The 7th Guest Remake on onnistunut uusinta 90-luvun seikkailusta

The 7th Guest on toinen 90-luvun alun first person kuvakulmasta kuvatuista point&click seikkailuista, jotka siivittivät miljoonat isät (ja miksei äiditkin) innoissaan klikkailemaan staattisia ruutuja beigenvärisillä Compaq Presario ja Olivetti M300-tietokoneillaan vielä illan hämärtyessäkin, kalliiden 2x CD-ROM -asemien huristessa taustaäänenä. Peleistä se toinen oli totta kai Myst, josta kirjoitimme hiljattain PS5-alustalle ilmestyneen remaken arvostelun.

Enemmän kepeään kauhuun kuin scifiin tunnelmansa puolesta nojaava The 7th Guest Remake tepastelee Mystin tuoreimman remaken jalanjäljissä olemalla niin ikään sisälmyksineen Unreal 5:een tungettu julkaisu.

1930-luvulle sijoittuvassa tarinassa kuusi vierasta saa kutsun eriskummallisen lelutehtailija Henry Staufin kukkulalla sijaitsevaan lukaaliin, joka on melkein kuin se talo Hitchcockin Psyko-elokuvasta. Kuka on pelaajan ohjastama kuokkavieras, numero seitsemän?

Alkuperäispelin tapaan muut kuusi vierasta esitellään erinäisinä haamutakautumina pelaajan katsellessa menneitä, tarinaa siivittäviä keskusteluita ja tapahtumia first person kuvakulmasta käsin. Pelin tarina muistuttaa jopa hieman SAW-elokuvia: tarinan kolme paria yrittävät ratkoa tiensä ulos lelumiehen kartanosta, mutta vain yksi pari, rahapalkinnon saavat voittajat, voivat kilpailusääntöjen mukaan selvitä hengissä ulos.

Taloon mahtuu kahden asumuskerroksen sekä ullakon ja kellarin verran tutkittavia tiloja ja jokaisessa huoneessa olisi kahdesta kolmeen puzzlea ratkottavaksi – kaikkiaan seitsemäntoista puzzlea. Jos jumiin ei jää, voi pelin vetää läpi varmasti muutamissa tunneissa, mutta omalla kohdallani läpipelaamiseen meni useampia pelikertoja ja reilu yksitoista tuntia.

Tarinaa maustetaan ja avataan takautumien ohella mielenkiintoisella tavalla (koska 30-luvulla ollaan!) gramofoniin asetettavien Staufin äänittämien höpinälevyjen, veivattavien äänirasioiden sekä esimerkiksi myös lehtileikkeiden kautta. Mikä Staufin tausta on ja miksi hän on moiseen elämäpeliin ryhtynyt?

Originaalin 1993-julkaisun kehittäjältä, Trilobyte Gamesilta lisensoitu remake on Vertigo Studiosin kehittämä, joka tunnetaan muuna muassa lukuisista VR-peleistään, kuten Arizona Sunshine sekä Metro Awakening VR. Pelin remake ottaa enemmän vapauksia kuin Mystin uusversiointi, joka oli alkuperäiskehittäjä Cyan Worldsin oma tuotos. The 7th Guest Remakessa ennallaan onkin säilynyt oikeastaan vain tarinan premissi. Remake ei tyydy pelkästään muuttamaan grafiikkaa näyttäväksi ja liikkumistapaa vapaaksi, sillä myös pelin puzzlevalikoimaan on kajottu.

Monet pähkinöistä hiottu tai poistettu kokonaan ja korvattu uusilla selkeämmin toteutetuilla puzzleilla. Originaalin pelin sokkeloa ei enää esimerkiksi remakessa ole, samalla kun monet muut uusitut puzzlet tekevät haasteista loogisempia ja mukavampia ratkoa. Varjopuolena toki on se, että peli on hieman originaalia seikkailua helpompi läpäistä.

Muutama hankalampikin puzzle mahtuu joukkoon: yleensä ratkaisun kyllä tajuaa näissäkin, mutta MITEN se pitäisi toteuttaa, jää muutaman pulman kohdalla turhauttamaan ja jumittamaan pidemmäksi aikaa. Etenkin silloin, kun luulee jo hoksanneensa, mitä peli haluaa, mutta silti puzzle ei vaan syystä tai toisesta taitu.

Ei hätää, peli tarjoaa PS5-ohjaimen kosketusalustalla avattavan karttaruudun lomasta löytyvän huonekohtaisen vihjepalvelun. Kartasta näkee huoneiden sijainnit ja pohjaratkaisun väri huoneiden osalta muuttuu pala palalta, kun jokin huone on saatu ratkaistua. Mikäli yksi tai kaksi puzzlea on huoneessa vielä ratkaisematta, voi peliltä pyytää vinkkejä ja lopulta peli myös ratkaisee puzzlen pelaajalle, jos haluaa.

Vinkkien saaminen kuitenkin edellyttää, että pelaaja löytää pitkin kartanoa piilotettuja Staufin suunnittelemia lelukolikoita, joilla vihjeitä saa ostaa. Kun yksi huone on ratkaistu, aukeaa uusi ovi. Pelin alussa monet talon ovista ovatkin lukittuja ja puzzlejen haastekäyrä nousee, joskin maltillisesti mitä pidemmälle mennään. Aivan loppupuolella peli hieman onnistuu lässähtämään, kun loppuratkaisu annetaan jonkin hienon puzzlen sijaan kimblen tyyliselle tylsälle lautapelille, jossa pelaajan pitäisi innostua liikuttamaan useampi pelinappula maaliin onnistuakseen, vastapelaajan liikkuessa laudalla estelemässä pelaajaa.

Kontrollien osalta ratkominen pidetään helppona. Pelaaja voi liikutella hahmoaan tateilla ja klikkaamalla oikeaa löytyy kipitysvauhtikin niille, joiden mielestä laahustaminen on liian verkkaista. Ohjaimen nappuloista käytetään pelaamiseen vain muutamaa. R2:lla tarrataan useimpiin esineisiin, mutta toisinaan myös X:ää tarvitaan ja R1 ja L1 saavat nekin jonkin asteista käyttöä. L2:lla saadaan ruudulle ”henkilyhty”, jonka taianomaisella valaisuominaisuudella on oma roolinsa puzzlenratkonnassa. Pääasiassa kontrollit ovat hyvät, eikä Mystin konsoliremaken tapaisia ajoittaisia ohjausongelmia The 7th Guestin remakessa näyttäydy.

Audiovisuaalisesti The 7th Guest Remake on nätti. Talon huoneet ovat aavemaisia, pääasiassa mukavasti rentouttavan bluesin tai muun musiikin soidessa taustalla. Musiikki ei jää häiritsevällä tavalla korviin roikkumaan, edes silloin kun puzzle ei meinaa taittua – Mystin toismaailmaiseen musiikkiin The 7th Guest Remaken vastaavat eivät siis alkaneet korpeamaan omaa ajattelua häiritsevästi.

Talon haamuina nähtävät vieraat on myös hienosti toteutettuja – eläväinen animaatio, etenkin kasvojen alueella muistuttaa kovasti Rockstar Gamesin vuosien takaisista LA Noirea – originaalin seikkailun rujoista FMV-kohtauksista ei ole tietoakaan, mutta toisaalta remake ei myöskään puske ruudulle tönkön oloisia 3D-malleja, kuten Myst remake teki.

Hahmojen näyttelijät myös vetävät roolinsa täysillä ja kaikki ovat omanlaisiaan hilpeitä persoonia. Hauskana yksityiskohtana hahmojen ympärillä näkyy eräänlainen vihreä hohto – nyökkäyksenä originaalin pelin green screen -hehkuun. Vertigo Studiosille ominaiseen tapaan myös The 7th Guest tukee VR-tilaa. Olisi ollut toki huikeaa kokeilla peliä laseilla, mutta allekirjoittanut ei ikävä kyllä omista PSVR2-laseja, eivätkä alkuperäiset lasit harmillisesti(!) ole yhteensopivat PS5-pelien kanssa.

Pelaajan matkassa olevan henkilyhdyn avulla voidaan valaista homehtuneita kalusteita, rapistuneita tapetteja, jolloin valokeilassa kaikki näyttää hetken uudelta ja seititkin katoavat, kunnes valon kadotessa palaavat. Efekti on vaikuttava ja eritoten talon seinältä löytyvien taulujen valaiseminen lampulla tuottaa täysin erilaisia maalauksia. Muotokuva onkin yhtäkkiä groteski, suusta tulevine lonkeroineen. Kaunis eväsretki viltillä muuttuukin veriseksi iltapäiväksi.

Kun huoneen puzzlet on selvitetty, pahuuden ote irtoaa ja huone palaa vanhaan 30-lukulaiseen loistoonsa. Tämä on näppärä niksi, sillä väistämättäkin välillä tulee mentyä jo ratkaistuun huoneeseen vahingossa. Toimiva valaisu ja puhtaat pinnat viestivät pelaajalle, että ”hei mähän oon jo hoitanu tän huoneen!”

Lyhdyllä on myös toinen tarkoitusperä ja toisinaan sitä pitää käyttää apuna puzzlenratkonnassa, sillä se tuo esiin visuaalisia vihjeitä. Esimerkkinä talon pelihuoneesta löytyvää biljardipöydän pähkinää ei ratkaista ilman lyhdyn apua.

Kokonaisuutena The 7th Guest Remake on ilahduttava kokemus. Koettuani molemmat sekä Mystin että The 7th Guestin ensimmäistä kertaa vasta nyt 2026 kesällä – on oma mielipiteeni se, että molemmilla on paikkansa peliklassikkojen joukossa, mutta mitä remakejulkaisuihin tulee, vetää The 7th Guest pidemmän korren olemalla nautinnollinen pähkinänsärkemispeli – pois lukien tylsän lautapelin tarinan lopussa.