Marc Ecko's Getting Up: Contents Under Pressure arvostelussa
Marc Ecko's Getting Up: Contents Under Pressure on peilillisesti harmittavan keskinkertainen, graffitien maalailuun ja kadulla kahinointiin keskittyvä kolmannen persoonan toiminta. Vaikka peli käsitteleekin teemaansa kunnioituksella ja sisältää rutkasti näppärän näköistä graffititaidetta, sekä mainion soundtrackin, kallistaa yksitoikkoinen pelattavuus ja tylsä tasosuunnittelu pelin vaakakupin huonompaan suuntaan keskivertopelaajien silmissä. Mikäli on katukulttuurin harras ystävä, saattaa Marc Ecko's Getting Up: Contents Under Pressuren katsastaminen maksaa vaivan. Muiden kannattaa suhtautua varauksella.
Paremmin graffititaiteestaan, sekä omasta vaatemerkistään tunnetun Marc Eckon nimeä kantava Marc Ecko’s Getting Up: Contents Under Pressure sai jo ennen ilmestymistään kyseenalaista mainetta ja paheksuntaa pelinä, joka rohkaisee nuorisoa graffitimaalailuun. Paheksunta huipentui oikeudenkäyntiin, jossa Marc Ecko ja New Yorkin kaupunki, pormestari Michael Bloombergin johdolla kiistelivät siitä, saako ison omenan kaduilla järjestää pelin julkaisua juhlistavaa graffititapahtumaa. Oikeus voitti ja juhlat järjestettiin. Onko kyseessä sitten tosiaankin maineensa veroinen, nuorison arvoja rappeuttava teos? The Warriorsia pelanneet voivat nauraa partaansa, koska Marc Ecko’s Getting up on moraaliltaan kuin pyhäkouluversio edellä mainitusta.
Getting Up:n tapahtumat tosimaailmasta sopivan etäälle sijoittuvat, kuvitteelliseen New Radiuksen metropoliin, jonka totalitaristinen järjestyksenvalvontakoneisto saa New Yorkin nollatoleranssin näyttämään lähinnä kokoelmalta ystävällismielisiä ohjeistuksia. Pahiten yöllisiä ulkonaliikkumiskieltoja valvovan virkavallan silmätikuiksi ovat joutuneet graffititaiteilijat ja muut katuja kansoittavat nuoret. Pelaaja omaksuu maineesta ja kunnioituksesta haaveilevan graffitiartistin, Tranen roolin, jonka tapa ilmaista itseään pitkin metrovaunuja sekä tiiliseiniä johtaa väistämättä kahnaukseen paitsi virkavallan, myös graffiteja maalailevien jengien kanssa.
Vaikka pelissä ei ehkä varastella autoradioita, vedellä huumeita, taikka tuikata poliiseja rikkoutuneilla lasipulloilla kasvoihin, tuntuu vertailu Rockstar Gamesin The Warriorsin kanssa luonnolliselta. Näin pähkinänkuoressa, kyse on siis tehtävä kerrallaan eteenpäin soljuvasta, suurkaupunkimiljööseen sijoittuvasta kolmannen persoonan toimintapelistä. Yleisen pahennuksen ja rötöstelyn sijaan, Getting Upin tehtävät keskittyvän maineen haalimiseen ja reviirinsä merkkaamiseen spraymaalein, tussein ja tarroin. Mukana on luonnollisesti myös aimo annos kahinointia jengiläisten, poliisien ja muiden väkivaltaisten yksilöiden kanssa, mutta homma on hoidettu kliinisen verettömästi ja luultavasti pelin ikärajaa silmällä pitäen. Ikään kuin varmoiksi todettuja kaavoja mukaillen, mukaan on ympätty myös kaikkea pakollista aina hiiviskelystä ja valvontakameroiden välttelystä räystäitä pitkin kiipeilyyn, kenttiin kätkettyjen piilobonusten etsiskelyä unohtamatta.
Pelillisesti Marc Ecko’s Getting Up: Contents Under Pressure on siis kuin käsikirjaesimerkki kuvitteellisesta “standardoidusta” 3rd person toimintapelistä. Tässä piileekin pelin suurin ongelma: lähes jokainen sen osa-alue aina taisteluista spraymaalailuun on toteutettu käsikirjamaisesti, mutta mielikuvituksettomasti. Toki, esimerkiksi useampiin komboihin perustuva taistelu, joka sallii vihollisten sitomisen, sekä ympäristöstä irtoavan rekvisiitan hyödyntämisen lyömäaseina kuulostaa paperilla hyvältä, mutta käytännössä homma menee usein samojen hyväksi todettujen kaavojen toisteluun, kunnes vastaan tulleet, ylikestävät vihulaiset lojuvat tajuttomana pitkin huonetta. Samalla tavalla, sprayaus-alipeli, jossa pelaajan pitää täyttää maalattava alue mahdollisimman nopeasti, analogiohjainta käyttäen saattaa viihdyttää kerran-pari, mutta kunhan hommasta saa otteen, muuttuu touhu äkkiä hieman liian mekaaniseksi, ollakseen kovinkaan hauskaa.
Kenttäsuunnittelu jatkaa samoilla mielikuvituksettomilla linjoilla pelisuunnittelun kanssa: miljööt ovat kyllä suurkaupunkimaisia ja uskottavia, mutta toisaalta armottoman putkimainen ja usein vieläpä klaustrofobisen ahdas tasosuunnittelu jättää kyllä yhtä raikkaan olon, kuin suihkaus spraymaalia vasten kasvoja. Putkimaisuutta korostetaan vieläpä sillä, että ympäristön luova hyödyntäminen, kuten räystäissä kiipeily ja isojen painttien maalaaminen onnistuu vain ennalta määrätyissä kohdissa. Tarroja ja tussia voi levitellä pitkin seiniä huomattavasti liberaalimmin ja peli vieläpä palkitsee tästä ylimääräisenä maineen kasvuna, mutta rehellisesti en jaksa uskoa että parin nappulan toistuva painelu, pelihahmon tuijotellessa kohti seinää vastaa useimpien käsitystä hauskasta ja haastavasta pelikokemuksesta.
Tämä kaikki kritiikki pelin sieluttomasta pelattavuudesta ei kuitenkaan tarkoita aivan sitä, ettäkö Getting Up olisi pelkkä toivoton yritys rahastaa katukulttuurilla. Peli nimittäin käsittelee teemaansa sen verran rakkaudella, että graffiteista sekä hip-hop-kulttuurista innostuneiden on helppo katsoa pelillistä yllätyksettömyyttä läpi sormien ja keskittyä ihailemaan esimerkiksi pelin runsasta sekä kiistämättömän tyylikästä tagi- ja graffitivalikoimaa. New Radiuksen katuja koristavien logojen ja graffitien suunnittelu on jätetty touhua ihan oikeasti harrastavien yksilöiden harteille, joka kieltämättä näkyy ja lisää pelin visuaaliseen antiin kummasti uskottavuutta.
Uskottavuutta siunaantuu myös pelin soundtrackista, joka koostuu enimmäkseen ostetuista, joskin poikkeuksellisen hyvällä maulla valituista kappaleista, sekä näiden remixeistä. Listalta löytyy sekalainen valikoima urbaaniin ympäristöön sopivaa poppista aina Jane’s Addictionista Kasabianiin ja Nina Simoneen. Näiden ohella mukana on vielä pari mittatilaustyönä itse peliä varten sorvattua kappaletta, joista alkudemon taustalla pauhaava RDJ2:n “Welcome to New Radius” ansaitsee erikoismaininnan intensiivisyydestään. Sitä jää vaan toivomaan, että samaa intensiteettiä voisi kuulla myös pelin, keskimäärin valjusta ja innottomasta ääninäyttelystä.
Kaikkiaan Marc Ecko’s Getting Up: Contents Under Pressuresta jää ristiriitainen olo. Toisaalta sitä haluaisi lahjoa ruusuin tyylitajunsa puolesta, mutta toisaalta taas risuin innottomasta pelisuunnittelusta. Näin keskivertopelaajan näkökulmasta vaakakupissa painaa vieläpä se, että markkinoilta löytyy reippaasti saman genren pelejä, joissa tuota kompromissia ei liioin tarvitse pohtia, joskaan yhtä puhtaasti graffitikulttuuriin keskittyviä tapauksia ei juurikaan taida löytyä. Mikäli seinämaalailusta ja katujen valtauksesta jaksaa oikeasti innostua niin paljon, että on valmis katsomaan keskinkertaisuutta läpi sormien, voisi rahansa kai huonomminkin käyttää, kuin hankkimalla Getting Upin.
