Defiance arvostelussa

Defiance on varsin merkillinen ilmestys pelien rintamalla. Se on uuteen scifiteemaiseen TV-sarjaan perustuva lisenssipeli, joka ei ? vastoin kaikkia odotuksia ? ole pelkkä yksinkertainen toimintapeli, joka mukailee sarjan juonta lähes orjallisesti. Sen sijaan Defiance on MMORPG-genreen perustuva massiivimoninpeli ja peli julkaistiin viime kuun lopulla, jo noin kaksi viikkoa ennen kuin kyseinen TV-scifi ehti alkaa edes Yhdysvalloissa!

Defiancen kehittämisestä on vastannut Trion Worlds, jonka aiempaa käsialaa on vain vuonna 2011 ilmestynyt, niin ikään massiivimoninpeligenreen kuuluva kehuttu peli nimeltä Rift. Kuten pelijulkaisijat ja kehittäjät ovat huomanneet, ei massiivimoninpelistä voi pitkällä tähtäimellä onnistuneesti periä kuukausimaksua ? ellei pelin nimi satu sitten olemaan World Of WarCraft. Tämän tulivat huomanneeksi myös muun muassa EA ja Bioware Star Wars-teemaisella pelillään Knights Of The Old Republic. Siksi myös Defiance noudattaa heti alusta alkaen niin sanottua free-to-play -mallia, eikä mitään kuukausimaksuja pelaamisen aloittamiseksi tarvita. Ei Defiance kuitenkaan sanan varsinaisessa merkityksessä ole free-to-play joidenkin Facebook-pelien ja kännykkäpelien tapaan, koska kaupan hyllyltä peli lähtee ihan normaalin konsolipelin hinnalla.
Mukana on myös mikrotransaktioilla toimimistakin: pelin kauppapaikasta pelaajat voivat ostaa parempia menopelejä, hienoja asusteita, parempia aseita kuin boostejakin, joiden avulla oman hahmon taitoja ja selviytymistaitoja voi ehostaa. Nämä tällaiset vaativat oikeaa rahaa (eikä yleensä ihan vähääkään) ja pelaaja voikin muuntaa Live-tilillään olevia MS-pisteitä pelin bits-valuutaksi. Esimerkkinä 800 MS-pistettä vastaa 800 bits-yksikköä, eikä useimmista ostoksista selviä alle 400:n bitsin.

Onneksi pelissä pärjääminen ja menestyminen ei kuitenkaan vaatimalla vaadi oikealla rahalla pelleilyä, vaan aseita ja varusteita on mahdollista ostaa myös ihan tavallisella pelivaluutallakin, jota tosin kertyy huomattavasti hitaammin vihollisien jälkeensä jättämistä rahakasoista ja tarkoittaa sitä, että uusien hienojen juttujen hankkiminen pelissä tarkoittaa pelaamista pidempään. Pelirahan hidas kertyminen virtuaalitilille toimiikin monien muiden mikrotransaktio-pelien tapaan houkuttimena sille, että pelaajat kyllästyisivät odottelemaan ja tuhlaisivat peliinsä oikeaa rahaa omasta lompakostaan.
Olipa kerran…
Äskettäin siis Yhdysvalloissa alkaneen Defiance-sarjan taustatarina menee kutakuinkin näin: vuonna 2013 (eli juuri nyt) useasta muukalaisrodusta koostuva Votanien liittouma saapuu rakkaan maapallomme ilmakehään etsimään itselleen uutta kotia, luultuaan Maata asuttamattomaksi planeetaksi. Ihmiskunta vastaa muukalaisten saapumiseen fanfaarien sijaan vihamielisyydellä. Votanit yrittävät kuitenkin sitkeästi neuvotella itselleen Amerikan alkuperäisväestön kaltaista pysyvää ?reservaattia?, jossa he voisivat asustaa ihmisten rinnalla.

Väliaikaismajoituksen saaneet Votanit ja ihmiset neuvottelevat keskenään kymmenen vuotta, kunnes 2023 ikävien tapahtumien seurauksena syttyy täysmittainen sota näiden kahden rodun välille. Sodan kestäessä, vuonna 2030, Votanien kiertoradalla odotellut laivasto räjähtää kappaleiksi ja samalla pudottaa vaarallisia maankaltaistamisaineita Maan pinnalle, muuttaen koko planeetan täysin erilaiseksi, kuin millaisena ihmiset ovat sen niin kauan tunteneet.

Täysin vierasta kasvillisuutta, vihamielisiä hirviömäisiä eläimiä ja niin edelleen. Tutun ja turvallisen Maamme ekosysteemi tuhoutuu täysin ja korvautuu uudella. Jäljelle jää lopulta vain muukalaisplaneettaa muistuttava planeetta, joka on täynnä entiseksi muuttuneen ihmiskunnan rojua, rakennusten raunioita ja molemmille roduille hengenvaarallista eläinkuntaa, jotka eivät juurikaan ihmisten tai Votanien hengistä piittaa. Sodan osapuolet sopivat tulitauon ja lyövät hynttyyt yhteen vaarojen minimoimiseksi.

Itse sarjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2046, kuusitoista vuotta katastrofaalisten tapahtumien jälkeen. Sarjasta julkaistun trailereiden perusteella meininki vaikuttaisi olevan hieman kuin erinomaisesta, joskin lyhyeksi jääneestä Firefly-sarjasta aina taustalla soivaa musiikkia myöten. Sarjan yksi päähahmoista on St. Louisin (nykyisen Defiancen) sheriffiksi nouseva arkhunter Joshua Nolan, joka yrittää suojella Defiancea aika ajoin yhteen ottavilta muilta arkhuntereilta, joihin lukeutuu Votaneita kuin ihmisiäkin. Arkhunterit tienaavat elantonsa keräämällä Maan ilmakehästä yhäkin alas putoavan Votanien teknologian jäänteitä muun roinan ohella ja niiden omistajuudesta käydään kovaa kamppailua.

Sarjan perusidea vaikuttaa ainakin allekirjoittaneen mielestä erittäin mielenkiintoiselta, vaikka Votanit hieman hölmösti muistuttavatkin?valkoihoisia? Avatar-elokuvan muukalaisia kasvonpiirteiltään. En kuitenkaan voi tässä vaiheessa kommentoida sarjan varsinaista laatua, sillä TV-sarja ei ole vielä Suomessa vielä alkanut pyöriä (jos ylipäätään edes alkaa).
Luomisprosessi

Koska peli on MMORPG ei itse pelissä kuitenkaan nähdä tusinoittain Joshua Nolaneita tai muita sarjan keskeisiä hahmoja pyörimässä siellä täällä, vaan pelaaja omaksuu joko geneerisen ihmis- tai Votan-arkhunterin roolin omaa pelihahmoa luodessaan ? Joshua Nolan ja muut sarjan keskeiset hahmot näkyvät lähinnä pienissä cameorooleissa pelin päätehtävissä. Eikä itse pelikään toisaalta sijoitu entiseen St. Louisiin ? pelissä seikkaillaan San Franciscon tunnistamattomissa raunioissa.

Ennen kuin pelissä kuitenkaan edes pääsee hahmoeditorin kimppuun, on varauduttava odottamaan reilusti yli puoli tuntia, sillä peli haluaa asentaa itsensä Xboxin kovalevylle, minkä jälkeen vielä ladataan servereiltä tuoreimmat päivitykset, jotka vievät oman aikansa. Pelin asennus vie tilaa huimat 10 gigatavua ja päivitykset nekin varmasti omat megatavunsa, joten tämä kannattaa ottaa huomioon, etenkin jos sattuu vielä omistamaan alkuperäisen Xbox 360-konsolin kahdenkymmenen gigatavun kovalevyllä varustettuna.

On hienoa nähdä, että Defiance ei ole mikään pikaisesti kyhätty lisenssipeliroska, joka julkaisun jälkeen saa kylmää vettä niskaansa, vaan Trion Worlds näyttäisi panostavan peliin Riftin tapaan kunnolla ? tätä kirjoittaessa peli on saanut jo kaksi päivitystä, joista etenkin jälkimmäinen sisälsi uskomattoman määrän bugikorjauksia ja toi mukanaan erilaisia uusia ominaisuuksia ja säätöjä pelin balanssiin. Lisäksi Trion Worlds on halunnut palkita pelaajia pelin ?kasvukipujen? sietämisestä pelin tavarakauppiaalta noudettavalla ilmaisella roinalla, kuten muutamalla käyttökelpoisella aseella.

Hahmon ulkonäköä luodessa valitaan myös hahmon tyyppi (ihminen tai Votan) ja erilaisia hahmoluokkia pelissä on neljä kappaletta. Hahmoluokan valinta ja erilaisten taitojen päivitteleminen, kun pelaaminen on jo alkanut ovat ainoat seikat, jotka pelaajien hahmoista tekevät erilaisia toisistaan, eivätkä nekään erot loppujen lopuksi suuria eroja ole. Hahmonluontityökalu on roolipelille kamalan rajoittunut ja erilaisia ulkonäkövaihtoehtoja niin ihmisille kuin Votaneillekin on kovin vähän. Niinpä ei olekaan mitenkään poikkeavaa nähdä tusinoittain lähes identtisiä hahmoja säntäilemässä sinne tänne pelin maailmassa ja tämä on pieni harmittelun aihe.

Hahmoa luodessa päästään valitsemaan myös yksi keskeinen ?supervoima?, joka voi olla joko osittainen näkymättömyys, hämäyshologrammin lähettäminen vihollisen kiusaksi tai vaikkapa aseen tehokkuutta hetkellisesti voimistava overcharge. Hahmon taitojen, eli perkien jatkokehityksestä vastaavat tuttuun tapaan pelin aikana niin vihollisten listimisestä kuin tehtävien suorittamisestakin saatavat kokemuspisteet. Pelaajan apurina oleva tekoälyimplantti on se jota päivitetään EGO-pisteillä, kun tilille on kertynyt riittävä määrä XP:tä. EGO-pisteiden tuhlailua varten suunniteltu taitopuu on melko kattava ja jokaisessa erikoistaidossa kolme eri tasoa, joten ainakin EGOjen avulla voidaan pelaajien hahmoihin saada edes eroavaisuutta, jos sitä ei ulkoisesti riittämiin saada. Erilaisia perk-ominaisuuksia voi olla valittuna vain tietty määrä kerrallaan, muiden odotellessa ?vaihtoaitiossa?. Erilaisia erikoisominaisuuksia voi kuitenkin vapaasti aktivoida silloin huvittaa, jolla tuodaan hahmon tuntuun hieman vaihtelua.

Peruspelattavuudeltaan Defiance on varsin toimiva 3rd person räiskyttely melko tutuilla kontrolleilla (X lataa aseen, oikea liipaisin ampuu ja vasen tähtää). Pelin käyttöliittymä sen sijaan tuntui hieman ontuvalta. Kartan käyttö ohjaimen back-nappulalla kyllä on selkeää ja erilaiset hotspotit on helppo paikantaa ja asettaa niihin jopa polun näyttävä reittikin, mutta kun painetaan start-näppäintä ja päästään varsinaiseen ?isoon valikkoon?, josta löytyvät pelaajan oletusarvoisesti 20-paikkaisen selkärepun sisältö, EGO-taitopuu, kauppa sekä muun muassa valikko, missä omistamiaan tavaroita voi hajottaa rahaksi, menee alun hahmottaminen hieman sekavaksi.

Valikot on kerrassaan ahdettu täyteen kaikenlaista. Virtaviivaistamiseen soisi vielä käytettävän vähän aikaa ? kenties seuraavassa päivityksessä, sillä jopa pelistä poistuminen tuntui olevan kiven takana, ennen kuin tajusi mennä ensin valikkoon start-näppäimellä, sen jälkeen painaa vasen liipaisin pohjaan eräänlaisen toimintopyörän avaamiseksi ja vasta näiden jälkeen huomata, että ruudun yläkulmaan ilmestyy teksti jossa lukee ?log out?. Aseita voi myös modifioida ja joitain tavaroita hajottaa osiin pienen kahisevan saamiseksi, mutta nämäkin ovat asioita, jotka äkkää vasta pelaamalla, sillä alun tutoriaali on kovin lyhyt ja rajoittunut.

On myös jokseenkin typerää, että sekavissa valikoissa seikkaillessaan peli ei varsinaisesti pysäytä pelin kulkua missään vaiheessa ja sen vuoksi pelaajan luokse sattumalta vaeltelevat viholliset voivatkin alkaa ammuskella ja piestä pelaajaa tämän ollessa puolustuskyvytön.
Onneksi kuoleminen pelissä ei ole kuitenkaan kovin paha asia: pelaaja voi elvyttää itse itsensä, jos itsepalautuva elvytysenergia on täynnä, tai sitten voi odotella toista ihmispelaajaa elvyttämään. Toisen elvyttämisestäkin pientä XP:tä tarjotaan, joten useimmiten joku aina tekee palveluksen, jos vain sattuu lähellä olemaan. Jos itse-elvytys ei onnistu millään, eikä ketään muuta ole lähimailla, joutuu ?vetäytymisen? jälkeen yksinkertaisesti lähimmälle extraction-pisteelle, joka useimmiten ei edes ole kovin kaukana. Jopa tehtäviä suorittaessa kuolemasta ei ole haittaa: pelaaja yksinkertaisesti herää eloon jonkin matkan päästä kuolinpaikastaan ja voi jatkaa tehtävän suorittamista samasta kohdasta mihin jäi.
If you’re going to San Francisco

Itse peli koostuu yhdestä isokokoisesta pelimaailmasta, jonka maisemat ovat periaatteessa yhtä ja samaa kaupunkia. ?Kaupunki? eli raunioitunut, villieläimiä, mutanteiksi muuttuneita ihmisiä ja muita vaarallisuuksia kuhiseva paikoitellen viidakkomainenkin entinen San Francisco (tai pieni osa aidosta) tarjoaa paljon puuhasteltavaa. Pelimaailma on itse asiassa niin iso ja tehtäväpaikat välillä niinkin kaukana toisistaan, että pelistä löytyy jopa harvaan asetettuja pikataivalluspisteitä, joita kartalta klikkaamalla voi siirtyä avulla niihin suoraan lataustauon siivittämänä, mutta jos haluaa imeä itseensä pelin maailmaa ja kenties kohdata satunnaisia vihollisjoukkoja erämaan kupeessa ja hommata siinä sivussa vähän pientä XP:tä, onnistuu sekin jalan kulkemisen ohella kulkupelin kanssa paikkoja kierrellessä.

Pelaajan aloittaessa arkhunterin uraansa on koko pelimaailma käytännössä tutkailtava kerran ?manuaalisesti.? Vaikka etäisyydet ovat suuria ja kolmen pelikilometrin matkaankin saattaa ajallisesti kulua melkein neljä minuuttia, ei alussa paikasta toiseen voi pomppia noin vain kartan kautta. Pelaajan tutkaillessa pelimaailmaa avautuu kartalle pikkuhiljaa uusia pikataivalluspisteitä sinne tänne, tarkemmin sanottuna kauppapaikkojen läheisyyteen, joita kartalla onneksi riittää. Ensimmäisellä kerralla pikataivalluspisteet on kuitenkin aktivoitava ajamalla kaikkien kauppapaikkojen luokse yhdesti. Kaupat myyvät eri tarvikkeita, joten sinänsä reissu ei ole välttämättä turhakaan.

Etunenässä pelaajan menopelinä toimii melko tavallinen mönkijä, jolla matkaa taitetaan ja joka kerää sekin itseensä kokemusta nopeuden ja kestävyyden muodossa, mutta saatavilla on myös hiekkakirpun näköisiä ajokkeja, sekä ilmeisesti vuoden 2013 mallia oleva Dodgekin ? joka pelissä tosin näyttää arvatenkin pelkältä ruosteläjältä. Ajokit eivät kuitenkaan ole ilmaisia ja ne maksavat lähemmäksi kymmentä tuhatta. Eikun säästämään siis. Onneksi jokainen pelaaja kuitenkin saa lyhyen pelaamisen jälkeen itselleen henkilökohtaisen ajokin ilmaiseksi, jota kukaan muu ei voi anastaa. Mönkijä kutsutaan paikalle ristiohjaimen ylös-suuntaa napauttamalla, jolloin mönkijä ilmestyy tyhjästä pelaajan eteen ja samaten katoaa, jos sitä ei hetkeen käytetä. Alun pelailun jälkeen mönkijä kuitenkin alkaa olla jo niin hyödyllinen, ettei sitä viitsi kävellä edes muutaman sadan pelimetrin matkaa.

Maisemissa tapahtuvien satunnaistaisteluiden ohella pelistä löytyy rujoja ja kamalan yksinkertaisia välianimaatioita sisältävän päätarinan tehtävien lisäksi myös muutakin puuhasteltavaa. Tarjolla on sivutehtäviä, pulassa olevia ja pelastamista kaipaavia ihmisiä, ajoneuvoilla suoritettavia checkpoint-tyylisiä aika-ajoja, rampageja, shadow war, hotshot-tehtävät sekä arkfall-tapahtumat, joissa parhaimmillaan sadat pelaajat yrittävät yhdessä tuhota isoja hellbug-ötököitä tietyn aikarajan sisällä. Rampagessa ideana on tappaa X määrä päälle vyöryäviä vihollisa mahdollisimman nopeassa ajassa, kun taas hotshotissa annetaan tietty ase ja tietty päämäärä, jonka puitteissa viholliset pitää yrittää tuhota mahdollisimman nopeasti. Hotshotista löytyi jopa yksi hauska tehtävävariaatio, jossa pelaajan tuli ampua 250 kanaa, joita ympyrää juoksevat maajussit yrittävät pelastaa kainaloidensa suojiin.

Näiden lueteltujen tehtävätyyppien ohella mukana on ?episoditehtäviä?, jotka ovat kirjaimellisesti kuhunkin sarjan episodiin kietoutuvia aikarajoitteisia tehtäviä, joissa esiintyy päätehtävien tapaan sarjan hahmoja. Kun episoditehtävien aika päättyy ne katoavat pelistä ja korvautuvat uusilla, sarjan episodeihin liittyvillä tehtävillä. Episoditehtävien sanotaan vaikuttavan itse sarjan tapahtumiin ja toisinpäin, mutta itse en niitä shadow warin tapaan päässyt arvostelun aikana kokeilemaan, sillä ne kerkesivät kadota ainakin toistaiseksi koko pelistä pois.

Vaikka erilaisia tehtävätyyppejä onkin useita, on pääasiallinen osa Defiancen ideasta mennä paikasta A paikkaan B ja ampua kaikki hengiltä, olivat ne sitten ihmismutantteja tai muita monstereita ja tämä tekeekin pelistä pidemmän päälle itseään toistavan. Ei pelissä tarvitse jutustella muiden hahmojen kanssa tai lukea pitkiä rimpsuja tekstiä: riittää kun osaa ampua ja vähän väistellä luoteja. Tehtävien suorittaminen niiden itseään toistavuudesta huolimatta on kuitenkin tuottoisampaa, kuin satunnaisten tien laidalla maleksivien mutanttien räiskiminen, sillä tehtävistä pelaajaa palkitaan sievoisten rahasummien ohella kunnon XP:llä, siinä missä yksittäisten tapausten listiminen jossain pellolla tuottaa vain muutamia kokemuspisteitä kerrallaan.

Joskus harvoin tehtävien aikana päästään jopa tutkimaankin jotain tai kenties vapauttamaan panttivankeja tai aktivoimaan laitteita, mutta tällöinkin homma pidetään sen verran yksinkertaisena, ettei muuta tarvitse tehdä kuin pitää X-nappulaa pohjassa, joka toimii pelin pääasiallisena toimintonappulana. Päätehtävien parissa sen sijaan päästään välillä jopa pyörähtämään sisätiloissakin, mutta tällaiset hetket eivät ole mitään mistä kertoa kotiin, sillä Defiancen parhaat puolet ovat sen ulkoilmatiloissa, eivätkä kamalannäköisissä ja ahtaissa sisätilakomplekseissa. Jotain pelin toimintakeskeisyydestä kertoo sekin, että pelimaailma on pullollaan “asesalkkuja”, joissa pelaajat voivat käydä loputtomiin täyttämässä aseidensa lippaat jos ja kun luodit loppuvat kesken kaiken sen räiskimisen päätteeksi.

Hynttyyt yhteen

Defiancea ja sen tehtäviä voi varsin hyvin pelata yksinkin, eikä kenenkään muun pelaajan kanssa tarvitse välttämättä jutella tai muuten sosialisoida, mutta käytännössä asia kuitenkin on niin, että kaikkein vaikeimpien taisteluiden kimppuun on melko turha käydä yksin ? niistä ei elävänä kovin helpolla selviä ? tai ei ainakaan ilman useaa kuolemiskertaa. Vaikka pelin tekoäly ei olekaan mikään järin haastava ? itse asiassa se on välillä naurettavan typerä ja älytön, ei yksin taisteleminen ole aina helppoa, sillä Defiancessa huonoa laatua korvataan tuttuun tapaan määrällä. Monstereita ja mutantteja on useimmiten moninkertainen määrä yksin seikkailevaan pelaajaan nähden.

Yhteispelaamista varten tarjolla on chattiruutuja, joiden kautta voi pyytää muita apuun tai esimerkiksi kiittää toista hyvästä taisteluavusta. Lisäksi pelissä on mahdollisuus liittyä yhdessä sotiviin pelaajien luomiin väliaikaisiin ryhmiin, tai sitten jos kaipaa pidempikestoista liittoa voi perustaa klaanin. Vaikka yksinään tutkailu ja vihollisten räiskiminen on sekin kivaa puuhaa, on peli ehdottomasti parhaimmillaan silloin, kun on suorittamassa jotain tehtävää yksinään, joutuu pinteeseen ja kuin puskista saapuu yksi tai useampi pelaaja auttamaan hädässä vihollista vastaan ja yhdessä käännetään taistelun kulku pelaajien eduksi.

Muita pelaajia voi kohdata pelin valtavassa maailmassa muuten vain ja bongata niitä ruudulla näkyvällä minikartalla vaaleanpunaisina palloina, tai sitten saattaa käydä niinkin, että joku toinenkin pelaaja on sattumalta suorittamassa samaa tehtävää samaan aikaan. Tällöin molemmat pelaajat tekevät samat asiat, jotka tehtävänantoon kuuluvat, eikä tehtävän tavoitteita voi suorittaa yhdessä. Jos on laitteita mitä pitää käynnistää, käynnistävät molemmat pelaajat ne. Ainoastaan molemmille yhteiset viholliset matkan varrella voidaan kukistaa yhteistuumin.

Peli mainostaa takakannessaan pelaajamääräkseen maksimissaan huimaa kymmenentuhannen pelaajan yhtäaikaista määrää, joka on takuuvarmasti suurin konsoleilla koskaan kuultu pelaajamäärä. Tällaista määrää en kuitenkaan ainakaan itse kertaakaan pelin aikana ollut kerralla todistamassa ? suurimmat näkemäni määrät liikkuivat kenties sadoissa ja nämäkin määrät olivat läsnä vain silloin kun kyseessä oli arkfall-tapahtuma, jossa nimenomaan tarvitaan mahdollisimman paljon pelaajia kukistamaan vihollinen. Toisaalta kanssapelaajista ei missään vaiheessa peliä tullut pulaa, joten innokkaita pelaajia Defiancella ainakin on ja rutosti, se on varma.
Audiovisuaalisesti Defiancen postapokalyptinen maailma ei ole mikään leukoja loksauttava esitys ja onkin mainittavan arvoista, että arvostelussa olevat, Defiancen virallisilta sivuilta otetut kuvat muistuttavat enemmänkin PC-versiota, jossa on ollut kova resoluutio päällä. Xboxilla peligrafiikka kun on vain tasoa toimiva, mutta jos oikein pysähtyy tiirailemaan maisemia kaiken toiminnan keskellä, alkavat silmään pistää pelin alhaiset tekstuurit, reunanpehmennyksen puute, sekä etenkin tekoälyvihollisten hieman tönköt animaatiot. Eikä se ruudunpäivityskään tästä huolimatta ole kaikkein sulavinta mahdollista ja välillä, etenkin ajokilla kurvatessa tai sisätiloissa räiskittäessä se välillä putoaa luvattoman alhaiseksi.
Osaan grafiikkaan liittyvistä seikoista kuitenkin antaa Defiancelle paljon anteeksi, kun miettii kuinka laaja pelin maailma onkaan ja kuinka paljon pelaajia serverille kerrallaan ainakin teoriassa mahtuu. Se, että peli pysyy kuitenkin pelattavana satojenkin yhtäaikaisten pelaajien räiskiessä tai huristellessa ajokeillaan, on jotain näkemisen ja kokemisen arvoista. Pieni graafinen lisäjippo on vaihtuva vuorokaudenaika, joka ei tuo mitään itse pelattavuuteen, mutta lisääpähän ainakin tuntua siitä, että ollaan edes jollain tapaa elävässä maailmassa seikkailemassa.

Äänimaailma ei ansaitse visuaalisen puolen tapaan kummempaa hurraamista. Taustalla soi tunnelmallinen ja varsin rauhallinen, maailmanlopun autioitunutta ja kuollutta tunnelmaa hyvin luova taustamusiikkiraita, mutta ongelma piileekin siinä, että kun sitä yhtä ja samaa raitaa kuuntelee pidempien sessioiden aikana (kyseessä on kuitenkin MMO) niin se alkaa toistaa itseään ja todella pahasti. Se toistaa itseään jopa niinkin paljon, että tekee mieli kytkeä se kokonaan pois päältä ? harvinaista nykypeleissä, sanoisin. Aseiden äänet kuin vihollisten örinätkin sen sijaan ovat jotain niin geneeristä ja ponnetonta tasoa , että oksat pois. Tuntuukin siltä, että niiden tarkoitus onkin ainoastaan ajaa asiansa, ei tippaakaan sen enempää.

Kokonaisuutena Defiance on varsin merkillinen peli, josta on vaikea sanoa sataprosenttisen lopullista mielipidettä ainakaan tässä vaiheessa. Sen laaja, TV-sarjaan pohjautuva maailma viehättää ja etenkin sen maksimipelaajamäärä kuulostaa todella lupaavalta ja poikkeavalta etenkin konsolipeliksi. Eikä sitä kovin usein myöskään näe uuteen TV-sarjaan perustuvaa scifi-MMORPG:tä, joka vieläpä lupaa kietoutua yhteen esikuvansa kanssa. Peli maistuu mukavalta pieninä annoksina, mutta mitä pidemmäksi pelisessio venyy sitä enemmän Defiancen negatiivisuudet nousevat pintaan.

Vaakakupin toisessa päässä negatiivisena puolena painavat pelin audiovisuaalinen keskinkertaisuus, pelattavuuden pidemmän päälle pumpumpum-tapa-kaikki-tyylinen itseään toistavuus, vihollisten naurettava tekoäly sekä muun muassa hahmojen lähes identtinen ulkonäkö. Eikä peli täysin bugitonkaan ole, sen osoittavat massiiviset päivityksetkin. Bugeja tosin löytyy itse päivittämisestäkin, eikä kannatakaan olla ihmeissään, jos päivityksen jälkeen peli sanoo ladatun päivityksen olevan korruptoitunut ? ei muuta kuin uusi yritys. Näin kävi itselleni kerran.

Mikäli scifiteemainen, ?maksuton? MMORPG kuitenkin kiinnostaa, suosittelen varauksella tutustumaan Defianceen, etenkin kun Trion Worlds näyttää panostavan peliin hiomiseen kohti parempaa tulevaisuutta, mutta mikäli vähääkään epäilyttää, kannattaa kenties odotella kuukausi tai pari ja katsoa sitten mihin suuntaan Defiance on ehtinyt kehittyä.