Scarface - The World Is Yours arvostelussa

Klassikoiden kääntäminen valkokankaalta peliksi on aina arkaa touhua; olipa sitä kuinka alkuperäisteoksen hengen mukainen tahansa, voi olla varma siitä että tulee astuneeksi muutaman omistushaluisen elokuvafanin varpaille ihan pelkästään uskaltamalla tarttua aiheeseen. Vaikkei pistelevältä kritiikiltä välttynytkään, EA:n taannoin julkaisema The Godfather näytti monille epäilijöille, ettei klassikon kääntymisen peliksi tarvitse tarkoittaa alkuperäisteoksen tunnelman automaattista väljähtymistä. Samaa sanomaa julistetaan myös Vivendin Universal Gamesin suunnalta: Scarface – The World is Yours on rohkea yritys kääntää yksi populaarikulttuurin ikoneista toimivaksi interaktiiviseksi digiviihteeksi.

Scarface – The World is Yours jatkaa siitä mihin itse elokuva jäi. Tai ainakin melkein; sen sijaan että täysin pohjalta Miamin kokaiiniparoniksi noussut Tony Montana ammuttaisiin seulaksi oman kartanonsa aulassa, päästetään tämä taistelemaan tiensä pois pinteestä. Henkiriepu säilyy, mutta valtakunta ja omaisuus ovat mennyttä. Tämähän ei luonnollisestikaan Tonyn kaltaiselle häikäilemättömälle gangsterille passaa, vaan vaikutusvalta ja omaisuus on hankittava takaisin hinnalla millä hyvänsä. Aika siis raivata tiensä ruokaketjun huipulle uudemman kerran.
Grand Theft Autojen keksimän hiekkalaatikkokonseptin kierrätys 80-luvun Miamiin ei ehkä ole maailman omaperäisin idea, mutta Scarface kierrättää lainakonseptinsa kunnolla ja toteuttaa peruspelattavuutensa sekä teknisen toteutuksensa lähestulkoon esikuvansa veroisesti. Paikoin jopa paremmin; esimerkiksi eri ruumiinosien seulomista mahdollistava tähtäyssysteemi on jotain sellaista, josta jopa GTA-sarjalaiset voisivat ottaa oppia.

Valtaannousun perusideana on saada neljään alueeseen jaettu Miami ikeensä alle pala palalta. Alueellista vaikutusvaltaa kasvatetaan eliminoimalla paikallisia jengejä ja ostamalla paikallisia liikkeitä huumebisneksensä kulisseiksi. Jengien kanssa mähinöinti ei ole pakollista, mutta se on harvinaisen hyvä tapa ansaita kunnioitusta ja pientä alkupääomaa kulissibisnesten hankintaan. Haittapuolena tämä kasvattaa jännitteitä Tonyn ja jengien välillä, kunnes lopulta päästään siihen pisteeseen että luodit alkavat viuhumaan jo pelkästä naamansa väärässä paikassa vilauttamisesta.

Ylimääräinen luotien vaihtelu jengiläisten kanssa häiritsee myös kaupungissa toimivaa virkavaltaa, joka riittävästi ärsytettynä tuntuu reagoivan kärkkäästi jokaiseen mitättömään liikennerikkomukseen ja järjestyshäiriöön. Mielenkiintoisena erona muihin saman genren peleihin, voi Scarfacessa selvitä yksittäisistä poliisipartioista ihan vaan juttelemalla ympäripyöreyksiä ja kätkemällä aseensa. Mikäli tilanne kärjistyy aseelliseksi välien selvittelyksi, on pelaajalla pari minuuttia aikaa paeta takaa-ajajiltaan, jonka jälkeen hengenlähtöä ei enää voi välttää. Mikäli Miami alkaa tuntua hetkittäin liiankin vaaralliselta asuinympäristöltä, voi jengejä sekä virkavaltaa halutessaan rauhoittaa myös lahjuksin.

Vaikka jengien eliminointi toimii loppuun saakka varteenotettavana tulonlähteenä, tietää jokainen hieman maailman menosta perillä oleva, että se on kauppa joka kannattaa. Huumekauppa, nimittäin. Suorittamalla pelin tehtävävalikkoon ilmestyviä johtolankatehtäviä, pelaajalle avautuu mahdollisuus ostaa haltuunsa suurehkoja määriä kokaiinia, jota voi mielensä mukaan levittää myymällä sitä joko suoraan katukauppiaille, tai hoitamalla jakelun suoraan kulissiliikkeittensä kautta. Suoraan katukauppiaille myyminen on useimmiten tuottoisampaa, joskin myyntierät ovat pienempiä, mikä tekee touhusta huomattavasti massalevitystä työläämpää. Hauskana pikku-yksityiskohtana kaupoista tienatut huumerahat voi käydä vielä pesemässä ja tallettamassa lähimmässä pankkikonttorissa.

Kun tili ja taskut pursuilevat tuhannen taalan seteleitä, on vain luontaista alkaa etsiä valuutalleen vastinetta. Kulissibisnesten ohella peli tarjoaa laajan valikoiman enemmän tai vähemmän hyödyllisiä kohteita dollareiden polttamiseen, vaihdellen aina kartanoonsa sijoitettavista koriste-esineistä urheiluautoihin. Vaikka iso osa ostettavasta rojusta koostuukin lähinnä pelaajan egoa mittaavista turhakkeista, tarttuu tilauskatalogista käteen välillä jotain oikeastikin hyödyllistä, kuten vaikkapa limusiini kuljettajineen. Hyvästi GTA-tyyliset autovarkaudet, siis!

Ihmiset jotka toivovat löytävänsä pelistä enemmänkin Scarfacea kuin omaisuuden haalimisen ja huumekaupan ympärillä pyörivän Grand Theft Auton verran voivat myös tässä vaiheessa huokaista helpotuksesta, koska pelin onnistuu jäljitellä alkuperäisteoksen tunnelmaa erittäin hyvin. Tästä heruu iso kiitos käsikirjoittajille ja ennen kaikkea Tony Montanan repliikkejä laukovalle imitaattorille, joka latelee tuon tuosta f-alkuisia verbejä ja substantiiveja, sekä muita varsin luovia törkeyksiä uskottavasti kuin itse Pacino. Kyseisen imitaattorin kyvyt on selvästi havaittu jo tuotantovaiheessa, koska peli tuntuu tarjoavan pelaajalle jatkuvasti hyviä syitä aukoa päätään vastaantulijoille. Teurastat vihollisen tulitaistelussa – hyvä syy huutaa perään. Törmäät jalankulkijaan autollasi – selkeä solvauksen paikka. Vastaan kävelee kaunis nainen – loistava tilanne törkyisille ehdotuksille. Homma on viety niinkin pitkälle, että jos muita ihmisiä ei ole lähettyvillä voi pelaaja puhua vaikka itsekseen.

Vaikka käsikirjoitus itsessään on riittävän hilpeä houkuttaakseen pelaajan lonksuttamaan leukojaan, rohkaisee peli ylimääräiseen suunsoittoon kasvattamalla pelin taisteluita helpottavaa “balls”-mittaria. Kun mittari on täynnä, pääsee pelaaja halutessaan toteuttamaan itseään laukaisemalla Tonyn sisällä piilevän raivon. Tällöin pelin vauhti hidastuu, kuvakulma hyppää pelaajan silmien taakse ja Tony muuttuu kuolemattomaksi muutaman sekunnin ajaksi. Tämän lisäksi pelaaja terveys palautuu jokaisesta raivopäissään tekemästään taposta ja ammusvarastot muuttuvat hetkeksi ehtymättömiksi. Hauskana pikku-yksityiskohtana “balls”-mittarinsa voi rahapulan iskiessä muuttaa kovaksi valuutaksi spermapankissa (ja ei, en keksi tätä päästäni).

Vaikka Scarface – The World Is Yours tekee monia asioita hyvin, ei kaikki aivan kaikki ole kunnossa edes Miamin auringon alla. Hyvästä tunnelmastaan ja pelattavuudestaan huolimatta juoni tuntuu muusta pelistä irrotetulta kokoelmalta satunnaisia tapahtumia ja b-luokkaisesta suunnittelusta kärsiviä tehtäviä. Juonitehtävät ovat käytännössä joko täysin toisiinsa liittymättömiä juoksupojan hommia, joilla taivutellaan kulissibisnesten omistajia omaan leiriinsä tai persoonattomien ja etäiseksi jäävien pääpahisten orkestroimia “yllättäviä” väijytyksiä ja yrityksiä viedä Tonyn henkeä. Kaiken kaikkiaan juoni tuntuu etenevän lähinnä tilanteen pakosta, mikä tappaa varsin tehokkaasti illuusion siitä suunnitelmallisesta kostoretkestä, jolla pelaajan pitäisi uskoa olevansa.
Tehtävät itsessään ovat oma surullinen lukunsa. Toimipa motivaattorina mikä tavoite tahansa, koostuvat tehtävät keskimäärin joko loputtoman tuntuisten vihollismassojen kanssa kamppailusta, tai miljoonaan kertaan koetuista takaa-ajoista. Kun näitä perusformaatteja muokataan sekoittamalla soppaan aikarajoja tai mahdollisesti jokin suojeltava kohde, niin voilá, saadaan aikaiseksi tukku näennäisesti erilaisia, mutta pelikokemuksena lähestulkoon identtisiä tehtäviä. Ottaen huomioon pelin muutoin korkealle asettuvan laadun, ei tällaisia suunnittelulapsuksia voi kuin ihmetellä epäuskoisena.