Virtuaalitodellisuus on lajina vähän sellainen, että se pitää melkeinpä kokea ihan omin silmin. On vielä jokseenkin helppo selittää ulkopuoliselle, kuinka virtuaalinen läsnäolo voi puhaltaa eloa Skyrimin kaltaisen fantasiamammuttiin, mutta mitä pelkistetympään genreen mennään, sitä vaikeammin VR:n tuottama lisäarvo hahmottuu – mitä ihmettä kahden kännykkänäytön liimaaminen naamalle voisi edes teoriassa tuoda esimerkiksi kolmannen persoonan toimintaseikkailulle? Paljonkin, toteaa entisistä Bungie-veteraaneista koostuva Polyarc ja iskee todistusaineistoksi erinomaisen debyyttipelinsä, Mossin.
Moss on upean satukirjamainen toimintaseikkailu, jonka päähenkilönä häärää pieni innokas hiiri, Quill. Piskuisen siimahännän elämä mullistuu, kun lähimetsästä löytyy muinaisten sankarien jäämistöön kuuluva lasiesine. Reliikki suo löytäjälleen seikkailuja sekä “lukijan” – pelaajan ohjastaman hiljaisen jumalolennon, jonka tehtävänä on opastaa ja avustaa Quillia tämän retkillä. Kaupanpäällisiksi periytyy myös sankaruuden taakka, eikä aikaakaan kun kaksikko löytää itsensä uhkarohkealta pelastusretkeltä legendaarisen Sarffogin – koko hiirivaltakuntaa pelossa pitävän tulikäärmeen – pesästä.
Matka hylätyn hiirivaltakunnan läpi on sykähdyttävä kokemus. Peräkkäisiin ruutuihin jaettu seikkailu on kuin sarja huolella rakennettuja pienoismalleja joiden sisällä kiipeillään, hypitään, taistellaan ja ratkotaan pienimuotoisia aivopähkinöitä. Pelaajan vastuulla on sekä lukijan että Quillin ohjaaminen; Vive-ohjainten trackpadeihin reagoiva hiirulainen osaa miekkailla, väistellä ja hyppiä, kun taas lukija huolehtii kulkureitistä kurottelemalla auki ovia ja raahaamalla kiipeilyalustoja sopiviin asentoihin. Lukija osaa lisäksi parantaa haavoittuneen Quillin ja ottaa hallintaansa jopa pelin vihollisia. Viimeistä taitoa hyödynnetään paitsi taisteluissa, myös useissa pelin puzzleissa.
Moss ei ole pelinä erityisen vaikea saati pitkä, mutta jokainen hetki sen parissa on täydellisen upottava. Ongelmanratkaisussa, taisteluissa ja ympäristöissä on mukavasti vaihtelua, eikä peli tuntunut suhteellisesta helppoudestaan huolimatta koskaan tylsältä. Välillä kiipeillään pitkin raunioita tai miekkaillaan mekaanisia koppakuoriaisia vastaan, välillä hiippaillaan ohi muinaisten laserpuolustusjärjestelmien lukijan suojelemana. Ihmeteltävää riittää etenkin ympäristöissä: hiirimaailma on rakennettu suuren metsän pohjakasvustoon ja kaikki aina käytetyistä rakennusmateriaaleista horisontissa ruokailevaan peuraperheeseen näyttää siltä, kuin koko satu tapahtuisi ihan oikeassa maailmassa. Hieman synkähköä mutta maagista satukirjatunnelmaa elävöittää erinomaisesti rooliinsa istuva kertoja, joka on myöskin pelin ainoa puhuttu ääni. Suvereenein roolisuoritus kuuluu kuitenkin sanattomasti elehtivälle Quillille, jonka liki Pixar-tasoinen animointi ja avulias viittelöinti mykälle pelaajahahmolle puhuu selvempää kieltä kuin mikään rautalankaa vääntävä dialogi.
Pelillä on myös omat ongelmansa. Pelattavuuden näkökulmasta Moss kompuroi kaikkein hektisimmissä tasohyppelykohtauksissa, joiden selvittämiseen tarvittaisiin jotain Vive-trackpadia tarkempaa. Todellista vauhtia ja koordinaatiota vaativat kohdat pystyy laskemaan onneksi yhden käden sormilla, joskin valehtelin jos väittäisin, ettei pelin loppukohtauksissa hikoilu olisi lyhentänyt odotettavissa olevaa elinikääni ainakin parilla tunnilla. Toinen, hieman vähäisempi ongelma on Mossin vaatimaton pituus sekä se, että tarina jää kesken kuin episodipelissä konsanaan. Konflikti Sarffogin kanssa saadaan kyllä kauniisti nippuun noin kolmetuntisessa seikkailussa, mutta tuntuu silti vähän turhalta kiusoittelulta päättää peli lupaukseen uusista ja vieläkin eeppisemmistä seikkailuista. Kuvankauniit ympäristöt ja lyhyt kesto pitänevät huolen, että Moss tulee läpäistyä vielä toistamiseenkin, vaikka olisihan se kivaa, jos peli houkuttelisi takaisin muullakin kuin nurkkiin kätketyillä papyruskääröillä sekä Steamin achievement-perfektionismilla.
Tuotantoarvoiltaan Moss kohoaa suvereenisti VR-pelien keskitason yläpuolelle. Visuaalinen kauneus kumpuaa Quillin eleistä, ilmeistä, sammaleessa törröttävistä muinaisista rautamiekoista, ratsuiksi valjastetuista oravista ja lukuisista muista yksityiskohdista, jotka saavat maailman tuntumaan yhtäaikaisesti elävältä, satumaiselta sekä realistiselta. Yksi tärkeimmistä komponenteista on tietenkin itse virtuaalitodellisuus, joka nostaa Mossin “nätistä mutta tavanomaisesta” suorastaan taianomaiseksi interaktiiviseksi satuteokseksi. Kontrasti 2D-ruudulle heijastetun pelin ja virtuaalikokemuksen välillä on niin suuri, etten voi olla miettimättä, kuinkahan moni muukin ammattitaidolla väännetty toimintapeli räjähtäisi ihan uusiin sfääreihin pienellä virtuaalitodellisuuskäsittelyllä.
Jos sanomani ei käynyt ilmi rivien välistä, niin sanottakoon se vielä kerran ääneen: Moss on kevyesti yksi parhaista koskaan pelaamistani virtuaalitodellisuuspeleistä ja se kuuluu ehdottomasti jokaisen itseään kunnioittavan VR-pelaajan kirjastoon. Tarina on satumainen, joskaan ei lapsellinen, enkä välttämättä edes suosittelisi sen synkeää tunnelmaa aivan perheen pienimmille. Yläikärajaa Quillin seikkailulla ei ole. Toivoa sopii, että pienen indie-talon rahoituspohja riittää täyspitkään jatko-osaan – olisi nimittäin todella sääli, jos näin lupaava eepos tyssäisi jo heti ensimmäisille virtuaalisille satukirjasivuilleen.
