Mafia: The Old Country on kliseisen vahvalla mafiatarinalla kuorrutettua unilääkettä

Neljännen Mafia-pelin traileri ilmaantui varkain kuin hevosenpää vuoteeseen, noin vuosi sitten. Videolla esiteltiin lähes pelkästään vahvasti tarinapainotteista kerrontaa. Ei mikään ihme, kun mietitään lopullista tuotetta, joka on – vahvasti tarinapainotteista kerrontaa, jonka sekaan on ripoteltu jotain tekemistä pelaajalle, joka dopamiinia odottavine aivoineen istuu lihasäkissään peliohjaimen pidikkeenä, odottamassa lupaa tehdä jotain syyhyävillä sormillaan.

Pelin kehittäjänä on toiminut onnistuneen Mafia III -pelin sekä ykkösmafian remaken työstänyt kalifornialainen Hangar 13. Muistin virkistyksenä pelisarjan luonut tsekkiläinen studiohan (sittemmin 2K Czech) sulki ovensa jo 2011.

70-luvulle sijoittuneen kolmannen pelin jälkeen on päätetty palata takaisin pelisarjan juurille ja siitä vielä kauemmaksikin menneisyyteen. Originaalissa Mafia-pelissä elettiin tarinan alkaessa 1920-lukua, neljäntoista luvun mittainen Old Country vie tarinaa aina 1900-luvun alkuun.

Mafia: The Old Country on tarinansa ja hahmojensa puolesta jälleen vahvaa työskentelyä, edellisten pelien tapaan. Muutamien tuntien jälkeen alkaa kuitenkin jo vähän puuduttamaan. Peli ei vaikuta perinteiseltä 3rd person -peliltä, tai edes GTA-kloonilta hitailla autoilla ja hevosilla kyllästettynä. Pelin hintalappukin voisi melkeinpä antaa sen ensimmäisen vihjeen siitä mitä tuleman pitää. Mafia: Definitive Edition -julkaisun hintalappu oli aikoinaan siinä 40€ nurkilla ja nyt kun eletään aikaa, jossa monet pelijulkaisijat (2K Games mukaan lukien) on nostanut peliensä hintaa 70-80€ tienoille, on viiden kympin hintainen uusi Mafia hieman epäilyttävä kysymysmerkki.

Vastaus: on ehkä osattu odottaa, että Old Country saattaisi kirvoittaa nurinaa korkeammalla hinnoittelulla. Vasta noin kolmen tunnin pelaamisen jälkeen pelissä nähdään ensimmäinen toimintakohtaus, lyhytkestoinen suojasta suojaan -ammuskelu. Sitä ennen ja sen jälkeen edessä on lisää välipätkiä, pakotettua kävelyä, paikkojen tutkailua, hiiviskelyä, sivuhahmojen kanssa jutustelua, venytettyä kaksintaistelua puukkojen kera, sisilialaisten juhlien seuraamista ja muuta sellaista. Ja sitten taas vähän ammuskellaan, hetki.

2K Gamesin uutta peliä on vaikea sanoa toimintapeliksi – se on enemmänkin toiminnallisia elementtejä sisältävä seikkailupeli ilman puzzleja – melkein kuin interaktiivinen elokuva. Allekirjoittaneen mieleen nousi kerta toisensa jälkeen vahvasti mieleen 2000-luvun alun lisenssipelijulkaisut.

Jospa Mafia: The Old Country olisikin Francis Ford Coppolan ohjaaman, noin kolmetuntisen mafiaelokuvan virallinen pelituote? Pelissä seurattaisiin melko orjallisesti elokuvan jalanjäljillä, mutta jotta pelaajalla olisi jotain tekemistäkin, olisi ajoittain edessä liian kauan kestäviä ja toisinaan kesken jääviäkin puukkotappeluita (elokuvassa puukkokahnauksia olisi vain yksi), useita hiiviskelytehtäviä, jollainen elokuvassa nähtäisiin vain pariminuuttisena kohtauksena. Toistuvaa autoilua maaseudun halki, jota elokuvassakin olisi ehkä vain parissa kohtaa.

Pelissä saa melko vapaasti ajella Sisiliaan sijoittuvien kauniiden maaseutujen halki, mutta vaikka autoja on päälle kymmenen (jopa Tommy Angelon klassikkotaksi löytyy) ei ajelussa ole mitään mieltä, koska open worldin kaltaisesta pölisevästä hiekkatiemaailmastaan huolimatta Old Countryn Sisilia ei tunnu elävältä eikä se hengitä viinin tavoin. Missä ovat kaikki ihmiset, muut autot, edes ne harvat? Edes virkavaltaa ei nähdä. NPC-hahmoja kohdataan massoittain vain silloin, kun se on pelille tärkeää. Markkinapaikalla keskustassa tehtävän yhteydessä tai mafiaperheen maatilalla, jossa on näytettävä AI-palvelusväkeä, että ei se perhe nyt sentään itse tallo perheviineihinsä pullotettavia rypäleitään.

Tutun Carcylopedian kautta voi ottaa minkä tahansa pelin aikana ostetun ja auki avatun nelipyöräisen vapaaseen ajeluun ja vaikka toinen toistaan nätimpiä ne ovatkin, mutta miksi ottaisin? Unreal 5 -moottorin kauniisti veistämästä, hiostavan kuuman näköisestä maalaisidyllistä huolimatta pelin luontomaisemissa ei ole mitään oikeaa nähtävää. Melkein kuin pelaaja olisi Star Trekin rikkinäisellä holokannella ihmettelemässä. Pilvet taivaallakaan eivät liiku.

Arvostelijamme Petteri mainitsi tästä samasta vaivasta jo Mafia III -pelin kohdalla sanoin ”kulissimainen miljöö.” Ehkä Hangar 13 ei vain osaa tai jaksa luoda eläviä maailmoja – se ei selkeästi ole studion vahvuuksia ja tämä on sääli. Siksi onkin kummallista, että aina kun pelissä päästään käymään sisällä taloissa, on niissä täysin päinvastaisesti runsaasti erilaisia yksityiskohtia. Talot näyttävät useimmiten asukkaiden puuttumisesta huolimatta eletyiltä – tapetit koristeellisine boordinauhoineen, seinälautaset, hienot kaapistot kuin hyllyillä ja lattioilla komeilevat patsaatkin kielivät omistajansa tyylikkäästä mausta.

Hevosella ratsastamista pelistä löytyy uutena ominaisuutena, ymmärrettävä veto, kun autot 1900-luvun alussa varmasti olivat se harvinaisempi näky. Coppolan elokuvassa ”heppailu” kuitattaisiin hevosen turpaa silittämällä ja hevosta muutaman kerran harjaamalla, jonka päätteeksi päähahmo, entinen kaivosduunari Enzo Favara sanoisi haaveilevansa omasta hevosestaan sitten joskus.

Pelissä hevosia on useita erivärisiä ostettavaksi ja joilla on eri määrä cooldownin vaativia laukkaboostereita. Satojen hevosvoimien sijaan voidaankin tallista napata yksi hevonen ja olla ilmastoystävällisempiä viiniköynnöksiä kohtaan, mutta lopputulos on sama. Ei luonnossa ratsastaminenkaan tuota samaa fiilistä kuin vaikkapa Red Dead Redemption 2:ssa, josta löytyi upeita jokimaisemia, metsikköä, satunnaiskohtaamisia kuin kalastus- ja metsästysmahdollisuuskin.

Mafia: The Old Country antaa ostaa hevosille eri värisiä satuloita tai kuolaimia ja autoille uusia värityksiä ja siinä se miljöön rikastaminen. Muutakin ostettavaa löytyy niistä muutamista kauppakohteista pelin kartalla. On aseita (joita liian harvoin pääsee käyttämään) sekä erilaisia puukkoja, joilla on erilaisia erikoisbonuksia – kalliimpi terä mahdollistaa vaikkapa tehokkaampaa viiltotehoa tai esimerkiksi automaattisen loottauksen stealth-tapon yhteydessä.

Enzon hallusta löytyy myös rukousnauha, johon voidaan löytää pelin maailmasta erilaisia uusia helmiä, mutta joitain voidaan myös ostaa kauppiaalta. Erilaisten puukkojen tavoin ketjuun pujotetut erilaiset helmet tuottavat erilaisia bonuksia. Esimerkkeinä toimikoon terveysmittarin täydentävän sideharson nopeampi pyöritys, joka auttaa kiperässä ammuskelutilanteessa sekä helmi, joka takaa Enzolle vaimeammat askeläänet hiiviskelyssä auttamaan.

Kaikki hankittavat parannukset maksavat. Rahaa pelin aikana kertyy ammuttujen, kuristettujen tai puukotettujen mafiosojen taskuja ahkerasti tyhjäämällä. Jos jaksaa, voi ruumiit sen jälkeen vielä kipata niille tarkoitettuihin sinisiin keräyslaatikoihin, jotta Enzon hiiviskely kielletyillä alueilla pysyisi muilta pimennossa.

Monestikaan en jaksanut tästä piiloleikistä kuitenkaan välittää, koska toimintakohtauksia on pelissä niin harvakseltaan – halusin paljastua ja päästä ammuskelemaan hitto vie! Paukkuraudoissa kun on hyvät äänetkin – pieni luger kuulostaa hauskalta nallipyssyltä, siinä missä haulikot herättävät ylenpalttisesti subwooferinkin. Ammuskelumekaniikkakin on ehkä jopa jouhevampaa kuin vaikkapa GTA V:ssä tai RDR 2:ssa, joten aina kun ammuskelua on tarjolla, liipaisimen painelusta se syyhyävä sormi nautiskelee.

Tekoälyn laadusta ei kuitenkaan aina voi sanoa samaa, sillä monesti mafiosot kyllästyvät kyykkimään laatikoiden takana ja alkavat hönkiä suoraan päälle – sekin toisaalta olisi uskollista monelle 2000-luvun alun toimintaa sisältävälle lisenssipelille. Sentään pahisten kuolinanimaatiot ovat hienoja, kenties dynaamisempia ja vaihtelevampia kuin missään nykypelissä aiemmin. Animaatiot ovat kaukana immersiota rikkovasta räsynukkevapinasta ja toisaalta taas niihin on toisinaan syötettyä ”näyttelijämäisen” hauskaa ylinäyttelyä, kuin vanhoissa länkkäreissä konsanaan.

Suurin osa ajasta kuitenkin silti kuluu jotain hahmoa seuratessa (kävellen), jutellen ja välipätkiä katsoen. Siirtymähetket, joissa pitää kulkea pelimaailmassa paikasta A paikkaan B, joko autolla tai hevosella voi halutessaan kokonaan jopa skipata. Tarinakriittisemmät ajelut ja ratsastelut, jossa tärkeät hahmot samalla jotain toisilleen juttelevat, ovat ohittamisen ulkopuolella. Pelin tekijät ovat sen ilmeisesti itsekin testatessaan todenneet, että jaksaako näitä kaikkia ajeluita välttämättä edes kokeakaan.

Kaikki tekeminen ja siirtyminen pelissä on hidasta – jopa taskujen tyhjääminen rahasta ja ammuksista on ainakin kolmen sekunnin nappulanpitelyä pohjassa, kun taas piilotettava raato jostain syystä nousee olalle paljon nopeammalla painalluksella. Jos pelaaja lahtaa tusinan verran kilpailevan perheen mafiosoja, on siinä jo yli puolen minuutin edestä taskujen tyhjäämistä, mikäli haluaa lisää lompakontäytettä. Kaikki tämä on ajallista ropinaa pelin hidastelua varastoivaan säästöpossuun.

Mielenkiinto tarinan edistämistä, sen interaktiivisia kohtia pelaamalla, keikkuu silmien lupsumisen ja virkeiden hetkien rajamailla. Toisinaan tarinassa vaihtuu vuosi mustan ruudun kautta kuin vanhassa elokuvassa konsanaan, toisinaan katkon aikana vaihtuvat vain tunnit, päivät tai kuukaudet.

Kehykset The Old Countryn tarinalle ovat ne monelle mafiaelokuvalle kliseiset: Enzo, rääsyläinen kaivosduunari saa yllättäen tilaisuuden näyttää paikalliselle Torrisin mafiaperheelle mihin pystyy ja siitäpä alkaakin sitten matka maineeseen, josta jopa mainio Scarface-elokuva muistetaan. Don Torrisin kaunis ja fiksu tytär miellyttää miehen korvaa ja silmää – Enzon ja Isabellan kehittyvä orastava rakkaustarina on ehdottomasti mielenkiintoisinta koko tarinassa. Miten kiintymyksensä salaamaan joutuvien rakastavaisten käy kaiken muun pyörityksen keskellä?

Don Torrisi on hahmona onnistunut hänkin – rauhalliselta vaikuttava, vähäsanainen perheenpää kuin Marlon Brando aikanaan, mutta puhetta ei ole suotta sumennettu paperitupoilla ja hahmon pelkistä ilmeistä voi tulkita paljon miehen mielentilaa. Lämminhenkistä on myös Enzon ja perheeseen kuuluvien Lucan ja Cesaren välille kehittyvä veljesmäinen side, joka tuntuu hyvin aidolta ja myös kaikkien Torrisin perheeseen kuuluvien kohtalot kiinnostavat. Tarina tarjoilee myös muutaman mielenkiintoisen juonenkäänteenkin. Kun mainitsin Coppolan, sanottakoon vielä, että vaikka kellään pelin kolmesta kirjoittajasta (IMDB:n mukaan) ei ole juurikaan aiempaa kirjoituskokemusta, olisi Old Countryn tarina voinut oikeasti toimia elokuvana laahaavan peliformaatin sijaan.

Kaikki ääninäyttelijät ovat rooleissaan onnistuneita, mutta koska koko Old Country on niin tarinakeskeinen, huomasin saavani elokuvamaisesta kokonaisuudesta enemmän irti, kun vaihdoin italialaisella aksentilla puhuneet yhdysvaltalaisnäyttelijät suosiolla pelin tarjoamaan sisilian-dubbaukseen. Kieltä en väitä ymmärtäväni graciasta enempää, mutta tekstitys auttaa. Puhe dubattuna on ehdottomasti rikkaampaa ja aidompaa – kohtaus jossa päähahmoista koostuva porukka on humalassa liikkeillä auton ja gramofonin kanssa ja innostuvat samalla laulelemaan – se on jotain mikä kaikkien peliä kokeilevien pitäisi päästä kuulemaan kyseisellä dubbauksella. Musiikki on toimivaa, mutta usein jää hieman paitsioon – lukuun ottamatta kauniisti valikossa kuin pelin aikanakin (pelin lopussa) pariin otteeseen soivaa teemamusiikkia.

Kokonaisuutena Mafia: The Old Country on vahvoilla hahmoilla ja tarinalla varustettu mafiaelokuvien kliseitä seuraileva rakkaustarina, jossa oikeaa pelillistä tekemistä on valitettavan vähän, pelaajan tuntiessa itsensä turhan usein nuokkuvaksi ohjaintelineeksi. PS5:n pelikellon mukaan läpipeluulleni kertyi aikaa 12 tuntia. Mikäli kaikenlaista hidasta ja venytettyä tekemistä olisi vähemmän, jäisi pelin kokonaiskesto takuulla lyhyemmäksi.