Star Wars - Bounty Hunter arvostelussa

Star Wars: Bounty Hunter on jälleen yksi menneiden aikojen pelijulkaisu, joka nyt näkee ehostettuna päivänvalon remasteroinneista innostuneen Aspyrin käsissä, jonka työtä oli myös jokin aika sitten julkaistu Tomb Raider I-III Remastered. Star Wars ei sekään ole aihealueena Aspyrille entuudestaan aivan tuntematon, sillä vuosina 2019 ja 2020 porttaukset uusimmille konsoleille saivat LucasArtsin klassikot Jedi Knight II: Jedi Outcast sekä Jedi Knight: Jedi Academy. Pikaisen pelailun perusteella en kuitenkaan pitänyt esimerkiksi Jedi Outcastin hieman oudolta tuntuneista padikontrolleista.

Nyt arvostelussa olevan Star Wars: Bounty Hunter -pelin alkuperäisen PS2-version julkaisusta on ehtinyt kulua tätä kirjoittaessa melkein kaksikymmentäkaksi vuotta, pelin Gamecube-versio tosin julkaistiin vasta 2003 alussa. Microsoftin ensimmäinen Xbox sai ilmestymisvuonnaan yksinoikeudella Star Wars: Obi-Wan -pelin, joten pitihän muitakin pelialustoja kunnioittaa omalla SW-julkaisulla. Bounty Hunter ei ole pelkkä porttaus, vaan remasterointi, jossa tekstuureja on terävöitetty ja ruudunpäivitys saatettu 60fps-tasolle.

Star Wars: Bounty Hunter on peli ajalta, jolloin Episode II – Attack of the Clones oli ehtinyt saapua teattereihin puolisen vuotta aiemmin. Elokuvassa näimme Stormtroopereiden synnyn klooniarmeijan muodossa, jotka taasen pohjautuivat Boba Fettin isän, palkkionmetsästäjä Jango Fettin DNA:han.

Peli kertoo expanded universen muodossa tarinaa siitä, miksi kloonit tehtiin juuri Jangon pohjalta. Disney Star Warsin aikakaudella tämä EU-tarina ei tosin enää siis ole kaanonia. Ajallisesti pelissä seikkaillaan kymmenisen vuotta ennen Attack of the Clones -elokuvaa, Episodi I:n jälkimainingeissa. Ymmärrettävää, kun miettii, että Jango menetti päänsä kakkosessa. Darth Sidious on määrännyt Count Dookun nitistämään vihollisensa Komari Vosan, taakaksi käyneen Pimeän puolelle kääntyneen Jedin. Yksi asia johtaa toiseen ja pian Jango Fett onkin rahankiilto silmissä Komarin perässä, jonka lisäksi sekaan ujutetaan muitakin ihan mielenkiintoisia pahiksia.

Hiljattain arvostelemani Beyond Good & Evil 20th Anniversary -remasteroinnin tavoin Star Wars: Bounty Hunter on sekin peli, joka allekirjoittaneelta jäi aikoinaan kokematta. Dark Forces: Jedi Knight ja Jedi Knight II: Jedi Outcast -pelien fanina tätä PC-pelaajaa aikoinaan hieman harmitti, kun en päässyt ohjailemaan tyylikkääseen panssariin sonnustautunutta mandalorialaista palkkasoturia. Lopulta peli kuitenkin unohtui nopeasti, Game Realityn ensimmäisten toimintavuosien oltua tuolloin jo vilkkaana käynnissä.

Virhe korjataan kuitenkin nyt remasteroidun julkaisun myötä, kun arvosteluun saatiin PS5-versio.
Visuaalisesti kuin pelimekaniikaltaankin Bounty Hunter muistuttaa päällisin puolin aika paljonkin Jedi Outcastia, vaikka ensimmäinen käytti LucasArtsin sisäisesti valmistamaa pelimoottoria ja jälkimmäinen Quake III:n tekniikkaa.

Remasteroinnin taso on tyydyttävää: Jango Fett kiiltävässä ja jotain heijastavassakin panssarissaan näyttää ehdottomasti kaikkein parhaimmalta koko pelissä, siinä missä sivulliset peloissaan juoksentelijat sekä riviviholliset ajavat tykinruokana asiansa, mutta läheltä tarkasteltuna hahmot ovat pitkälti vailla yksityiskohtaisuutta.

Jangon jälkeen terävintä ovat maisemat tekstuureineen – tarkemmin lattiat ja seinät, mutta kuitenkin oikeastaan kaikki nähtävissä olevat pintamateriaalit, niin metalli kuin betonikin, joista tasot rakentuvat, ovat sellaista tylsää seinä- ja lattiavelliä, että välillä on vaikea erottaa mistä pitäisi kulkea edetäkseen tasossa. Tämä ei sinänsä ole Aspyrin vika, koska remasterointi on visuaalisesti uskollinen originaalivanhukselle. Star Wars: Bounty Hunteria kritisoitiin jo aikoinaan tylsästä ja sekavastakin grafiikasta, joka piirtyy nyt vain aiempaa terävämpänä pelaajan eteen. Jokaisen tason päätteeksi näytetään pelin moottorilla tehtyjä, tarinaa edistäviä välipätkiä, jotka ovat rosoisessa peligrafiikasta poiketen alkuperäiskunnossaan, mutta ajavat sinänsä asiansa retromielessä.

Jangon seikkailut jakautuvat kuuteen lukuun ja kahdeksaantoista tehtävään. Yksittäiset tehtävät ovat noin 10-15 minuutin rykäisyjä, jos ei hirveästi eksy tai kuole toiminnan aikana. Jangolla on viisi elämää, jonka jälkeen onkin sitten pelattava koko taso alusta. Energiapakkauksia löytyy sieltä täältä, joilla pahimpia haavoja paikkaillaan, mutta tekoälyttömän ja lähes poikkeuksetta laumoina suoraan päälle juoksentelevan vihollisylivoiman edessä on palkkionmetsästäjänkin toisinaan vaan polvistuttava. Etenkin, kun pahukset tuppaavat ärsyttävästi spawnaamaan heti takaisin pelimaailmaan, jos vähänkin käy muissa huoneissa ja tiloissa juoksentelemassa.

Ja uuvuttavaa juoksentelua tulee, lähes jokaisessa tasossa. Bounty Hunterin tasosuunnittelu kun on perinteistä sekavaa ja ajoittain sokkelomaistakin 2000-lukua. Minkäänlaista karttaruutua ei pelaajan apuna ole, ainoastaan tehtävätavoitteet voidaan tarkistella start-nappulaa painamalla. Jossain olisi oven avaava pääte, mutta missä? Jossain olisi se oikea oviaukko, mutta missä? Suuntimena ei voi siis myöskään käyttää pahiksista putsattuja alueita, koska tyypit spawnaavat takaisin. ”Täällä on vihollisia, en olekaan kurkannut tänne aiemmin.. ei kun joo olenpas..”

Joskus Jangon on hitsattava auki melkeinpä muuhun grafiikkaan hukkuvia, pienikokoisia ilmastointikanavien ritilöitä ja ryömittävä ahtaissa paikoissa, jotta matkaa voidaan jatkaa. Jo ensimmäisen tehtävän aikana kerkesin jäädä useammaksi toviksi jumiin, kun en heti hoksannut juoksuhaudan kaltaiseen lattiaväliin piilotettua ilmaritilää. Ensimmäisten tehtävien aikana oli vaikea ymmärtää, mikä pelissä oikeastaan koskaan edes oli niin erikoista, mutta on mainittava, että meno paranee hieman, kunhan Jango saa takaisin muutamien sekuntien ajan miestä ilmaan L1-nappulalla nostattavan rakettireppunsa, jonka matkassa voidaan myös ammuskellakin.

Rakettirepulla on hauska lennellä, vaikka pelin tasosuunnittelu ei aina annakaan tähän riittävästi tilaa. Avarammissa paikoissa lennellä kuitenkin saa suhteellisen vapaasti. Eikä tänä päivänä rakettireppu niin kovin yleinen videopeleissä ole vieläkään. Tribes-pelisarja tulee mieleen hahmolentelyn osalta. Jossain Battlefield-lisärissä taisi myös olla rakettireppu.

Rakettirepun ja ehtymättömien tuplapyssyjen ohella Jangon apuna on myös muitakin työkaluja, kuten esimerkiksi vihollisia kätevästi grillaava käsiliekinheitin, rajalliset myrkkynuolet sekä ihan perinteisesti viuhuvat nyrkitkin. Tärkein rakettirepun ja pyssyjen ohella on kuitenkin ruudun vihreäksi sävyttävä skanneri, jolla nähdään, onko kohteesta X olemassa aktiivista palkkiota vai ei. Jos palkkiota olisi luvassa, ei muuta kuin rikollisen tägäys R2-nappulaa painamalla.

Merkityt kohteet voidaan yleensä joko ampua tai vangita elävänä – jälkimmäisestä saa enemmän rahaa tilille. Rivipahikset voidaan surutta kaikki ampua tai piestä maihin, sillä penniäkään ei ole kilahtamassa tilille. Palkkion kerääminen kuolleesta onnistuu painamalla neliötä kohteen vierellä. Saaliin elävänä saaminen vaatii siiman ampumista Jangon kädestä, jonka jälkeen köytetty kohde käydään lunastamassa neliötä painamalla. Jokaisessa tasossa on aina joku pääkohde sekä useampia, vapaaehtoisia sivupalkkioita.

Koska tasosuunnittelu on sekavaa ja grafiikka terävämmästä ulkoasustaan välillä sellaista, että aukkoja ja ovia on vaikea välillä erottaa toisistaan, käy kerta toisensa jälkeen niin, että pelaaja etsii summa mutikassa kohdettaan, kunnes vahingossa pääsee etenemään. Joskus tämäkin tapahtuu vasta rasittavien kiipeilykohtausten jälkeen. Kohteet eivät myöskään läheskään aina pysyttele paikallaan vaan juoksevat karkuun tai kiertävät kehää tason ympäri. Hieman rasittavaa on myös työkalujen ja aseiden välillä selaaminen. Homma hoituu ristiohjaimen nuolilla, jossa ovat niin nyrkit, pyssyt kuin esimerkiksi skannerikin. Valitaan skanneri ja painetaan L2 pohjaan. Aika hidastuu ja pelaaja voi tutkailla näkyviä rikollisia. Tilanteessa, jossa pelaaja saapuu viholliskeskittymän luokse, on skannaaminen ja siitä nopeasti aseeseen vaihtaminen kömpelöä. Muutama oikeasuuntainen painallus antaa kyllä aseen käteen, mutta jos sattuu olemaan tulilinjalla, tulee aina ottaneeksi osuman jos toisenkin, vaikka aika hidastuukin skannerin ollessa päällä. Aika kuitenkin heti nopeutuu, kun skanneri sammuu. Skannerin olisi aivan hyvin voinut remasterointijulkaisussa mapata vaikkapa peliohjaimen kolmionappulaan ja toteuttaa ominaisuuden niin, ettei pelaajan tarvitse erikseen enää vaihtaa pyssyyn, kun skanneri laitetaan pois.

Ammuskelu sinänsä on autenttisen oloista vanhaa Star Warsia, joskin Jedi Knight -peleistä poiketen Bounty Hunter toimii hyvin ammuskeluna 3rd person kuvakulmasta, eikä FPS-kuvakulmaa edes tarjolla ole – aseilla voidaan kuitenkin zoomata edes vähän lähemmäs Jangon olkapäitä ja kohteeseen lukituskin löytyy tattia klikkaamalla. Laseraseet viuhuvat ja autenttisen oloinen John Williams -musiikki huitelee toimivasti taustalla.

Säveltäjänä toimi sittemmin paljon muutakin pelimusiikkia säveltänyt LucasArtsin Jeremy Soule. Alun vierimis-introssa sekä tekijöiden lopputeksteissä sentään soi kuitenkin ihka aito Williamsin tunnusmusiikki. Ääninäyttelijäksi Jangolle on saatu Episodi II:sta tuttu mies ja Boba Fettiäkin Disneyn episodisarjassa näytellyt nuorempi Temuera Morrison, joka vetää roolinsa melkein yhtä mystisesti ja puolisarkastisena kuin Pedro Pascal Mandalorianissa. Temueran ohella toinen mainittava ääninäyttelijänimi on aina yhtä loistava, möreä-ääninen Clancy Brown pahiksen roolissa.

Tehtävistä kerätyllä palkkiorahalla ei pelissä ostella mitään uusia varusteita tai päivitellä taitopuuta (koska sellaista ei onneksi ole), vaan raha kertyy pelaajan tilille pysyvästi. Kun potti kasvaa ja rajapyykkejä saavutetaan, aukeaa aina uusia konseptikuvia pelin valikkoon tutkailtavaksi. Vastaavasti sinne tänne tasoihin piilotettuja sulkia keräämällä voidaan avata keräilykortteja katseltavaksi ja kokonaisten lukujen läpäisy avaa ”pieleen menneitä otoksia.” Kuvia on päälle sata ja kortteja parisenkymmentä.

Pelin pieleen menneet otokset ovat välipätkiksi renderoituja vitsejä, joissa pelin hahmot sekoilevat ja esimerkiksi yksi pahis kaatuu naamalleen kävellessään dramaattisesti kohti kameraa. Seuraa narua ”kuvausryhmältä” kameran takaa ja sen sellaista. Nykypäivänä tällaiseen puuhasteluun ei taatusti poltettaisi pelin budjettia, joten siinä mielessä avautuvat blooperit ovat mielenkiintoinen reliikki menneiltä, ehkä hieman rennoimmilta ajoilta peliteollisuudesta.

Yksittäisten tasojen läpäisy sen sijaan avaa sarjakuvien sivuja. Pelin valikosta löytyy digimuotoisena vuonna 2002 julkaistu Dark Horse Comicsin neliosainen Jango Fett Open Seasons -sarjakuva kokonaisuudessaan, joka oli itse asiassa ihan mielenkiintoinen tutkailtava. Peli on originaalille niinkin uskollinen, että jopa vanhan pelin huijauskoodit toimivat myös remasteroidussa versiossa ja se on positiivinen seikka, mikäli haluaa esimerkiksi avata kaikki luvut pelattavaksi ja skipata jonkin rasittavammista tasoista.

Loppusanat

Kokonaisuudessaan Star Wars: Bounty Hunter on ihan mielenkiintoinen matka menneisyyteen, aikaan, jolloin LucasArtsin oli vallannut Star Warsin esiosa-trilogia lukuisine peleineen. Jango Fettin remasteroidut, parinkymmenen euron hintaiset seikkailut ovat hieman tarkemman näköiset ja sulavammin pyörivät kuin aikoinaan, mutta muutoin kokemus pysyy aika lailla alkuperäispelin kaltaisena, niin hyvässä kuin pahassakin. Uuden pelaajan käteen annetaan keskinkertainen toimintapeli, jota jaksaa kokeilla vain pienempinä annoksina, ellei sitten ole originaalin julkaisun nostalgianhimoinen fani jo entuudestaan.