dread Machine kansikuva

Bartlow’s Dread Machine on Voodoo Vince -pelistään tutun Beep Industriesin kehittämä peli. Peli vietti muutamia kuukausia Steamin early access -ohjelmassa, ennen kuin näki lopullisen kaupallisen julkaisunsa.

Pelissä viritellään 1900-luvun alun tunnelmia ja Yhdysvaltain presidentti Theodore Roosevelt kidnapataan anarkistisatanistien toimesta. Jää pelaajan ohjastaman salaisen palvelun agentin harteille pelastaa presidentti ja siinä sivussa ja ammuskella kaikki kidnappaukseen osalliset lahkolaiset – joita pelistä löytyy vinot pinot.

Pelattavuudeltaan peli on hyvinkin on-rails, eli kiskoilla mennään – ihan kirjaimellisestikin. Peligenreltään peli tekijöidensäkin mukaan lukeutuu twin stick -ammuskeluihin, mutta samaan aikaan koko touhu on hauskasti naamioitu eräänlaiseksi tekonäyttämöksi, sähköllä toimivaksi nukketeatteripeliksi, jossa lavasteissa tukevasti kiinni olevat hahmot liikkuvat vain ja ainoastaan kiskojen mahdollistamia liikeratoja pitkin.

Ideaa voisi kuvailla Stigan ja sitä vanhempien lautalätkäpelien kaltaiseksi, mutta jos halutaan hakea hieman samantapaista Villin Lännen teemalla varustettua, oikean arcade-pelin kaltaista esimerkkiä, voitaisiin mainita Segan 1969 kehittämä mekaaninen kaksintaistelupeli Gun Fight. Pelissä pelaajat asettuvat vastakkaisille puolille ja molemmat ohjaavat mekaanisella vivulla omaa ammuskelevaa revolverisankariaan hyvin rajoitetulla alueella, kiskon päällä.

Maailma vaihtuu, kiskot pysyy

Bartlow’s Dread Machine pitää sisällään kuusi teemaltaan vähän vaihtuvaa maailmaa tasoineen. Kokemuksena peli on jokseenkin kahtiajakoinen. Toisaalta pelin ideahan on valtavan uniikki, kuten indiepeleissä monesti on, mutta samaan aikaan jo muutaman tason pelaamisen jälkeen iskee melko nopeasti kyllästyminen.

Toiminta kyllä sinänsä pitää mielenkiintoa yllä sillä, että lähes kaikista ammutuista pahiksista saadaan rahasäkkejä ja sitä kautta kerrytetään pelaajan tiliä. Ennen jokaisen uuden tason aloittamista voidaan rahalla sitten kaupasta ostella pelaajan selviytymismahdollisuuksia parantavia varusteita. Paremmat aseet eivät ole ainoa ostokohde, sillä myös hatut, housut ja takit pitävät sisällään erilaisia ominaisuuksia, kuten ammuskoon lisäystä, nopeampaa liikkumista, tai terveysmittarin kasvattamista. Jokseenkin hassusti pelin virtuaalikaupassa lompakon sisältö ilmoitetaan dollareina, mutta kaupassa tavaroiden hinnat on sekavasti listattu euroissa.

Pelin aikana pelaaja voi parantaa selviytymismahdollisuuksiaan keräämällä talteen energiapullot sekä käymällä ammustäydennysten luona, joista jälkimmäinen antaa jälleen luvan ampua niillä paremmilla aseilla. Jokaisesta tasosta löytyy checkpointeja, joilta pelaaja kuoltuaan herää. Käytössä on muutama elämä, jonka jälkeen tulee game over ja pelaaja palaa tason alkuun. Kuolemia tulee ja energiapulloja menee, koska pelin tasoissa on monesti – vaikka suojiksi kelpaavia laatikkokasoja ynnä muita löytyy – ahdasta ja hankalaa kunnolla väistellä ylivoimalla takaisin ammuskelevaa satanistien laumaa.

Bartlow’s Dread Machinen suurin ongelma lieneekin siinä, että vaikka twin stick -kiskoammuskelu onkin koko sen keskeinen idea, on kiskoilla kulkeva peli yhä silti kiskoilla kulkeva peli. Toisin sanoen läpikahlattavat tasot ovat hyvinkin lineaarista sorttia ja vaikka välillä tarjotaan useampaa vaihtoehtoista kiskoa pieneen liikkumisvapauteen, pysyy yleinen kokemus hyvin rajattuna. Jotain tasoja vaivaa myös aavistuksen verran turhan jyrkästi muuntuva vaikeuskäyrä ja niinpä aiemmin pelattu helpolta tuntunut taso saattaakin seuraavassa vaihtua jo paljon hankalampaan, puhumattakaan hankaliksi tehdyistä välibosseista.

Aina silloin tällöin peli heittää ruudulle kesken tason varsin hitaasti suljettavia ja skipattavia tekstilaatikoita, joissa pelaajan hahmo ja pahikset juttelevat toisilleen, ennen kuin toiminta jälleen voi jatkua. Tarina on kuitenkin langanohutta sorttia ja dialogi koostuukin yleensä käytännössä presidentti sitä ja presidentti tätä -tyyppisestä täysin yhdentekevästä jauhannasta.

Xbox Onen ohjaimella pelattuna peli ei myöskään ollut aivan niin sulava ohjattavuudeltaan kuin olisi toivonut. Vaikka liikkuminen tapahtuu lineaarisesti kiskojen määrittämänä, voi pelaaja ammuskella jokaiseen ilmansuuntaan vapaasti. Liikkumiseen käytettävä vasen tatti tuntuu kuitenkin monesti turhan epätarkalta kapeisiin kiskoihin ujuttautumiseen. Jäin kaipailemaan tarkempaa liikkumista mahdollistavan ristiohjaimen käyttöä, mutta sitä peli ei tue.

Teatterin lavasteet

Bartlow’s Dread Machine ei ole visuaalisesti mikään kummoinen ilmestys – se grafiikka mitä esitellään, on sinänsä toimivaa ja maisemissa avautuvat lattioiden ja seinien luukut ja levyt tuottavat hyvin sen keinotekoisen lavastemaisen visuaalisen ilmeen, jota peli tavoitteleekin, mutta mitään ooh aah -elämyksiä visuaalinen suunnittelu ei saa aikaan.

Grafiikkasäädöt ovat myös tasoa minimaaliset: yksityiskohtien osalta pelissä saa säätää tasan resoluutiota ja siinä se. Tämä onkin harmi, sillä edes testikoneella peli ei tuntunut aina pyörivän jouhevasti, vaan Unity-moottorin päälle viritellyssä pelissä ilmeni aina ajoittain ruudunpäivityksen notkahduksia, joskus enemmän, joskus näkyvämmin.

Pelillä on myös tapana vaihtaa kamerakulmaa tietyissä kohdissa tasoja, jolloin toimiva sivulta kuvattu toiminta vaihtuukin yläilmoihin, jolloin pelaaja ohjaa hahmoaan suoraan yläpuolelta. Tämä syö visuaalisuudesta sen vähäisenkin hienouden ja muutoinkin yläilmoista ohjaaminen tuntuu todella tylsältä ja epätarkalta, minkä lisäksi pelaajan hahmon koko yleensä kutistuu todella pieneksi.

Taustalla soivan musiikki onkin audiovisuaalisesti kenties parasta osaamista. Musiikista on vastannut Voodoo Vince -pelistäkin tuttu säveltäjä ja sen huomaa: peli tarjoilee tutunkuuloista jazzahtavaa sekä pianopainotteista ääniraitaa, joka istuu vallan mainiosti pelin 1900-luvun alun teemaan. Ikävä kyllä, en saanut pelistä nauhoitettua lainkaan videota, sillä jostain kumman syystä peli nauhoitti äänet ja musiikin, mutta kuva ei liikkunut nauhoitetuissa pätkissä mihinkään. Tästä syystä päädyin liittämään arvostelun oheen oman videoni sijasta virallisen trailerin.

Ennen pitkää saapuvaa tylsyyttä pelaamisen osalta voi ehkäistä kaksinpelillä, joka toimii saman koneen äärellä pelattuna kuin myös Steamin tarjoaman Remote Play -ominaisuuden kera.

Loppusanat

Kokonaisuutena Bartlow’s Dread Machine on mielenkiintoisella idealla varustettu lavastemainen twin stick -ammuskelu, joka ei kuitenkaan tarjoa riittävästi vaihtelevuutta tai mielenkiintoista koukkua, joka liimaisi ruudun ääreen. Kaksinpelinä meno kuitenkin aavistuksen paranee. Pienet tekniset murheet ruudunpäivityksen kanssa nakertavat pois oman osansa viehätyksestä. Kenties kuukausi jos toinenkin lisää early accessissa ei olisi ollut projektille pahitteeksi.

Yhteenveto

Keskivertotasoa