The Godfather arvostelussa
Mafiaelokuvien ystäville Corleonen suku on vääjäämättäkin tuttu nimi. Onhan kuitenkin kyseessä elokuvahistorian tunnetuimman mafia -elokuvasarjan, Kummisedän amerikkalais-italialainen perhe, jonka keulahahmona trilogian ensimmäisessä osassa nähdään tätä nykyä edesmenneen Marlon Brandon näyttelemä Vito Corleone.
Kummisetä-elokuvat eivät suinkaan ole suoria toimintaspektaakkeleita monien nykypäivän Hollywood -rahastuksien tapaan, vaan sen sijaan elokuva on hidastempoisempi, tyylitelty kuvaus mafian maailmasta, vaikka muutama niitä hieman toiminnallisiakin hetkiä sekaan soppaa sekoittamaan mahtuukin. Muun muassa lukuisista lisenssipeleistään erittäin hyvin tunnettu Electronic Arts meni ja nappasi itselleen oikeudet kyseiseen elokuvasarjaan. Lopputulos on yllättäen ennakkoluuloja parempi.
Pelin alussa pelaaja luo itselleen omannäköisensä gangsterin, jonka kautta tutustutaan 30-luvun New Yorkiin, kuin myös Corleonen perheeseen, joka pelin alussa ottaa pelaajan ohjastaman hahmon siipiensä suojaan. Tarkoitus olisi nousta juoksupojasta aina luottomieheksi ja lopulta suvun johtajaksi Vito Corleonen paikalle. Pelattavuudeltaan EA:n Godfather on istutettu tätä nykyä toimintapeleille varsin yleiseen “GTA-muottiin”, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että pelaajalla on leikkikenttänään isokokoinen ja elävä New Yorkin kaupunki autoineen päivineen. On tosin todettava, etteivät EA:n pelissä autot näyttele mitään kovin suurta roolia, eikä niiden ulkonäköön tai niillä ajamiseen siksi olekaan laitettu niin paljoa paino-arvoa kuin mitä GTA-peleissä on. Ajaminen on suoraviivaista, eikä edes hieman realistisesta ajettavuudesta tai ajofysiikoista ole oikeastaan tietoakaan. Autot toimivatkin The Godfatherissa lähinnä keinona kuljettaa pelaajaa tehtäväpaikasta A paikkaan B.
Mutta miten sitten on muun pelin laita? Ensinnäkin on mainittava, että pelattavaa ja tekemistä riittää ihan riittävän pitkään The Godfatherin parissa. Pääjuoni ja sen tehtävät seuraavat – joskin hieman valikoidusti, ensimmäisen Kummisetä -elokuvan tapahtumia, aina Vito Corleonen haavoittumisesta Sonny Corleonen raakaan teloitukseen ja niin edelleen.
Edellä mainitulla sanalla “valikoidusti” tarkoitan sitä, että EA:n peli ei onneksi sorru perinteisimmän luokan lisenssipelin perisyntiin, eli peli ei orjallisesti seuraa itse elokuvan tapahtumia. Sen sijaan elokuvasta on otettu parhaimpia kohtauksia, sekoitettu sekaan omia ja nivottu niistä yhtenäinen tarina. Tarinan kannalta sellaisille henkilöille, jotka eivät itse elokuvaa ole nähneet saattavat jotkin kohtaukset(etenkin juuri elokuvasta otetut)aiheuttaa hämmennystä ja lievää sekavuutta tarinan ymmärtämisen suhteen, mutta pelilliseltä kantilta tämä ei ole lainkaan huono.
Esimerkkinä elokuvasta otettu kohtaus, jossa Clemenzan on mukamas päästävä “helpottamaan” rakkoaan tien varteen, sillä välin kun autokyydissä mukana ollut toinen gangsteri teloittaa autoa ajaneen Paulien, joka oli omaksi epäonnekseen hetkeä aiemmin pettänyt Corleonen perheen. Peliversiossa kohtaus on sen sijaan toteutettu siten, että Paulie pääsee karkaamaan autosta ja pelaajan tehtäväksi jää etsiä ja tappaa tämä. Pelin kuudentoista, tarinaa edistävien päätehtävien lisäksi pelin 30-luvun New Yorkissa riittää myös muutakin tehtävää. Tähän lukeutuu muun muassa pienempiä palveluspyyntökeikkoja erinäisiltä henkilöiltä, yksinkertaisia tappokeikkoja, sekä ansiotulojen hankkimista. “Ansiotuloja” pelaajalle kuin samalla myös Corleonen perheellekin kertyy pääasiassa suojelurahoista, joita saadaan erinäisiltä Corleonen perheen “suojelemilta” liikkeiltä. Ansioiden hankkiminen on yksi pelin koukuttavimmista ominaisuuksista, vaikka samalla se on myös pidemmän päälle myös itseään toistavaa puuhaa.
Pelin alussa suojelurahaa maksavia bisneksiä ei ole montaa, mutta pelaaja voi hankkia niitä lisää kiristämällä kunkin liikkeen, sekä liikkeiden takahuoneissa sijaitsevien laittomien bisneksien, kuten uhkapelihuoneiden omistajia. Käytännössä tämä hoituu siten, että pelaaja löytää kunkin liikkeen omistajan “heikon kohdan”, jolla liikkeen omistaja murretaan ja saadaan maksamaan rahaa. Liikkeen omistaja saattaa murtua esimerkiksi siinä vaiheessa, kun liikkeen tiloja aletaan laittamaan remonttiin, tai sitten hieman raaemmin, tinttaamalla omistajaa päin naamataulua kerran jos toisenkin. Liikaa ei kuitenkaan kannata kiristämisen aikana innostua, sillä liian pitkälle mentäessä riippuen kiristystavasta, saattaa kauppias menettää tyystin hermonsa ja olla maksamatta mitään, tai sitten pahimmassa tapauksessa liiasta pieksemisestä jopa kuolla pelaajan käsiin. Parhaiten kiristys on onnistunut silloin, kun liikkeen omistaja saadaan maksamaan ja vieläpä siten, että saadaan maksamaan suurin mahdollinen suojelurahamäärä kiristetyltä taholta.
Onnistunut kiristäminen ja kauppiaan saaminen Corleonen perheen suojelun piiriin tuottaa “palkkapäivänä” kaikilta suojelurahaa maksavilta liikkeiltä pelaajan tilipussiin rahaa, josta tosin alkuvaiheessa muu Corleonen perhe kahmaisee jokaisella kerralla melko ison prosentin. Rahalla pelaaja voi ostella itselleen sitten lisäaseiden, aseparannusten ja panoksien lisäksi hieman tyylikkäämpää vaatekerrastoa, kuten pukutakkia ja hattua. Liikkeiden kiristäminen ei yleisesti ottaen ole mikään läpihuutojuttu, sillä mikäli liike X ei maksa suojelurahaa Corleonen perheelle, maksaa se sitä jollekin neljästä muusta New Yorkia hallitsevista mafiaperheistä. Näin ollen uuden liikkeen saaminen suojelurahan piiriin vaatii useimmiten tulitaistelun liikkeen edustalla ja siinä samalla sitten gangsterin jos toisenkin hengen. Mikäli pelaaja tappaa liikaa muiden mafiaperheiden gangstereita ja valtaa näiden liikkeitä, nousee tämän perheen “kostomittarin” energia.
Kun mittari on täyttynyt ajautuvat Corleonen perhe, sekä tämä toinen perhe keskenään mafiasotaan, joka tarkoittaa sitä, että kaduilla kulkiessa ja ajaessa pelaaja saa aivan varmasti lyijysuihkua osakseen, minkä lisäksi vastassa oleva perhe alkaa tuhoamaan pelaajan suojelemia liikkeitä. Mafiasodan voi lopettaa kahdella tavalla; joko lahjomalla FBI-agentin, tai sitten räjäyttämällä yhden vastassa olevan mafiaperheen liikkeistä Helpompi tapa näistä on se lahjominen. Lahjominen kannattaa myös muulloinkin kuin mafiasodan aikaan. Nimittäin lahjomalla tavallisia poliiseja, saa pelaaja lain kouran väliaikaisesti puolelleen tarkoittaen käytännössä sitä, että palaaja voi surutta varastella autoja, mutta mikä parasta, muita mafiaperheitä vastaan taisteltaessa poliisit tulevat pelaajan avuksi, mikäli sattuvat lähistöllä olemaan.
Kun pelissä etenee ja ylenee niin sanotuissa “sotilasarvoissa”, avautuu pelaajalle mahdollisuus värvätä mukaan keikalle Corleonen perheen rivigangstereita. Sotilasarvoissa ylöspäin nousemisen ohella, pelaajalle kertyy myös kunnioituspisteitä muun muassa tappamisesta, kiristämisestä ja tuhoamisesta. Kun kunnioituspistemittari täyttyy, nousee pelaajan hahmon taso. Tason nousun yhteydessä pelaajaa palkitaan hahmopisteillä, joilla pelaaja taas voi päivittää muun muassa hahmonsa ampumis -ja tappelukykyjä paremmiksi. Tämä kannattaa, sillä muut mafiaperheet eivät ole mitään helppoja maalitauluja ja paremmat kyvyt tulevat todella tarpeeseen.
Yleisesti ottaen pelin tekoäly onkin varsin hyvällä mallilla ja niin omat kuin vastapuolenkin gangsterit osaavat taistella riittävän älykkäästi ja siten vihollinen osaa tarjota pelaajalle riittävän vastuksen ja parhaimmillaan nautittavan hektisiä tulitaisteluita. Myös erittäin suututettu(ja ei lahjottu)virkavalta osaa sekin olla aggressiivinen ja jahdata pelaajaa autoillaan ja aseillaan. Hieman pienemmissä rikkeissä virkavalta pyrkii lähinnä pidättämään pelaajan, jossa se harvoin tosin oikeasti onnistuu. Valtaosan ajasta suurin päänvaiva The Godfatherissa tuleekin juuri muista mafiaperheistä virkavallan sijaan.
Ammuskelu vihollista vastaan ei aina ole helppoa, vaikka pelistä löytyy jopa kohteeseen kiinni lukittuva automaattitähtäyskin, jolla hoituu niin nyrkkitappelut kuin ammuskelutkin. Kovemmille pelaajille on tosin tarjolla myös manuaalinen tähtäyskin(tosin vain ammuskelun aikana), jolla voi ammuskella vapaammin. Automaattitähtäyksenkin kanssa pelatessa tuntee olonsa riittävän hyväksi sen jälkeen, kun on puhdistanut kokonaisen talon kilpailevan perheen gangstereista, sillä ei automaattitähtäys pelistä oikeastaan niin paljoa helpompaa tee Pelaajan asearsenaali koostuu käytännössä 30-luvun aikaan käytetyistä aseista, kuten revolverista, tommy gunista, haulikosta, polttopulloista ja dynamiiteista. Aseet ovat tehoiltaan mukanaan erilaisia ja kukin sopii useimmiten hieman erilaiseen tilanteeseen. Haulikko esimerkiksi on hyvä sisätiloja puhdistettaessa, kun taas revolverilla on hyvä ammuskella hieman pidemmällekin.
Välillä kuolema kuitenkin korjaa parhaimmatkin pelaajat, vaikka aseet laulaisivatkin hamaan loppuun saakka. Godfatherissa kuolema ei tarkoita pelin päättymistä, vaan GTA -pelien tapaan päätymistä sairaalan porteille, josta meno jatkuu asearsenaalinkin pysyessä tallella. Edes vankilassa käynti ei vie pelaajalta tämän aseita. Vaikka varsinaista lopullista kuolemista ei pelissä koekaan, on silti hyvä käydä välillä tallentamassa ja tämä onnistuu, yllätys, yllätys GTA -tyyliin turvataloissa, joita pelin alussa on vain muutama, mutta joita pelaaja voi tilipussin paisuttua ostaa itselleen lisää ympäri kaupunkia.
Arvostelussa ollut Xbox 360 -versio ei valitettavasti visuaalisesti vedä mitään älyttömän suurta kaulaa Xbox -ja PS2-versioihin nähden, vaikkakin tekstuurit esimerkiksi pääosia näyttelevissä hahmoissa ja autoissa ovatkin hieman tarkemmat, etenkin kunnon HDTV-laitteistolla. Hieman liikaakin näyttää Xbox 360:n Godfather muiden pelialustojen peliltä, eli kyseessä ei siis ole mikään varta vasten 360:n tehoja silmällä pitäen kehitetty oma versionsa ja esimerkiksi New Yorkin kaupunki näyttää paikoitellen turhankin yksityiskohdattomalta. Visuaalisen puolen yksityiskohtien uskottavuutta nakertaa myös kadulla vastaantulevat useat samannäköiset naamat, sekä useat identtisen näköiset ja oloiset liikkeet, joilta pelaaja pelin aikana käy suojelurahaa kiristämässä. Yleisesti ottaen visuaalisen osaston parasta antia ovat ehdottomasti digitaalisesti mallinnetut päähenkilöt itse elokuvasta ja näiden yksityiskohtaiset kasvoanimaatiot. Myös erilaiset gangstereiden teloitukseen liikkeet ovat animoitu hienosti.
Äänimaailma on hyvä ja toimii elokuvalle uskottavalla tavalla. Parasta pelissä on ehdottomasti ääninäyttely, joiden taustalle on EA saanut hankittua suurimman osan elokuvassakin näytellyistä henkilöistä, aina edesmennyttä Marlon Brandoa myöten, joka hoitaa oman osansa todella hyvin. Muukin äänimaailma toimii riittävän uskottavasti ja esimerkiksi aseiden äänissä on riittävästi potkua. Ainoa valituksen aihe tulee oikeastaan pelin musiikkipuolesta. Hieman enemmän olisi taustalla saanut soida vaikkapa 30-luvun aikalaismusiikkia, tällaisenaan kun Kummisedän teemamusiikin kuuleminen vähän väliä hieman erilaisina variaatioina saa ajoittain jopa aikaan kyllästymisen tunteita.
Kokonaisuutena Godfather -peli on riittävän uskollisesti lähdemateriaalia hyödyntäen kehitetty toimintapeli, jossa tekemistä ja meininkiä riittää kiitettävästi mukaansatempaavan tarinan ohella. Pelissä ei sinänsä ole mitään suuria vikoja, mutta liikkeiden kiristäminen käy pidemmän päälle itseään toistavaksi samojen naamojen ja toinen toistaan identtisempien liikkeiden osuessa pelaajan tielle.
Lyhyesti:
The Godfather on esikuvalleen uskollinen lisenssipeli, joka ei kuitenkaan orjallisesti raahaa pelaajaa lävitse elokuvan tapahtumien. EA:n The Godfather peli on GTA-tyylinen, vapaamuotoisemmalla pelattavuudella ja vahvalla Kummisetä -elokuvan tunnelmalla kuorrutettu toimintapeli, joka pitää mukavasti otteessaan. Valitettavasti vain The Godfatherin Xbox 360 -versio ei visuaalisesti kuitenkaan ole aivan sitä mitä olisi siltä toivonut.
