Drakengard arvostelussa

Japanissa jo vuonna 2003 julkaistu toimintapläjäys Drag-on Dragoon on rantautunut myös läntisen pallonpuoliskon pelihyllyjä täyttämään. Täällä päin se tottelee vähemmän typerältä kuulostavaa nimeä, Drakengardia. Pelin suunnittelusta ja toteutuksesta vastaavat suhteellisen tuntematon pelitalo, Cavia, sekä Final Fantasyistä tunnettu Square-Enix. Monille Final Fantansynsa pelanneille jo pelkkä Square-Enixin nimi saattaa kuulostaa houkuttelevalta, mutta tehtäköön jo tässä vaiheessa selväksi, että siinä missä Final Fantasyt edustavat PS2:n roolipelien kermaa, jää Drakengard kamppailemaan sijastaan keskinkertaisten 3rd person toimintapelien liigaan.

Drakengardin juoni lähtee asetelmasta, joka ei omaperäisyydellään leveile: Pelin nimettömäksi jäävää, muinaista maailmaa pitää kasassa neljä sinettiä, joiden hallinnasta sotii kaksi osapuolta, Imperiumi (The Empire) ja Liittouma (The Union). Asetelma on hyvin mustavalkoinen: Pahan Imperiumin pyrkimys on tuhota hyvän Liittouman suojelemat neljä sinettiä, joista yksi sattuu olemaan elävä jumalatar Furiae, joka myös samalla on pelaajan sisko.
Pelaaja itse heitetään vanhempiensa kuolemasta katkeroituneen, kostonhimoisen nuorenmiehen, Caimin saappaisiin. Jo pelin alussa Caim haavoittuu kuolettavasti taistelussa Imperiumia vastaan. Viimeisillä voimillaan hän törmää yhtälailla kuolemaisillaan olevaan, ihmisiä halveksuvaan lohikäärmeeseen. Henkensä pitimiksi kaksikko päättää solmia liiton, joka pitää heidät elossa, mutta samalla sitoo heidän kohtalonsa yhteen. Liiton hintana Caim uhraa puhekykynsä, mikä ei tarinankerronnan kannalta ole paras mahdollinen ratkaisu, koska vähäeleinen ja mykkä Caim ei tunnu ollenkaan siltä samalta verenhimoiselta kostajalta, jonka vihajuonteisista motiiveista pelin muut hahmot jatkuvasti saarnaavat. Liioitellun mahtipontisesti käynnistyvä juoni pitää kuitenkin sisällään muutamia hyvinkin odottamattomia käänteitä, jotka etenkin pelin loppupuolella lisäävät sitä kaivattua syvyyttä ja eloa tähän muuten niin itseään toistavaan hack’n’slash-kokemukseen.

Drakengardin pääpeli, elikkä tarinamoodi on jaettu kolmeentoista kappaleeseen, jotka jakautuvat lukuisiin säkeisiin. Säkeet puolestaan ovat yhden kentän mittaisia peliosuuksia, jotka koostuvat joko kevyttä lentosimulaattoria muistuttavista lohikäärmeellälentely-osuuksista, tai rankkaa hack’n’slashia sisältävistä maataisteluosuuksista. Näitä kahta sorttia myös yhdistellään valtavissa ulkoilmakentissä, joissa voi mielensä mukaan hyppiä siivekkään ratsunsa selkään, tai sieltä pois. Kun kappaleellinen säkeitä on suoritettu, palkitaan pelaajaa siitä yleensä näyttävällä välianimaatiolla, sekä juonta edistävällä dialogilla. Jos innostusta riittää, voi suoritettujen tehtävien pariin palata milloin vain “free expedition”-moodissa.

Puhtaasti lentelystä koostuvat osuudet tapahtuvat korkealla yläilmoissa. Toiminta on yksinkertaista ja helppo oppia. Vasemmasta tatista pelaaja ohjailee lohikäärmeen edessä näkyvää tähtäintä, joka ilmeisen tähtäysfunktionsa lisäksi toimii myös pelaajan suunnannäyttäjänä. Ettei homma menisi ihan päättömäksi haahuiluksi, opastetaan pelaajaa seuraavaa kohdetta kohti osoittavalla nuolella, sekä pienellä tutkanäkymällä. Tavoite lentelyosuuksissa on hyvin selkeä: Kun kaikki viholliset on eliminoitu, on taso läpäisty. Ilmojen herrudesta kiistelee varsin mielikuvituksellinen ja värikäs kaarti vihollisia, joka vaihtelee aina lentävän kaapin näköisistä gargoileista kanuunoin varustettuihin kuumailmapalloihin. Omaksi suosikikseni nousivat valtavat tykkikansin varustetut ilmalaivat, joiden tuhominen vaatii lukuisia osumia eri puolille runkoa. Pelaajan pääaseena vihulaisia vastaan toimii luonnollisesti joka lohikäärmeen perusvaruste, elikkä siis suusta syöstävät tulipallot. Ahkera liekkien viljely pahisten niskaan palkitaan ruudun alalaidassa kasvavalla energiamittarilla, jonka riittävästi täytyttyä pelaaja voi laukaista lähes kaiken ympäriltään tuhoavan maagisen hyökkäyksen.

Maataisteluosuuksissa homma ei juurikaan monimutkaistu. Suurimpina eroina mainittakoon se, että lohikäärme on vaihtunut jalkapariin ja tulipallojen tilalla heiluu jokin pelin yli kuudestakymmenestä kättäpitemmästä. Niin, aivan.. Ja vastassa olevia vihollisia ei lasketa enää kymmenissä, kuten ilmataisteluissa, vaan useimmilla taistelualueilla vihulaislauma sisältää tuhannen paremmalle puollelle ulottuvan määrän Imperiumin sotilaita. Kaikkia ei tosin tällä kertaa tarvitse teilata, vaan yleensä riittää kun hoitelee pari tusinaa kartalle merkittyjä ryhmiä. Ykköslyöntinappia rämpyttämällä Caim iskee sarjoja, joiden teho ja pituus riippuvat siitä, kuinka paljon on jaksanut kyseistä asetta aiemmin käyttää. Kuten ilmataisteluissakin, perushyökkäykset lataavat ruudun alalaidan energiapalkkia, jonka voi purkaa aseesta riippuvana maagisena hyökkäyksenä.

Näiden lisäksi Caim osaa oikealla kakkoslyöntinapin ajoituksella iskeä koko lähiympäristön tasoittavan “lopetusiskun”. Kykeneepä Caim vieläpä suorittamaan torjuntoja, sekä sivuttaissuuntaisia väistöliikkeitä, mutta kun viholliset pysyvät aisoissa pelkkien lyöntinappien oikealla rytmityksellä, ei näihin ominaisuuksiin liioin tule turvauduttua. Vaikka Drakengardista löytyykin reilut kuusikymmentä eri lyömäasetta, ei niillä ole tavoitettu mainittavaa vaihtelua pelattavuuteen. Käytännössä aseet erottuvat toisistaan lähinnä ulottuvuutensa, sekä vihollisenkaatokykynsä puolesta. Eri aseiden tarjoamat maagiset hyökkäykset ovat lähes poikkeuksetta vain kosmeettisesti toisistaan eroavia variaatioita tulipalloista, tai erinäisistä umpitylsistä maagisista massatuhoista. Kaikkiaan voisi sanoa pelin laajan asevalikoiman uppoavan samaan kategoriaan väistöliikkeiden ja torjunnan kanssa: “ihan kiva olla olemassa, mutta miksi vaivautua, kun lyöntinapeilla ja perusmiekalla pärjää”.

Suurimmassa osassa maataisteluista pelaajalle annetaan mahdollisuus avittaa tappotyötään myös lohikäärmeen selästä käsin. Nämä osuudet ovat alkuun viihdyttäviä, mutta ne myös helpottavat jo entuudestaan turhan helppoja taisteluita aivan käsittämättömällä tavalla. Parhaimmillaan taistelukenttää saattaa kansoittaa tuhatkunta lyömäasein varustautunutta piruparkaa, jotka eivät rajallisen varustuksensa (sekä tekoälynsä) takia voi tehdä mitään muuta, kuin odottaa pelaajan syöksevän tulta heidän niskaansa. Vallantunne tällaisissa tasoissa on yhtä humalluttava kuin muurahaisia talloessa, joskin kyllästyminen koko touhuun iskee aivan yhtä nopeasti. Onneksi useimmissa kentissä pelaajan menoa hillitsevät sinne tänne ripotellut varsijousimiehet, jotka pystyvät palauttamaan pelaajan parilla osumalla takaisin maan pinnalle (kirjaimellisesti). Jos eivät ne, niin viimeistäänkin pelin loppupuolella kovasti yleistyvät punaisiin haarniskoihin pukeutuneet soturit, jotka ovat immuuneja niin maagisille hyökkäyksille, kuin lohikäärmeen lieskoillekin.

Vaikka perustoiminta Drakengardissa onkin avuttoman yksinkertaista, ei se tarkoita sitä, etteikö se voisi olla ajoittain viihdyttävääkin. Pienissä annoksissa tällaisesta aivottomasta toiminnasta osaa nauttia, mutta silloin kun pelin koko pelillinen sisältö nojaa parin nappulan rämpytykseen, mennään pelisuunnittelun metsikköön niin että rymisee. Ensimmäisen kolmen tason jälkeen Drakengard on näyttänyt kaikki valttinsa ja loppupelistä nauttiminen riippuu tasan pelaajan pinnan pituudesta sekä siitä, kuinka kipeästi pelaaja haluaa seurata juonen koukeroita. Itsensä toisto on ilmeisesti koettu pelin tekijöiden keskuudessakin ongelmaksi ja asiaa on selvästi yritetty parantaa ujuttamalla mukaan myös lieviä roolipelielementtejä. Niin Caim, lohikäärmeensä, kuin myös hänen käyttämänsä aseet kehittyvät tappamisesta saadun kokemuksen myötä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Caimin, sekä lohikäärmeen kestävyys, sekä hyökkäysvoima kasvavat osapuilleen samassa suhteessa nousevan vaikeustason myötä, joten koko ominaisuuden hyöty/kiinnostavuus hipoo nollaa.
Tekniseltä kantilta katsottuna Drakengard kerää risuja ja ruusuja. Ruusut enimmäkseen grafiikalle ja risut audiolle. Grafiikka vaihtelee keskinkertaisesta (maataistelut) kauniiseen (lento-osuudet, sekä välianimaatiot), eikä ruudunpäivitys takkuile vaikka vilskettä ruudulla olisi hieman runsaamminkin. Lento-osuuksissa alapuolella kiitävä maanpinta on erityisen kaunista katsottavaa. Etenkin viimeisissä tehtävissä taustana komeileva Imperiumin pääkaupunki ansaitsee erikoismaininnan. Pientä syytä valitukselle antaa maataisteluosuuksien kiusallisen lyhyeksi jäävä piirtoetäisyys. Maastoa kyllä näkee kilometrikaupalla, mutta hahmot piirtyvät vasta parin-kolmenkymmenen metrin päähän. On tosin ihan ymmärrettävää, ettei konsolimittakaavassa eläkeikäisessä PS2:ssa vääntö kertakaikkiaan riitä satapäisten vihollislaumojen piirtoon, joten lyhyt piirtoetäisyys lienee ihan käypä hinta pehmeälle ruudunpäivitykselle.

Audiopuolella Drakengardissa on perusasiat ihan kunnossa, mutta mukaan on eksynyt pari outoutta. Ensimmäisenä mainittakoon pelin musiikit: Drakengardin musiikki koostuu klassisin soittimin tehdyistä mahtipontisista pätkistä, jotka eivät pisimmilläänkään tahdo ylittää minuutin maagista rajaa. Pahimmillaan taustalla voi soida parista kymmenen sekunnin pätkästä koottu, paikallaan junnaava ylidramaattinen paatos, joka koettelee pahemman kerran ohimon verisuonia. Toinen, vähäpätöisempi outous koskee pelin nauhoitettua dialogia. Tarkennettuna kyse on eräästä usean hahmon läpi puhuvasta”pahan äänestä”, joka kuulostaa erehdyttävästi puhesyntetisaattorin luomukselta. Äänen monotoonisuuden on varmasti ollut tarkoitus saada aikaiseksi kylmät väreet pelaajassa ja siinä se tosiaankin onnistuu. Aivan vääristä syistä, tosin.