Borderlands - The Pre-Sequel arvostelussa

Vuonna 2010 ilmestynyt Borderlands ja pari vuotta myöhemmin perässä seurannut Borderlands 2 ovat olleet monessakin mielessä väistyvän konsolipolven innostavimpia ammuskelupelejä. Ne yhdistivät hiotut pelimekaniikat, mielikuvituksellisuuden sekä anarkistisen huumorin vanhan koulukunnan pelisuunnitteluun, jossa perimmäinen ilo tulee tähtäimen kohdistamisesta ja liipaisimen painamisesta. Voisi sanoa niiden toimineen jollain tapaa antiteesinä kaikille niille peloille, että räiskintöjen tulevaisuus häämöttäisi Call of Dutyn kaltaisissa miljoonabudjetin putkijuoksuissa. Siksi on jokseenkin ironista, että vuonna 2014 genren innovaatiopalkinnon uhkaa viedä Activisionin vuotuinen mammuttiteos kun taas Borderlands ? The Pre-Sequel pyrkii menestymään pääasiassa edeltäjiensä meriiteillä.

Borderlands ? The Pre-Sequel on nimensä mukaisesti emopelinsä tapahtumia pohjustava jatko-osa. Kronologisesti kahden ensimmäisen Borderlandsin väliin sijoittuvassa tarinassa seurataan Borderlands 2:n karismaattisen mutta mielipuolisen pääpahiksen, Handsome Jackin, nousua valtaan. Pelaaja on yksi Jackin piikkiin työskentelevästä neljästä holvinmetsästäjästä ja tapahtumapaikkana on maailmankaikkeuden pahimpana takapajulana tunnetun Pandoran kenties vieläkin takapajuisempi kuu, Elpis. Borderlandsille ominaisen anarkistisen ja hieman törkyisen huumorin sävyttämästä tarinasta on loppujen lopuksi aika vähän sanottavaa. Se viittelöi ahkerasti muihin sarjan peleihin kierrättäen muun muassa tuttuja hahmoja, mutta elleivät aiemmat kaksi peliä lisäosineen ole tuoreessa muistissa saattavat viitteet jäädä etäisiksi. Esitystä kannattelee tälläkin kertaa lähes yksinomaan Handsome Jack, joka on selvästi tähänastisen Borderlands-universumin mielenkiintoisin hahmo.

The Pre-Sequel on ensimmäinen Borderlands joka ei ole puhtaasti Gearbox Softwaren käsialaa, vaan toteutuksesta vastaa tällä kertaa 2K Australia. Tämä paistaa läpi paitsi ääninäyttelystä ja aussihenkisestä huumorista, mutta myös ylivarovaisesta pelisuunnittelusta. Aseet, hahmot, miljöö ja tarina ovat toki uusia, mutta kun katsotaan pelimekaniikkoja, paljastuu The Pre-Sequel paikoin jopa häiritsevän tarkaksi kopioksi edeltäjistään. Peruskonsepti on toki yhä erittäin toimiva: huumorisävytteinen dialogi johdattelee pelaajan tutkimaan uusia alueita ja ammuskelemaan mielikuvituksellisia vihollisia mielikuvituksellisilla aseilla. Monipuoliset taitovalinnat ja muu hahmon kehitys, sekä lähes loputon määrä uusia varusteita naulaa pelaajan penkkiin tunneiksi kerrallaan. Kolmas kerta tätä ihan samaa paljastaa kuitenkin aivan uudella tavalla konseptin alta irvistäviä heikkouksia. Siinä vaiheessa kun päälle rynnistävät vihollisetkin tunnistaa vain avaruuspukuisiksi versioiksi alkuperäispelien bandiiteista, ollaan jo sellaisilla riskirajoilla joilla ei ole liikuttu sitten Doom 2:n.
Borderlands ? The Pre-Sequelilla on vain pari uutta ideaa ja ne on käyty läpi nopeasti. Elpiksen painovoima on vain murto-osa Pandorasta, eikä kuussa ole ilmakehää. Pelaaja joutuu siis suojien sekä terveyden ohella tarkkailemaan happimittaria ja painovoiman puute mahdollistaa valtavat loikat. Hengitysilmaa voi lisäksi uhrata kuolevan kaverinsa pikapelastukseen tai käyttää suihkumoottorina ja pomput voi muuttaa maata järisyttäväksi hyökkäykseksi, joka kantaa pelin huumorille uskollisesti nimeä ?butt slam?. Vihollisten jäädyttäminen kryoaseilla taitaa olla myös Borderlandsissa uusi juttu, mutta se on jo niin videopelien peruskauraa ettei sitä lasketa. Kaikkiaan muutokset tuntuvat todella hienovaraisilta, eivätkä muuta peliä pohjimmiltaan suuntaan tai toiseen. Potentiaalisesti rasittava happivarantojen tarkkailukaan ei oikeasti tee pelin rytmille mitään, sillä hengitysilmaa suihkuaa sieltä täältä ja vihollisetkin pudottavat sitä pullotolkulla.

Jos päivityksillä haluaa hifistellä, niin oman sävynsä tuovat myös pelin uudet hahmoluokat sekä taitopuut. Pedantimpi saisi kirjoitettua aiheesta varmaan kokonaisen tutkielman, mutta pelillisesti havaittavimmat lisäykset ovat palkkasoturihahmo Athenan kilpi sekä aseistetun Claptrap-robotti, Fragrapin, satunnaisvaikutuksilla tuhoa kylvävä ?VaultHunter.EXE? -erikoistaito. Huomattavasti vaikuttavamman taktisen elementin muodostavat kuitenkin miljoonat satunnaisgeneroidut aseet sekä varusteet, joiden testailussa ja vertailussa piilee koko pelisarjan suola. Löytyykö ratkaisu ongelmiin laukaus kerrallaan nopeutuvasta rynnäkkökivääristä, kolmen tuliluodin ryppäitä sylkevästä revolverista vaiko supernopeasta konepistoolista, jonka tyhjät lippaat toimivat köyhän miehen käsikranaatteina? Totuuksia ei The Pre-Sequelistakaan löydy, mutta oikean vastauksen etsiminen on aina vaan yhtä viihdyttävää.

Muilta osin mennäänkin aika tavanomaisissa Borderlands-meiningeissä niin hyvässä kuin pahassa. Tasosuunnittelu keskittyy valtavan kokoisiin ulkoilma-alueisiin, mikä toimii erityisen hyvin yhteen The Pre-Sequelin pienen painovoiman kanssa. Valitettavasti suunnittelijat eivät ole sisäistäneet kaikkia avoimen suunnittelun sudenkuoppia, vaan pelaajaa juoksutetaan yhä turhanpäiväisesti edestakaisin ja ohjaillaan karttoja halkovilla kanjoneilla sekä vuorilla. Kulkuneuvot nopeuttavat liikkumista, mutta valitettavasti hermoja riepovalle ajomallille ei ole tehty mitään sitten ensimmäisen Borderlandsin. Tehtäväsuunnittelu on yhtälailla jalostumatonta GPS-pisteiden perässä juoksentelua, jolle merkityksen antaa ainoastaan radion kautta kuuluva dialogi. Yksinpelissä tämä toimii jokseenkin kivasti, mutta moninpelissä juoni uppoaa turhan helposti pelaajien omaan pulinaan ja juonen edistäminen vaihtuu helposti mekaaniseen kiintopisteiden sekä tehtävälistojen suorittamiseen. Tämä on pienoinen ongelma, sillä muutoin yhteistyönä pelattava moninpeli on Borderlandsin parasta antia.
2K Australian muutoskammoa kritisoidessa on tietenkin helppo unohtaa, että suurimmaksi osaksi Borderlandsin konsepti on yhä erittäin toimiva, eikä oikeastaan vaadi suurta remonttia. Ammuskelusta sekä aseiden tuntumasta irtoaa primitiivistä iloa ja juuri kritisoimani mekanistinen tehtäväsuunnittelukin on parempi vaihtoehto kuin nykyammuskelujen kapea ja skriptattu toimintaputki. Aseiden sekä varustelun keräily koukuttaa tehokkaasti ja hieman törkyinen huumori on tässä vaiheessa niin vahva tavaramerkki, ettei sitä kannata siistiä. Jotain uudistuksia kuitenkin pitäisi tehdä, sillä kolmas kerta vanhan toistoa alkaa olla pelimaailmassa jo vähän liikaa. Kuka ikinä seuraavaa Borderlandsia työstääkään, joutuu paradoksaalisesti uudistamaan konseptia radikaalisti muuttamatta oikeastaan kovin paljoa.

Audiovisuaalisesti Borderlandsit ovat olleet perinteisesti mehukkaita, eivätkä vähiten tyylinsä takia. Niin myös The Pre-Sequel. Teknisestä näkövinkkelistä sarjakuvamainen grafiikka ei ole kovin vaativaa, joten sulava ruudunpäivitykseen voi yltää jo vähän kevyemmälläkin rautakokoonpanolla. Tuoreehkolla GeForcella varusteltu testikone pyöritti peliä jopa 3840 * 2160 resoluutiolla noin 40-50 kuvan sekuntivauhtia, tipahtaen ainoastaan vilkkaimmissa kohdissa konsolien standardiksi hyväksyttyyn 30 kuvan sekuntivauhtiin. Äänipuolella hommat on hoidettu niinikään asiallisesti aina aseiden paukkeesta lähtien. Myös Hitmaneista, Assassin?s Creedeistä ja jumalaisen hienosta Freedom Fightersistä tunnetun Jesper Kydin musiikit ansaitsevat maininnan, joskin tällä kertaa ääniraita keskittyy enemmän maalailuun kuin tunnistettaviin melodioihin.

Kaikkiaan Borderlands ? The Pre-Sequel on viihdyttävä, mutta erittäin varovainen jatko-osa, joka tekee asiat millintarkasti esikuviaan imitoiden. Sen olemassaolo perustuu oletukseen, että jostain löytyy vielä pelisarjan faneja, jotka eivät ole saavuttaneet pieruhuumorin ja räiskinnän saturaatiopisteitään jo aiempien Borderlandsien sekä niiden runsaan ja laadukkaan DLC-sisällön myötä. Uusille pelaajille täysihintaista The Pre-Sequelia on vaikea kaupata, sillä sarjan aiemmat osat ovat vähintäänkin yhtä hyviä ja irtoavat lisälevyineen pilkkahinnalla vuotuisista alennusmyynneistä. Itselleni The Pre-Sequelista tuli vähän ähky, mutta odotan silti sarjan jatkoa mielenkiinnolla.