Olin menossa ystäväni kanssa katsomaan Clint Eastwoodin uusinta pätkää, Gran Torinoa. Elokuvateatterin kassalla lippujen varausnumeron luettelemisen jälkeen kaunis kassaneiti kysyi meiltä kulmakarvat koholla “Möröt vastaan muukalaiset?”
Nolostuneina luettelimme elokuvalippujen numerosarjan uudelleen (ja tällä kertaa oikein), jonka jälkeen saimme oikeat liput, Gran Torinoa varten. Jäin kuitenkin miettimään, että mikä ihmeen Möröt vastaan muukalaiset, kunnes pari päivää myöhemmin postiluukusta jo putosikin Activisionin julkaisema Monsters Vs. Aliens -lisenssipeli, jolloin ymmärsin asian ja olin taas askeleen verran sivistyneempi ihminen:
Möröt vastaan muukalaiset on Dreamworksin uusimman animaatiopätkän suomenkielinen nimi. Tässä kohtaa tulisi yleensä se pakollinen lisenssipelihuokaus, mutta koska Dreamworksin edellisestä animaatiosta, Kung Fu Pandasta tehty peliversio oli sen verran pelattava ja vieläpä saman pelijulkaisijan käsialaa, olin positiivisen toiveikas.
Valitettavasti se huokaus on kuitenkin tässä vaiheessa huokaistava. Monsters Vs. Aliens ei ole lähellekään samaa hyvää tasoa mitä Kung Fu Panda onnistui hieman harvinaislaatuisesti olemaan. Tavalliseen tapaan animaation peliversio seuraa esikuvansa tarinaa pääpiirteittäin, kuitenkin lisäillen omat pitkitetyt ja keksityt pelikohtauksensa sekaan. Animaation tarinan mukaan tyttöön nimeltä Susan osuu meteoriitti ja tyttö muuttuu jättiläiseksi. Amerikkalaiseen perikulttuurin tapaan tyttö kiikutetaan alta aikayksikön salaiseen tukikohtaan, josta sitten löytyy muitakin valtion salaisuuksia. Ilkeät alienit yrittävä vallata Maapallon, joten salaisessa bunkkerissa säilytettävä hyvis-monsteriryhmä Susanin kera kutsutaan apuun. Siinäpä juoni näin pääpiirteittäin.
Peliversio on jaettu kolmeen osaan: Pelaaja pääsee pelailemaan Susanin lisäksi hahmoilla The Missing link, joka on jonkinlainen vesimonsteri, sekä sinisellä limalöllykällä B.O.B.illa. Kunkin hahmon pelimekaniikka ja tasot ovat tosistaan eroavia. Siinä missä Missing linkillä pelaaminen on melko suoraviivaista turpaan mättämistä, sekä ajoittaista hyppelyä, on B.O.B.illa pelaaminen ongelmanratkontatyylistä nappien painelua, sekä vaarallisten esteiden ylitse pääsemistä. Susanin kentät koostuvat lähes yksinomaan rullaluistelusta sekä kaiteilla grindaamisesta pitkin putkimaisia ratoja, joiden varrella sitten piestään vihollisia, sekä kerätään pallukoita. Itse asiassa pallukoita kerätään pelin jokaisella hahmolla jokaisessa kentässä.
Pallukoista saadaan rahaa ja rahalla voi tasojen välissä avata “DNA-pankista” lisenssipeleille tyypillistä ekstra-sisältöä, kuten konseptikuvia pelistä ja still-kuvia itse elokuvasta. Pelin tarjoama ekstramateriaali ei kuitenkaan ole sieltä parhaimmasta päästä. Konseptikuvat pelistä ovat tylsiä, juurikin siksi, että ne ovat peliin liittyviä konseptikuvia, eikä niinkään itse elokuvan. Toisaalta konseptikuvat näin yleisestikin ottaen ovat mielestäni erittäin heikkoa ja olematonta lisämateriaalia. Mielenkiintoisena seikkana ekstroissa tarjolla on myös avattavia kommenttiraitoja, joita voi kuunnella kunkin kentän pelaamisen yhteydessä, kunhan on kerran läpäissyt ne ensin. Kommenttiraitoja ei kuitenkaan saa avattua aivan niin helposti kuin pelin muuta sälää, vaan sen sijaan yleensä ensin on läpäistävä jonkinlainen monsteri-haaste, kuten vaikkapa tietyn tason läpäiseminen uudelleen tietyn aikarajan puitteissa ja niin edelleen.
Kommenttiraidat – niin hyvä idea kuin ovatkin – eivät kuitenkaan kerro pelin tekemisestä, tai edes elokuvankaan tekemisestä, vaan sen sijaan raidalla puhuvat pelin hahmot turhanpäiväisiä jorinoitaan, joissa ei ole päätä eikä häntää. Kommenttiraidatkin kestävät vain noin parikymmentä sekuntia kunkin tason alusta, eli missään nimessä ei ole kyseessä koko tason pituisesta kommentoinnista hahmon osalta. Kommenttiraidat tuovatkin siksi kokonaisuudessaan vain hitusen uudelleenpeluun arvoa muuten niin lyhytkestoiseen peliin. Kokonaisuudessaan pelissä on neljä episodia ja kaikki on jaettu 25 osioon kaikkien kolmen hahmon kesken. Tarjolla on myös mahdollista pelata peliä yhteistyössä kaverin kanssa, mutta co-op -pelitila on sössitty kakkospelaajan osalta täysin mielenkiinnottomaksi. Siinä missä ykköspelaaja pelaa niin kuin pelaisi yksinpeliä, samoilla hahmoilla, omaksuu kakkospelaaja Tohtori Torakan roolin, mutta ei kuitenkaan pääse peliin temmeltämään ykköspelaajan tavoin, vaan sen sijaan kakkospelaajan tehtävä on yksinkertaisesti toimia ampuvana kursorina pelissä. Kakkospelaaja pääsee lisäksi pelaamaan ainoastaan silloin, kun tiedossa on vihollisten pieksemistä. Nappuloiden painelun ja muun ei-toiminnallisen hetken aikana kakkospelaaja ei voi tehdä mitään. Kakkospelaaja ei myöskään voi vaikuttaa pelin kamerakulman liikkeisiin lainkaan, joten jos ruudun ulkopuolelle jää vihollisia, ei niitä voi etsiä ja ampua. Kuka muutenkaan haluaisi pelata pelkkänä tähtäimenä, kun voisi ohjastaa jotain animaation sankareista näkyvästi ruudulla? Tästä saattaakin helposti syntyä riitaa?
Oli tarjolla sitten moninpelimahdollisuus tai ei, ei pelin parissa tästä huolimattakaan nokka kauaa tuhise, sillä vaikeustasoltaan peli on luokkaa erittäin helppo. Tämä on toisaalta hyvä, sillä tuote onkin selkeästi suunnattu aivan perheen nuorimmille.
Tokkopa vanhemmat pelaajat tästä innostuisivatkaan, sillä pelattavuudeltaan Monsters Vs. Aliens toistaa todella paljon itseään. Ei pelkästään siksi, että jokaisen hahmolla pelatessa mekaniikka on täysin sama, mutta myös siksi, että esimerkiksi Susanilla pelatessa kierrätetään häikäilemättömästi muutamaan otteeseen jopa samoja kenttiä, joita on jo aiemmin läpäisty. Tasosuunnittelultaan Monsters Vs. Aliens on kokonaisuudessaan todella lineaarinen, eli eksyä ei voi edes vahingossa. Pelin edetessä eteen tulee jatkuvasti uusia kontrollitoimintoja, joten onkin hyvä, että nämä kaikki erikoisemmat toiminnot opastetaan tutoriaalien kera siinä vaiheessa kun aika on oikea.
Audiovisuaaliselta kantilta tarkasteltuna voisia sanoa, että Monsters Vs. Aliens on erittäin perinteinen 2000-luvun lisenssipeli. Grafiikka ei hivele silmiä missään muodossa, eikä mikään erotu edukseen muuten kuin itse hahmot ja nekin vain vähän. Visuaalisuus on tasoa Playstation 2 ja kyseisestä alustaa silmällä pitäenhän peli on nimenomaan kehitettykin. Äänet ovat tasoa Ok, musiikki rasittavan itseään toistavaa, mutta sentään animaatiostakin tutut päähahmojen ääninäyttelijät on tällä kertaa saatu mukaan autenttista tunnelmaa luomaan.
Kokonaisuutena Monsters Vs. Aliens saattaa vedota perheen pienimpiin sen helpon pelattavuutensa ansiosta, mutta näin muuten surkeita pelejä perä toisensa jälkeen tehtailevan Beenoxin aikaansaama lisenssiräpellys on ala-arvoinen ja hintaansa nähden liian kallis kertakäyttötuote, josta ei iloa pitkäksi aikaa riitä, eikä peli muutoinkaan nouse missään nimessä samalle tasolle kuin Dreamworksin edellinen, varsin pelattava lisenssipeli Kung Fu Panda, jota saattoi hieman vanhempikin pelata kyllästymättä. Mieluummin kannattaa ostaa vaikkapa Legolinna lapsille, kuin tämä rahastusmielessä mielikuvituksettomasti rakennettu esikuvansa markkinointituote.
