Vuonna 86′ Nintendolla, Commodore 64:llä ja Famicom Disk Systemillä alkunsa saanut Castlevania-sarja jättää teinivuodet taakseen, saavuttaen pelisarjalle erittäin kunnioitettavan kahdenkymmenen vuoden iän. Kaikkine spinoffeineen, PS2:lle ja XBoxille julkaistu Castlevania – Curse of Darkness on sarjan kahdeskymmeneskolmas osa, mikä olisi kyllä mille tahansa pelille suorastaan leukoja loksauttava järjestysnumero. Onnekasta sinänsä, koska ilman kytköksiä tähän historiallisen laajaksi paisuneeseen pelisarjaan, Curse of Darkness olisi ollut pelkkä kolmastoista palanen 3rd person toimintapelien pöhöttyneeseen tusinaan, mutta nyt se on sentään yhdentekevä lisäys kuuluisaan pelisarjaan. Meriitti sekin. Kai.
Juoni on standardikamaa: kolme vuotta ennen pelin tapahtumia, henkensä heittänyt kreivi Dracula on viimeisellä hengenvedollaan langettanut koko Eurooppaa piinaavan kirouksen. Keskellä Euroopan kärsimystä koetaan kuitenkin pienemmän mittakaavan draamaa, kun Draculan entinen lakeija, Hector jahtaa entistä kollegaansa, Isacia kostaakseen vaimonsa kuoleman. Tietoisena siitä että koko ajojahti on suorin tie Isacin virittämään ansaan, päättää Hector jälleen kerran flirttailla pimeyden voimien kanssa ja palauttaen kykynsä manata esiin viattomia paholaisia (Innocent Devils).
Kieltämättä mukavasti ääninäytellyin ja silmää miellyttävästi renderoiduin välianimaatioin kerrotun tarinan syväluotaavampi analyysi olisi kuitenkin ajan hukkaa. Tarinankerronnalla on tässä pelissä yhtä vähän merkitystä, kuin keskiverto pornoelokuvassa: sen ainoa tarkoitus on tarjota kevyttä rytmitystä ja jokin puolivillainen puite itse asialle. Itse asia ei vaan tässä tapauksessa satu koostumaan maalitelalla koristelluista silikonibarbeista toistensa kimpussa, vaan pelaajasta kurittamassa loputtoman tuntuisia laumoja hieman perinteisempiä videopelihirviöitä ihan silkan väkivallan keinoin.
Itse pelissä, Castlevania – Curse of Darknessin maailma koostuu kymmenistä ja taas kymmenistä hirviöiden kansoittamista huoneista, joiden läpi pelaaja joutuu miekka taikka jokin muu kättäpitempi kapistus viuhuen selviytymään. Parin lyöntinappulan voimin suoritettavilla iskukomboilla lakoontuvat hirviöt jättävät jälkeensä paitsi satunnaisia käyttöesineitä, myös kokemuspisteitä, joiden avulla Hector kehittyy hiljalleen entistäkin vaarallisemmaksi soturiksi. Hahmon kehittyminen on luonnollisestikin tärkeää sen takia, että Hector voisi kurittaa entistä suurempia ja kovempia hirviölaumoja, saadakseen vielä enemmän kokemusta, kurittaakseen vieläkin suurempia ja kovempia hirviölaumoja. Tämän kierteen olisi varmaankin tarkoitus pitää pelaaja kiinni ruudussa aina loppudemoon saakka, mutta haukottelu osoittautunee jo parin tunnin pelisession jälkeen liian kovaksi vastustajaksi suurimmalle osalle meistä.
Vaikkei pelin vaikeustaso kenties tuottaisi harmaita hiuksia edes Hectorille yksinään, ei pelaajan tarvitse kohdata pahaa maailmaa yksin, vaan pelin edetessä Hector saa taistelutovereikseen manaamiaan viattomia paholaisia. Nämä muutamaan eri päätyyppiin kategorisoituvat kummajaiset avittavat matkantekoa paitsi osallistumalla taisteluihin, myös uniikeilla erikoistaidoillaan, kuten parantamalla haavoja, tai liidättämällä pelaajaa yli sellaisten rotkojen, joita ei pelkällä ponnistuksella ylitetä. Pelaajan tavoin, paholaiset keräävät itselleen kokemusta, muuttuen kehityksen myötä entistäkin kestävämmiksi ja lopulta monilahjaisimmiksi matkakumppaneiksi.
Hectorin luovuus ei rajoitu pelkkien paholaisten esiin manaamiseen, vaan myös sepän taidot kulkevat vahvana veressä. Lahdatut viholliset tiputtavat parannusjuomien ja paholaisten taitoja kehittävien kristallien ohella jälkeensä myös erinäisiä, eriskummallisia materiaaleja aina villeistä muistoista (ja ei, en keksi näitä päästäni) alumiiniin, joista sankarimme kokoaa McGyverin näppäryydellä hyödyllisiä tarve-esineitä, kuten kirveitä, nyrkkirautoja tai rintapanssareita. Tarvitsetko kenties nahkakypärää? Hieman pronssia sekoitettuna villiin muistoon ja voilá!
Kaiken tämän rakentelusta ja kotipirujen manailusta nousevan tomun keskeltä paljastuu kuitenkin lopulta varsin perinteinen ja turhankin yksinkertainen hack’n’slash-pläjäys. Vaikka peli salliikin pelaajan jakelevan käskyjä viattomille pirulaisilleen, jää tämä potentiaalisen taktinen elementti liian usein täysin unholaan, pelaajan keskittyessä hyökkäys-, torjunta-, sekä väistöliikkeiden vuorotteluun peliohjain-paran huutaessa armoa hikisten kämmenten puristuksessa. Mitään muutakaan älyllistä haastetta ei Castlevania – Curse of Darknessista kannata hakea, koska paria kolikoiden ja käyttöesineiden toivossa rikottavaa huonekalua lukuun ottamatta täysin epäinteraktiivinen ja mielikuvitukseton tasosuunnittelu pitää kyllä huolen siitä, ettei pelaaja missään pelin vaiheessa pääse vahingossakaan elättelemään toivoa mistään muusta oheistoiminnasta, kuin hirviöiden halkomisesta ja uusien aseiden rakentelusta.
Pelillistä onttoutta on selvästi pyritty paikkaamaan suurilla luvuilla: pelistä löytyy nimittäin hulppeat seitsemänkymmentä eri asetta, lähes viisikymmentä eri rintapanssaria ja kypärää, sekä pitkälti yli sata erityyppistä hirviötä. Harmi vaan, ettei kukaan ole ilmeisesti muistanut painottaa pelin tekijöille laadun merkityksestä suhteessa määrään. Aivan sama, vaikka pelissä olisi miljoona eri hirviötä, mutta niin kauan se ei pysty herättämään pelaajassaan muita tunteita, kuin armotonta pääkipua, kallon rusentuessa hiljalleen kohti haihtuneiden aivosolujen jälkeensä jättämää tyhjiötä, ei sen pelaaminen yksinkertaisesti ole kovin hauskaa.
Tässä vaiheessa tuskin voisi sanoa enää mitään taikasanaa, joka nostaisi Castlevania – Curse of Darknessin siitä keskinkertaisten kolmannen persoonan toimintapelien suosta, johon se on vakaasti vajoamassa, mutta rehellisyyden nimissä myönnettäköön, että muutamia asioita on tässäkin pelissä tehty hatunnoston arvoisin suorituksin. Yhtenä kehujen aiheena on pelin grafiikka, joka on paitsi ymmärretty pitää riittävän yksinkertaisena ja selkeänä PS2:n resoluutiolle, myös pyörii tasaisen miellyttävät 60 kuvaa sekunnissa, vaikka ruudulla olisi hieman enemmänkin vilinää. Toisen positiivisemman puoleisen yllätyksen aiheuttivat pelin musiikit, jotka niin monen muun japanilaispelimusiikin tavoin kuulostivat alkuun pelottavan iskelmäpitoisilta, mutta joista oppii kotikutoisuutensa ja persoonallisuutensa ansiosta ajan mittaa nauttimaan huomattavasti usein ylituotetuttuja, tai huonolla maulla hankittuja (tai pahimmillaan molempia) länsimaalaisvastineitaan enemmän.
