Final Fantasy XIII arvostelussa

Nomen est omen ? se joka keksi nimen olevan enne, ei ollut koskaan pelannut Final Fantasya. Pelisarja on porskuttanut samalla nimellä jo reilut parikymmentä vuotta, eikä loppua näy. Päinvastoin: eepoksen kolmattatoista sarjanumeroa kantava ? ja samalla ensimmäinen nykyiselle konsolisukupolvelle julkaistu osa ? myi ensimmäisenä päivänään yli miljoona kappaletta ja julkaisuputken päässä häämöttävät jo nyt yksinoikeudella PS3:lle ilmestyvä Final Fantasy XIII Versus sekä nettiroolipelien maailmaan kurkottava Final Fantasy XIV. Nimi ei siis todellakaan ole enne, sikäli kun kyse on yhdestä Japanin menestyneimmästä roolipelisarjasta. Kolmastoista osa pistää miettimään, josko sen olisi tällä kertaa kuitenkin pitänyt olla.

Jos pelejä arvosteltaisiin ensivaikutelman perusteella, ei Final Fantasy XIII jäisi piiruakaan täydellisestä katastrofista. Se yhdistää täysin käsittämättömän juonen kuivakkaan pelirakenteeseen, jossa seikkailun lineaarisuudelle vetävät vertoja ainoastaan loputtomat ja yksioikoiset taistelut. Pelaaja heitetään vailla kummempia selittelyjä keskelle futuristisessa Coccoonin kaupungissa eskaloituvaa sisällissodanpoikasta, jossa selvää on vain hallituksen pahuus ja kapinoivien siviilien hyvyys. Se vähäinen järjen hiven, joka tarinasta löytyy, häivytetään itsetarkoituksellisella nimien tiputtelulla. Hahmojen suusta lipsahtelee omituisuuksia, kuten ?Serah?, ?Focus?, ?Sanctum?, ?L’cie?, ?Fal’cie? jne. Lopulta pelaajan mielessä pyörii yksi ajatus: ?Mitä ihmettä tässä pelissä oikein tapahtuu??
Se, että alussa vyörytetään asioita selittelemättä, on peleissä ja elokuvissa aivan tavallinen kerronnallinen tehokeino, mutta Final Fantasy XIII tekee jonkin sortin ennätystä pitämällä pelaajan pimennossa pitkälti toistakymmentä tuntia. Termiviidakkoon saa selkeyttä lueskelemalla pelimaailman historiaa valikkoihin kätketyistä datalogeista. Toisaalta jos koko muu peli rohkaisee suoraviivaisuuteen, ei pitkähköjen lokien kahlaaminen tule heti ensimmäisenä mieleen. Surkea juttu, sillä juonessa ei ole mitään niin ainutlaatuista, että pelaajaa tarvitsisi tällä tavoin kiusata. Kyseessä on hyvin perinteinen fantasia, jossa joukko satunnaisia sankareita kamppailee kohtaloaan vastaan, haastaen lopulta itse jumalat.

Parrasvaloissa keikistelevä hahmokatras koostuu perinteisistä, joskin poikkeuksellisen hassusti nimetyistä j-roolipelien stereotyypeistä. Edustettuina ovat se pakollinen mykkä ja tunnevammainen murjottajatyyppi, isoegoinen sankarityyppi, omia polkujaan tallova anarkofeministi sekä ne pakolliset kaksi kiintiölasta, joista kauniimman sukupuolen edustaja ei itse asiassa olekaan oikea lapsi, vaan japanilaisten koulutyttöfantasioiden kimittävä ja voihkiva ruumiillistuma. Ilahduttavasti mukaan on mahtunut myös yksi melko kypsästi kirjoitettu hahmo, joukon tumma mies, Sazh. Hänenkin friikkifaktoriaan kasvattaa afroon istutettu pikkulintu.

Final Fantasy XIII on pelinä erittäin suoraviivainen kokemus. Se heivaa edeltäjiensä kevyet seikkailuelementit ja korvaa ne lineaarisella putkijuoksentelulla. Kenkää ovat saaneet niin kaupungit, satunnaistaistelut kuin hassuja sivukommentteja laukovat NPC-hahmotkin. Tämä olisi ihan ok, ellei tasosuunnittelussa sorruttaisi liialliseen copypasteiluun ja tarjolla olisi muitakin virikkeitä, kuin toinen toistaan identtisempiä hirviölaumoja. Roolipelielementtien karsiminen heijastuu myös muuhun peliin: hahmojen kehityksessä käytettävä Crystarium tarjoaa valittavaksi ainoastaan sellaisia taitoja, joita peli sallii, eikä pelaajalla ole sanaa esimerkiksi taisteluissa käytettävien hahmojen valintaan. Pelin loppupuoliskolla vapauksia jaellaan enemmän, mutta suurelta osin näyttäisi siltä, että perinteisten Final Fantasyjen vahvuudet ovat päässeet uudistusvimmassa unohtumaan.

Uusien Final Fantasyjen perinteisiin kuuluu myös uniikki taistelusysteemi – yleensä vieläpä sellainen, jota on mahdoton tiivistää ymmärrettävästi vain pariin virkkeeseen. FF XIII:n systeemi on ottanut askeleen kohti juuriaan, muistuttaen enemmän klassisten Final Fantasyjen Active Time Battleja, kuin FF XII:n tympäisevää ?juokse, hosu ja lyö? -viritelmää. Pelaajan toimia hallitsee itsestään latautuva ATB-mittari, joka mahdollistaa täyttyessään useiden liikkeiden ketjuttamisen. Peruslyönti vie yhden pulikan, erikoisemmat manööverit useamman. Taistelu on reaaliaikaista, eikä liikkeitä ehdi tavallisen sukankuluttajan reflekseillä valita. Homman voi onneksi hoitaa Auto-Battle -toiminnolla, joka poimii tilanteeseen sopivat hyökkäykset ja loitsut. Jos vihollistyyppi on tuttu ja sen heikkoudet tiedossa, osaa automaatti valita vieläpä tilanteeseen optimaalisimmat liikkeet.

Isoin muutos aiempien Final Fantasyjen taisteluihin on ns. paradigmajärjestelmä. Pelaaja ohjaa itse vain yhtä hahmoa ja käskyttää kavereitaan välillisesti erilaisten taisteluroolien, paradigmojen, kautta. Yhtenä hetkenä jengissä on maagi, kommando ja parantaja, mutta kun tilanne sitä vaatii, voi pelaaja vääntää paradigmansa puolustuskannalle, jonka jälkeen kentällä hosuukin kaksi parantajaa ja suojaloitsuja nakkeleva synergisti. Vihollisilla ja etenkin isommilla pomohirviöillä on omat yksilölliset heikkoutensa ja vahvuutensa, joita vastaan pärjää vain tietyillä hahmoyhdistelmillä. Loppuvastustajien kanssa homma menee helposti arvailuksi, mutta periaatteessa roolien vaihto avaa taisteluihin runsaasti strategisia ulottuvuuksia. Paradigmojen vaihtaminen täyttää myös ATB-mittaria rivakammin, joten parhaiten taisteluista selviää hyppimällä sopivien roolikombojen välillä, kuin olisi unohtanut nielaista adhd-lääkkeet aamukahvin kera.

FF XIII:n taistelusysteemi on siis omaperäinen ja uusi, mutta samaan aikaan Final Fantasyjen taktisuutta ja Active Time Battle -perinteitä kunnioittava. Systeemi olisi itse asiassa oikein hyvä, jos sitä hyödynnettäisiin kunnolla. Samalla tavoin kuin juoni ja muu putkijuoksentelu, taistelukin puhkeaa kukkaansa noin 20 pelitunnin kohdalla. Pelin alkupuolisko vierähtää toinen toistaan monotonisempien tusinataistelujen parissa, joista selviää kunhan osaa painella X:ää. Välillä vastaan tulee hieman kestävämpiä örmyjä, jotka eroavat heikommista kavereistaan ainoastaan siten, että niitä saa piestä normaalin parinkymmenen sekunnin sijasta useita minuutteja. Taistelut ovat paikoin niin puuduttavia, että niihin on kirjaimellisesti vaikea keskittyä. Jotain hommasta kertoo sekin, ettei itselleni tuottanut mitään ongelmaa kävellä kesken taistelun jääkaapille ja takaisin, kunhan peukalo rämpytti vimmatusti langattoman ohjaimen X-painiketta.

Kun peliä on kahlannut noin vajaat parisenkymmentä tuntia, iskee Final Fantasy menovaihdetta silmään. L’ciet, Fal’ciet ja Focukset selkiytyvät ja tarina muuttuu mielenkiintoisemmaksi. Hahmojen väliset kornit alkujännitteet saadaan purettua ja taistelut alkavat vaatia peukalon ohella myös pääkoppaa. Viimeisten kappaleiden kohdalla peli tarjoaa jopa yksinkertaisia sivutehtäviä, mikä tuntuu pitkän ja umpiolineaarisen alun jälkeen suorastaan epätodelliselta ratkaisulta. Loppua edeltävä kymmentuntinen on aivan suvereenisti pelin parasta antia, mutta hieno loppu ei kompensoi pitkää ja kuivakkaa alkua. Ellei kyseessä olisi sekä Final Fantasy että arvostelupeli, olisi paketti päätynyt kanikonttoriin jo parin tunnin jälkeen, enkä olisi koskaan saanut tietää, millaisia hienouksia loppupuolella tarjoillaan. Tämä on se kokemus, joka odottaa kaikkia muita, paitsi peliarvostelijoita ja pitkäpinnaisimpia Final Fantasy -fanaatikkoja.

Visuaalisesti Final Fantasy XIII ei tuota pettymystä. Välianimaatiot ovat niin näyttäviä, että ne kelpaisivat sellaisenaan valkokankaalle, eikä itse peligrafiikkakaan näytä hullummalta. Huomion kiinnittävät etenkin elävästi liikehtivät ja elehtivät hahmot. Tasojen taustat näyttävät komeilta, mutta niiden kulissimaisuuteen turtuu nopeasti. Taisteluissa nähdään sarjalle ominaisen nättiä efektitykitystä.
Final Fantasy XIII:a on hehkutettu myös musiikeistaan. Tätä on vaikea ymmärtää, sillä tarjolla on pääosin sitä samaa perustylsää orkesterihömppää, jota kuulee kaikissa suuren budjetin viihdeproduktioissa. Mukana on toki pari vähän kivempaa kappaletta, mutta ei mitään ikimuistoista. Niihin tylsiinkin biiseihin kasvaa parissa-kolmessakymmenessä tunnissa sisään, mutta mihinpä vähänkin siedettävään musiikkiin ei? Pelin englanninkieliset dubbaukset on hoidettu asiallisesti, mikä ei pelin miljoonabudjetti huomioiden kauheasti yllätä.

Loppujen lopuksi Final Fantasy XIII jättää hyvin ristiriitaisen jälkimaun. Intohimoisena pelisarjan fanina myönnän kyllä sortuneeni hieman rankkaankin kritiikkiin, mutta totta on myös se, että peli olisi monin verroin parempi, jos se alkaisi yhtä hienosti kuin se loppuu. Ellei kyseessä olisi ainakin nimellisesti Final Fantasy, joutaisi se samaan keskinkertaisuuden romukoppaan kuin Infinite Undiscovery ja The Last Remnant. Pisimmän korren modernien j-roolipelien saralla vetävät Xbox-omistajat, jotka pääsevät nauttimaan siitä tämän sukupolven aidoimmasta Final Fantasy -kokemuksesta, The Lost Odysseysta. Kyseisen pelin voi plokata mukaansa pelikauppojen alehyllystä ? samasta paikasta, johon myös Final Fantasy XIII kuuluisi.