Beyond Good and Evil: 20th Anniversary arvostelussa

Alkuperäinen Beyond Good and Evil on Rayman-pelisarjan aikoinaan luoneen, sekä kahteen viimeisimpään Raymaniin pääsuunnittelijaksi palanneen ja sittemmin pelialalta vuonna 2020 vetäytyneen Michel Ancelin tuotoksia.

Ubisoftin kehittämä Beyond Good and Evil 20th Anniversary Edition juhlistaa kyseisen pelin synttäreitä ainoastaan digiversiona julkaistun parinkymmenen euron hintaisen remasteroinnin muodossa – keräilijöille ja originaalin pelin vanhoille (ja miksei uusillekin) faneille fyysisen julkaisun puuttuminen on mielestäni missattu tilaisuus, vaikka faneja palkitaankin juhlagallerialla, josta löytyy niin konseptikuvia, lehdistömateriaalia kuin keskeneräisiä ja valmiitakin E3-trailereita. Peli julkaistiin osalle alustoista jo vuonna 2003, mutta koska Xbox ja Gamecube-versiot näkivät Euroopassa päivänvalon vasta 2004, on juhlavuosi napattu tästä jälkimmäisestä ajankohdasta.

Allekirjoittaneen osalta Beyond Good and Evil jäi aikoinaan kutakuinkin kokematta – muistan pelanneeni pikaisesti pelin demoa ja kokemukseni jäi siihen, enkä siitä liiemmin yksityiskohtia muista, muuta kuin päähahmot ja erityislaatuisen maailman.

Beyond Good and Evil -pelin tarina sijoittuu kauniille, monimuotoisen elämän asuttamalle Hillys-planeetalle, jossa pelaaja ottaa ohjat Jade-nimisestä freelance valokuvajournalistista, jonka kasvonpiirteisiin vaikutteita pelin tekijät ovat sanoneet ottaneensa muinaisen Egyptin kuningatar Nefertitistä. Viimeinen stailaus hahmolle on luotu näpsäkästi vihreiden vaatteiden ja vihreän huulipunan kera ja kokonaisuuden herättää henkiin vuonna 2017 menehtyneen Jodi Forrestin persoonallinen äänityöskentely. Jade, yhdessä bestiksensä villisikahybridin Peyj:n kanssa pyörittää orpokotia sodassa kärsineille lapsille.

Rauhallisen illan meditaatiohetki Jaden ja lapsen kanssa katkeaa äkillisesti, kun DomZ -nimeä kantava, sotajalalla oleva alienrotu suorittaa tuoreimman yllätyshyökkäyksensä planeettaa kohtaan. Hillysin johtoon on noussut natsimainen, hämäräperäinen ”puolustaja” Alpha Sections. Epäilykset salaliitosta kansan keskuudessa ovat heränneet ja syntyy maan alla ja varjoissa toimiva vastarinta nimeltä IRIS Network, jonka leipiin Jade pian pelin alussa jo liittyykin.

Pelin tarinan alkuasetelma ja koko Hillysin maailma hahmoineen oikeastaan on mielenkiintoinen ja uniikki, minkä lisäksi vakaviakin teemoja sodan ohella sivutaan, kuten muun muassa ihmiskauppaa – aiheita jotka ovat arkea aivan tänäkin päivänä, erinäisten sotien riehuessa maailmalla ja tätä kirjoittaessa uutisotsikoissa on nähtävissä marjanpoimijatoimijan ihmiskauppasyytöksiäkin.

Kaikki tämä on tungettu kokonaisuuden ja mekaniikan sisään, jota voisi ehkä kuvailla toiminnalliseksi seikkailupeliksi. 2003 oli aikaa, jolloin muun muassa Lucas Artsin seikkailupelit oli jo syötetty 3D-muottiin Grim Fandangon tankkikontrollien ja Escape from Monkey Islandin myötä.

Beyond Good and Evil 20th Anniversary Edition ei tästä alkuperäisestä visiosta poikkea, vaan ehostaa grafiikan terävöittämällä tekstuurit sekä etenkin pelihahmot ja lisäämällä peliin kuudenkymmenen kuvan sulavan pyörimisvauhdin sekä parempia valaistusefektejä. Fanaatikoille ja pelin kenties aikoinaan läpi jo pelanneille on myös tarjolla erillinen aikakellolla varustettu speed run -pelimoodi, jonka aikana tarina pelataan lävitse, eikä etenemistään saa välissä tallentaa lainkaan.

Jaden seikkailut ja nuuskiminen IRIS-vastarinnan leivissä tietää taistelemista Alpha Sectionsin tyyppejä vastaan, mutta myös hiiviskelyä, vipujen vääntelyä ja nappuloiden painelua, kun soluttaudutaan muun muassa tehtaan ja teurastamon tiloihin tutkimaan. Ajoittain huristellaan osittain Venetsiaa muistuttavan Hillysin meren ympäröimissä kaupunkimaisemissa ilmatyynyaluksella ja sitten taas jalkaudutaan ja kiipeillään kielekkeiden ylitse ja ahtaudutaan kapeiden kalliovälien lävitse kuin Lara Croft parhaimpina päivinään.

Arvostelun kirjoitushetkellä lueskelin aivan sattumalta ensimmäisen kerran Ernest Hemingwayn tuotantoa (Kirjava Satama) ja jollain tapaa Beyond Good and Evil tuntui pelikokemuksena samanlaiselta. Tarjotaan mielenkiintoinen alkuasetelma tarinansa osalta, joka ennen pitkää rupeaa hajoilemaan – kirjan teksti muuttuu puuduttavaksi, eikä juoni etene. Ja samaan tapaan Beyond Good and Evil vyöryttää ruudulle erilaista tekemistä, mutta tarina taustalla laahaa paikallaan, vaikka pelaaja saa selville asioita ja valokuvailee todistusaineistoa. Onko tämä se klassikkopeli, josta kaikki puhuvat? Onko tämä se klassikkokirjailija, jota kaikki hehkuttavat?

Mikäli noin kymmenentuntisen Beyond Good and Evil -pelin tarina jätetään taka-alalle, on tarjolla sinänsä varsin mielenkiintoinen tuulahdus 2000-luvun alusta. Jaden työkaluihin kuuluu kameran ohella taistelukeppi, jolla piestään vihollisia ja hieman myöhemmin saadaan myös hansikas, jolla voidaan viskellä kiekkoja, niin vihollisia kuin painettavia nappuloitakin päin.

Taisteleminen on jo heti alun tutoriaaliosion aikana puuduttavaa X-nappulan mättämistä ja yleensä tilat, joissa taistelut käydään, ovat myös ahtaita, joten Jade pyörii vihollisten ympärillä ja väistelee hitaiden vihollisten iskuja vain mättääkseen uudelleen X:ää. Viholliskohtaamisista ehdottomasti hauskempia ovatkin hiiviskelyosiot, joiden aikana etenemistä pitää jopa vähän miettiä, sillä yksikin havainto Jadesta ja Alpha Sectionsin partioivat peltiheikit tekevät lyhytkestoisen hälytyksen. Vaihtoehtoisesti vartijat voidaan neutralisoida yksi kerrallaan. Ubisoftin alkuperäinen Splinter Cell julkaistiin 2002, joten vielä 2003 stealth-mekaniikan uusi tuleminen oli kuumaa kamaa. Beyond Good and Evilin hiiviskelyosiot voivat toisinaan hieman venyä, mutta pääpiirteittäin ne olivat pelissä suosikkipuuhaani.

Apunaan Jadella on yleensä aina joku toinen hahmo, oli se sitten Peyj-possu tai joku muu IRIS-liiton tyypeistä. Sivuhahmo osaa yleensä Y-nappulaa painamalla auttaa taisteluiden aikana jonkinlaisella erityistaidoillaan ja taistelun ulkopuolella olla hyödyksi vaikkapa leikkaamalla verkkoaitaa tai runnomalla hetkellisesti sähkömuuntajista virrat pois. Erilaisten nappuloiden ja kahvojen painelussa tarvitaankin ajoittain myös puzzlehoksottimia ja nopeasti ajastettua liikkumistakin. Jadella on tavaravalikko, jonne myös kertyy erinäistä roinaa avainkorteista syötäviin ja terveyttä palauttaviin ruokiinkin.

Pelin aikana ruoan ohella muuta keräiltävää ovat helmet sekä purppurat kristallit, joista jälkimmäiset ovat yhtä kuin rahaa. Rahalla ostellaan muun muassa ruokaa automaateista, mutta myös toisinaan helmiä voidaan ostaa kuin aluksen korjaukseen vaadittavia jakoavaimiakin sekä sydämiä, jotka kasvattavat pysyvästi Jaden energiamittarin kokoa. Helmet ovat pelissä yksi keskeinen elementti, sillä hassujen rastasarvikuonojen pajalla täytyy käydä kerran jos toisenkin päivittelemässä ilmatyynyalusta paremmaksi.

Ilman hyppyominaisuutta ei pääse tiettyjen rajattujen alueiden toiselle puolelle, kun taas kylkeen pultattu kanuuna auttaa sekin tuhoamaan etenemistä estäviä vihollisia. Alkuun helmien kerääminen tuntuu työläältä ja aikaa vievältä pakkopullalta, mutta onneksi niitä löytyy sieltä täältä.

Osan voi myös hankkia loottiluolista, uhkapelaamallakin voidaan kerätä muutama helmi ja rahaakin voidaan voittaa uhkapeleissä helmien ostamiseksi kauppiaalta. Myös Jaden ammattia harjoitettaessa helmiä kertyy kuin itsekseen, kun filmirulla on saatu täyteen kuvia elävistä olennoista, olivatpa ne sitten ihmisiä, ystävällisiä alieneita tai paikallista eläinkuntaa. Tällä tavoin pelaajaa kannustetaan käyttämään kameraa muulloinkin, kuin vain todisteiden valokuvaamisen aikana.

Kameraa käytetään painamalla ohjaimen LB-nappulaa, jonka jälkeen kuva napsaistaan RB-nappulalla. Kun Jade saa kiekkohansikkaan hoituu kiekkojen viskeleminen niin ikään kamerakuvakulmassa, joskin kiekko viskataan RT-nappulalla. Kamerakuvakulmassa ei kuitenkaan voi liikkua, joten vihollisen piekseminen kiekoilla pitää tapahtua niin, että kameran suljin avataan silloin, kun vihollinen on sopivasti näkökentässä. Tätä seikkaa olisi kenties voinut muuttaa remasteroitua versiota varten.

Helmien pakollisella keräilyllä estetään sitä, että peli olisi läpihuutojuttu ja nopeasti ohitse. Eräänlaista keinopidennystä tuovat myös tarkoituksellisen sokkelomainen tasosuunnittelu, mutta myös (ei ehkä tarkoituksella) surkea karttaruutu, jonka kanssa menee hetki jos toinenkin, että siitä alkaa saada edes jonkinlaista hyötyä irti. Osa peliajasta kuuluukin helposti edes takaisin toikkarointiin, kun pelaaja yrittää etsiä sitä tiettyä paikkaa. Esimerkiksi juuri ilmatyynyaluksen päivityspajaa ei aina meinaa löytää, vaikka aluksesta löytyy first person -kuvakulmassa käytettävä kompassimoodikin. Kaikkialta kun ei kuitenkaan pääse kaikkialle. Oman (turhan) lisänsä tuovat myös aluksella käytävät kisat, joiden aikana pelaaja käytännössä spämmää tykillään muita kisaajia, jotta ne hidastaisivat vauhtiaan ja lopulta pelaaja pääsee maaliin ykkösenä ja kerää helmen jos toisenkin, tai rahaa.

Päämäärättömän edes takaisin suhaamisen ohella (jalkautumisosioissa) saa ajoittain tapella kenkkuilevaksi heittäytyvän pelikameran kanssa – tämä on reliikki monista 2000-luvun alun 3D-peleistä, jota ei ikävä kyllä ole jaksettu korjata juhlajulkaisua varten. Toinen seikka, johon olisi voitu jollain tapaa puuttua, ovat jatkuvat latausruudut. Luonnollisesti tehokkaalla nykykonsolilla ne kestävät muutaman sekunnin per ruutu, mutta koko pelimaailma on aika lailla pätkitty pieniin paloihin, jolloin pelaajan eteen heitetään latausruutu, kun Jade kävelee kuvasta oviaukkoon tai ajaa aluksellaan tunnelia pitkin niin, että kamera ei enää seuraakaan.

Olisi voinut kuvitella, että näitä jatkuvia latausruutuja olisi tavalla tai toisella voitu ainakin karsia, peliä särkemättä. Etenemisen tallentaminen automaatillakin heittää pelin erilliseen “tallennetaan” -ruutuun lähes kymmeneksi sekunniksi. Tätäkin olisi voinut miettiä uusiksi. Toisaalta, lipsuisiko tällaiset “quality of life” -muokkaukset jo remasteroinnista osittaisen remaken puolelle…

Loppusanat

Kaiken kaikkiaan Beyond Good and Evil 20th Anniversary Edition ansaitsee paikkansa muiden remasterointien joukossa – eikä enää tarvitse välttämättä metsästää originaalia konsoliversiota käytettynä, josta täytyisi pulittaa noin parikymmentä euroa siitäkin.

20th Anniversary Edition tarjoaa visuaalisesti tekstuurien kuin ruudunpäivityksenkin osalta tämän päivän tasolle kiillotetun omanlaisensa maailman hahmoineen, sekä alkuasetelman, joka ei kuitenkaan sinänsä kanna kokonaisuutta järin vauhdikkaasti. Pelimekaniikka ailahtelee itseään toistavasta toimivaan ja pienempinä annoksina peli maistuukin ehdottomasti paremmin – näin tuoreen kokijan näkökulmasta. Galleria ja speed run -moodi tarjoavat pientä bonuslisää.