The Adventures of Elliot: The Millennium Tales paketoi 90-luvun ideoita täydelliseksi hyvän mielen toimintaroolipeliksi

Lasketaanko peli yhä Zelda-klooniksi, jos sen inspiraationa onkin toinen Zelda-klooni? Muun muassa tällaista kysymystä pääsee pohtimaan Square Enixin uutukaisen The Adventures of Elliot: The Millennium Talesin parissa – pelin, joka näyttää ja tuntuu klassiselta Zeldalta, mutta seuraa ohjaajansa mukaan tiukasti Squaren omaa Final Fantasy Adventurea (tunnetaan lännessä myös nimellä Mystic Quest). Ja onko vaikutteilla varsinaisesti väliäkään, kunhan tietää, että miekalla voi niittää nurmikkoa ja päähenkilöllä on suoranainen pakkomielle tuhota tielleen sattuvat ruukut.

The Adventures of Elliot: The Millennium Tales kertoo klassisen fantasiatarinan, jossa pelastetaan niin prinsessa kuin kuningaskuntakin. Philabieldian manner on hirviöiden vallassa, ja ihmiskunta elelee piinallista hiljaiseloaan prinsessan taikuudella vahvistettujen muurien suojassa. Kuningas lähettää nuoren innokkaan seikkailijan, Elliotin, tutkimaan muinaisia raunioita pysyvämmän ratkaisun toivossa. Eipä aikaakaan, kun vaatimattomasta luolaseikkailusta kasvaa eeppinen aikamatka, joka kuljettaa Elliotia sekä tämän näkymätöntä keijukaveria pitkin mantereen tuhatvuotista historiaa aina taikuuden aikakaudesta ihmiskunnan synkimpiin hetkiin. 

Ensimmäinen asia, joka tarinankerronnassa kolahtaa, on sen loputon hyväntuulisuus. Elliot on sankarina poikkeuksellisen sympaattinen ja pidettävä – aivan eri maata kuin modernien isätraumapelien murjottavat Kratosit ja massamurha-Joelit. Muutkin hahmot ovat kuin lauantaiaamun piirretystä: helposti tulkittavia ja enimmäkseen hyväntahtoisia. Tapahtumia innolla selostava Faie saattaa aiheuttaa kevyet sokeriöverit, mutta kimityksen määrää voi onneksi hillitä asetusvalikosta. Juoni on niin ikään suoraviivainen: aikamatkailuteemaa hyödynnetään pikemminkin tuttujen maisemien kertaukseen kuin aivoja nyrjäyttäviin paradokseihin. Vaikka tarina ei kavahda fantasiakliseitä, tekevät joutuisa rytmitys ja ykkösluokan ääninäyttely siitä kaiken kaikkiaan mukavaa seurattavaa. Pisteet etenkin englanninkieliselle dubbaukselle, jonka kehtaisin väittää nokittavan tällä kertaa jopa alkuperäisen japanilaisen puheraidan.

Jos juoni on leppoisa ja etenee sopivalla vauhdilla, niin samaa voi sanoa myös itse pelistä. Kaava on Zeldasta tuttu: toimintaseikkailu, jossa taistellaan, ratkotaan pienimuotoisia puzzleja ja tutkitaan kompaktin kokoista mannerta sekä sen lukuisia luolastoja eri aikakausissa. Taistelu on yksinkertaista mutta siinä on hyvä tuntuma. Yhdestä napista viuhutetaan ykkösasetta (miekat, keihäät, vasarat ja sirpit), toisesta kakkosasetta (bumerangit, pommit jne.) ja oikea yläliipaisin torjuu iskut. Elliot oppii pelin myötä myös parry-tyyppisen täsmätorjunnan, jonka ajoitusikkuna on sen verran anteeksiantava, ettei parhaistakaan Sekiro-taidoista ole erityisemmin hyötyä. Kykypalettia täydentää oikeasta analogiohjaimesta (tai kakkospelaajan ohjaimesta) liikkuva Faie, jonka taiat mahdollistavat muun muassa tulen, teleportaation ja rakettirullaluistelua muistuttavan liitelyn. Aseita, varusteita ja loitsuja yhdistää erinomainen suunnittelu ja pelituntuma. Lähes kaikkia on kiva käyttää ja useimmilla on jokin progressioon tai puzzleihin liittyvä funktio: esimerkkinä kiviesteitä tuhoavat pommit ja pimeitä tunneleita valaiseva tulitaika. Viholliset ovat helppoja, mutta kuitenkin sen verran haastavia, ettei kaikesta selviä sokealla rämpytyksellä. Pahinkaan loppuvihollinen ei kuitenkaan vie yöunia, eikä peli ylipäätään haaskaa pelaajansa aikaa turhaan juoksutukseen – jos kukkarosta löytyy kolikoita, ei edes kuolemasta tarvitse pakittaa lähimmälle tallennuspisteelle. The Adventures of Elliot on kevyen vaikeustasonsa ja leppoisuutensa puolesta oikeastaan aika täydellinen peli perheen aloitteleville pelailijoille. Jopa hädin tuskin gamepad-ikäisen voi aktivoida Faien roolissa pelikaverikseen.

Koska kyse on ainakin nimellisesti roolipelistä, on mukana myös hahmon kehittämistä. Elliotin terveys kasvaa Zeldamaisista haastetemppeleistä löytyvillä sydämen sirpaleilla, ja aseisiin voi pultata uusia ominaisuuksia luolista sekä kauppiaan taikapullosta pulpahtavilla Magicite-kristalleilla. Kuhunkin aseeseen voi liittää tietyn pistemäärän edestä kristalleja, jotka tuovat erilaisia käsinkosketeltavia ominaisuuksia parannellusta vauriosta pidempään kantamaan ja lyhyempään lyöntiaikaan. Systeemi on toimiva, mutta vaatisi ehkä vähän tasapainotusta: saavutin oman Magicite-huippuni ahkeralla kaupankäynnillä jo suurin piirtein pelin puolivälissä, joka sai loppupelin aarrelöydöt tuntumaan enimmäkseen tarpeettomilta.

Vapaaehtoinen tutkimusmatkailu on ylipäätään The Adventures of Elliotin heikko lenkki. Pelimaailma on kompaktin kokoinen ja kiinnostava, mutta tarjoaa lopulta aika vähän syitä juonipolulta poikkeamiseen. Eri aikakausiin pilkottu maailma aukeaa verrattain aikaisin, minkä antaisi oivallisen pohjan harhailuun, mutta luolien aarteet ovat liian heppoisia innostaakseen ekskursioille, eikä peli osaa aina kommunikoida pelaajalleen, onko vieressä komeileva linna optionaalinen aarreaitta vaiko juonen myötä aukeavaa pettymysten umpikuja. Kun rakenne alkaa juonen ehtoopuolella selkiytyä, on Elliotin arsenaali auttamatta niin kova, ettei tutkimusmatkailulle ole edes todellista tarvetta. Ainoa asia, joka sai ylimääräistä liikettä omaan Elliotiini, olivat sinne tänne ripotellut kissat, joita voi kerätä kylän kummalliselle kissapukumiehelle.

The Adventures of Elliotin pahin kompastuskivi ei ole kuitenkaan vapaaehtoinen tutkimusmatkailu, vaan palautuu aiemmin hehkuttamaani tarinaan ja rytmitykseen. Pelistä löytyy peräti kolme erilaista loppua, jotka on ilmeisesti suunniteltu koettavaksi järjestyksessä huonoimmasta parhaaseen. Ensimmäinen juonipolku päättyy suoranaiseen antikliimaksiin, joka ei oikeastaan ratkaise mitään, ja toinenkin iteraatio jättää keskeisiä kysymyksiä ilmaan. Mystinen ääni ilmaisee selkeästi, että hommat voisi hoitaa paremminkin, mutta jättää johtolankojen etsimisen pelaajalle. Jos motivaatiota vapaaehtoiseen seikkailuun ei ollut aiemminkaan, niin lopputekstien jälkeen sitä riittää vieläkin vähemmän. Vaikkei murupolun löytäminen ole varsinaisesti vaikeaa, tuntui se ainakin itselleni vaivalta, jonka hoiti mieluummin Internetin läpipeluuohjeilla kuin päättömällä harhailulla.

Tarinan päätöstä voi pitää pelaajasta riippuen kauneusvirheenä tai jopa toivottuna pelin jälkeisenä sisältönä, mutta se ei muuta joka tapauksessa sitä tosiasiaa, että The Adventures of Elliot: The Millennium Tales on poikkeuksellisen ilahduttava väriläiskä kesän sadepäivien keskellä. Olipa kyse sitten 2D-hahmoja ja pikselöityjä tekstuureita sekoittavasta retroestetiikasta, ylitsepursuavan hyväntahtoisesta päähenkilöstä tai ihmisten äänillä naukuvista kissoista, tuntuu se siltä kuin myös tekijöillä olisi ollut hauskaa. The Adventures of Elliot: The Millennium Tales on virheineenkin liki täydellinen hyvän mielen Zelda-pastissi, joka tuskin jättää kyynikkoakaan kylmäksi.