Pac-Man World 2 Re-Pac tuo pelletti-ahmatin jatkoseikkailut raikkaampana takaisin

Vuonna 1999 julkaistu Pac-Man World oli Namcon kehittämä 3D-tasoloikka, jossa ikoninen pillerinpopsija sai tuekseen Crash Bandicootin kaltaisen uuden sukupolven 3D-maailman. Suosiota ja arvostelumenestystä seurasi ja jatkoa piisasi kahden pelin verran – mikäli kolmosta seurannutta Pac-Man World Rallya ei lasketa mukaan.

Kolme vuotta sitten originaalista Pac-Man World -pelistä tehtiin japanilaisen Now Productionin kehittämä varsin pelattava ja hyvin uudistettu Unity-remake. Ei ole siis ihme, että samaan käsittelyyn on nyt päätynyt myös Pac-Man World 2 ja siitä tuloksena Unity-moottorin kuoret päälleen saanut Pac-Man World 2 Re-Pac.

Ykkösen tarinassa Pac-Manin kaikki kaverit kaapattiin Ghost Islandille, joten pelastaahan ne sieltä piti yksi kerrallaan. Kakkosta varten on hauskasti ryövätty ideaa The Lord of The Rings -saagasta: satoja vuosia sitten haamuista voimakkain, Spooky, terrorisoi rauhallisen Pac-Landin keltaisia asukkaita. Pac-Velho muunsi viisi hedelmää taianomaisiksi kultahedelmiksi. Sankarillinen Pac-Ritari käytti sitten hedelmiä vangitakseen Spookyn.

Pompataan ikonisen keltaisen Pac-Manin omaan aikakauteen ja sarjan peleistä keltaisen pallon tavoin yhtä tutuiksi tulleet värihaamut käyvät eräänä yönä varastamassa kaikki kultahedelmät keskellä Pac-Landia sijaitsevasta puusta. Tästä seuraa Spookyn vapautuminen, joka janoaa kostoa!

Luonnollisesti jää Pac-Manin tehtäväksi pelastaa oman kylänsä tulevaisuus – ensin seikkaillaan pitkin Pac-Landin maisemia ja sen jälkeen sukellusmaailman ja sen loppubossin myötä saadaan se viides hedelmäkin palautettua kotipuuhunsa ja sitten matkustetaan viimeiseen maailmaan, Haamusaarelle, Spookyn kanssa nahistelemaan.

Pelattavuudeltaan, kontrolleiltaan, kuin Pac-Manin erikoiskyvyiltäänkin ja jopa sisältönsä määrän osalta kakkosen Re-Pac on pitkälti ensimmäisen kaltainen tuotos ja vaikka musiikeista vastaava säveltäjä onkin vaihtunut Tommy Tallaricosta muotoon David Logan, on kakkosenkin tasot pullollaan korvamadon kaltaista pirteää ja kepeää lurittelua. Suurin ero pelien välillä lienee se, että kaikki tietyn tyyppiset hedelmät tasosta keräämällä avaavat matkan varrella saman hedelmän kuvalla varustetun ja lukitun aarrearkun. Hedelmiä on useita, joten kerättävää riittää, eikä kaikkea välttämättä aina ensimmäisellä pelikerralla edes saa kerättyä.

World-pelissään Pac-Man puhuu hämiksenäkin joskus kuullun Martin T Shermanin äänellä, hyppii, eliminoi tarvittaessa vihollisia neliöllä hoituvalla potkulla tai hyppynappula X:llä onnistuvalla peppuplätsillään ja virittää itsensä pallomaiseen vauhtiin kuin klassinen Sonic-siili. Toisinaan pompitaan tutusti numeroitujen painokytkinten päällä toimintoja aktivoimassa, joskus liidetään ilman halki pellettivanan perässä kuin Teräsmies.

Pellettejäkin voidaan syömisen jälkeen viskellä päin vihollisia kuin keltaisia lumipalloja ja ilmassa sinnittelykin onnistuu sekin muutaman sekunnin, joskin ykkösen tavoin tätä viimeksi mainittua tuli harvoin edes muistaneeksi.

En koskaan pelannut originaalia 1999 vuoden Pac-Man Worldia, mutta sen 2022 remake oli varsin hienosti nykymuottiin ja väreihin pakattu uusintaversio, vaikka pientä narinaa löysinkin. Koin, että vaikka peli yleisellä tasolla oli helppo ja siksi kokonaiskesto lyhytkin, olivat jotkin bossitaistelut turhauttavia ajan venyttäjiä. Kakkosen risut ja ruusut ovat pitkälti samat ja arvosteluni lähtökohta myös: en ole koskaan pelannut originaalia 2002 vuoden Pac-Man World 2 -peliä.

Pac-Man World 2 Re-Pac pitää sisällään kuusi maailmaa, joista viimeinen on hieman halloween-teemainen Ghost Island. Maailmojen teemat vihollistyyppeineen vaihtelevat kivasti ja kaikki tuntuvatkin siksi riittävän erilaisilta. On vihreää maisemaa, metsämaailmaa, jossa liikutaan korkealla puissa, talvinen maailma luistimineen, sukeltelumaailma ja laavamaailma, joista viimeksi mainitun kentät olivat melkeinpä järjestäen rasittavan hankalia ja loppubossina kohdattu metallinen hämähäkki kaikista pelin bosseista melkeinpä hankalin. Katselin arvostelua tehdessäni pelailuvideota originaalista Pac-Man World 2 -pelistä youtuben kautta ja yksi asia on selvää: valtaosa bossitaisteluista on muutettu.

Bossit ovat kyllä mielikuvituksellisempia ja monipuolisempia kuin alkuperäiset. Esimerkkinä nelosmaailman hämis-mechabossin areenaksi lavastettu hevikonsertti on hauskan kekseliäs, jossa metallihämis hakkaa lavalla rumpuja vaarallisten nuottien lentäessä kohti, samalla kun haamuyleisö moshaa ja tönii pelaajan takaisin kivireunukselle, mikäli yrittää pudota yleisöön. Samaan aikaan bossitaistelu on kokemuksena todella hankalaa, lähes mahdottomalta tuntuvaa yritä-uudelleen -rumbaa. Vitosmaailman bossin toinen puolisko on sekin osittaista hampaiden kiristelyä. Kakkosmaailman bossiin uppoaa siihenkin yrityskertoja, vaikka periaatteessa se on helppo, kunhan on ensin käynyt kokemassa minkälaisia bosseja pidemmällä pelissä tuleekaan vastaan.

Samaa voi sanoa muista bosseista – ne ovat periaatteessa helppoja, mutta pelaaja lukitaan niin pienelle alueelle taistelun ajaksi, että iskujen ja kohti lentävien tavaroiden väistely on toisinaan todella vaikeaa. Kun ottaa huomioon, että suurin osa yksittäisistä tasoista on melko helppoja pelailla lävitse – ainakin jos ei aio kerätä kaikkea kerättävää – ja checkpointejakin viljellään todella tiuhaan, on outoa, joskin kliseistä vaikeuskäyrän heilahtelua se, että bosseihin sitten useimmiten jumiudutaan.

Kullakin bossilla on käytännössä kaksiosainen energiapalkki: ensimmäinen puolisko kun saadaan tyhjennettyä, nielaisee haamun käyttämä kone kultaisen hedelmän muuttuen kultaiseksi, pahemmaksi versioksi siitä mitä juuri koettiin. Tähänkin olisi voinut checkpointin sisällyttää, sillä kun pelaaja kuolee, pitää koko bossitaistelu aloittaa alusta ja sekös kismittää – miksen voi kokeilla uudelleen suoraan siitä kultaversiosta?

Pelin suurin ja ainoita kompastuskiviä muutaman yksittäisen rasittavna tason sekä Haamuaareltal löytyvän parin pelaamista hidastavan ja seiniä kääntelemällä ratkaistavan betonisokkelon ohella onkin pelin ailahteleva vaikeustaso. Jos ajatellaan, että tuorein Astro Bot on ottanut Super Mario -pelien ohella aivan selvästi vaikutteita myös kyseisestä Pac-Man -pelistä, ovat Astro Botin tekijät oivaltaneet kuitenkin yhden asian: bossitaisteluiden haastavuuden tulee olla kutakuinkin linjassa itse perustasojen kanssa, jotta pelaaja nauttii kokemuksestaan, vaikka haastettakin tulisi vastaan.

Bossitaistelut ja vaikeat yksittäiset tasot rummuttavat Pac-Man World 2 Re-Pacin pelikellon läpipeluuaikaa siksi ylemmäs – riippuen pelaajasta, se on noin tunnin tai kaksi.

Pelin normaali vaikeustaso on adventure-moodi lisäelämineen ja game over -ruutuineen, mutta pelaamista vähän liikaakin helpottamaan (tai pienempien lasten iloksi) on tarjolla myös fairy-moodi, joka on käytännössä god mode, eli kuolemattomuus. Peli ei pääty, koska lisäelämiä on loputtomasti.

Mikäli haluaa nopeasti rullata kaikkien maailmojen, tasojen ja bossien läpi, onnistuu se fairyn kanssa helposti, tosin laavakentät tappavat kuolemattomankin. Fairy-vaikeustasolla ei myöskään saa esimerkiksi bossitaisteluiden aikana avattavia arcadekaappeja, vaikka pelaaja ei tällöin kuolekaan, mutta peli katsoo sen ”huijaamiseksi.” Toisaalta hyvä niin, sillä kun ne bossit päihittää oikeaoppisesti ja saa ne kaapit auki, tuntuu se oikeasti hyvältä.

Avuksi adventuremoodiin tarjoillaan kaksinpeliä – ei perinteistä jaetun ruudun pelailua, vaan hauskasti sellaista, jossa ykköspelaaja on Pac-Man ja kakkospelaaja omaksuu mukana leijuvan dronen roolin. Apurin ei tarvitse ohjata dronea, vaan se raahautuu ykköspelaajan mukana automaattisesti. Kakkospelaajan kyvyt ovat esineiden, kuten hedelmien ja lisäenergiapalojen imuroiminen hieman etäämmältäkin, sekä loputtomat pellettiammukset, joilla voi tykittää vihollisia. Kyllä kaksinpeli ehdottomasti pelaamista helpottaa – jos ei nyt bossitaisteluita, niin ainakin tavallisten tasojen läpäisyä.

Uudelleen peluun arvoa löytyy edeltäjänsä tavoin melko runsaasti, eikä pelkästään arcadekaappien osalta. Pac-Man World 2 Re-Pacin yksittäisissä tasoissa voi tavoitella mitalia ja huippuaikaa time trialissa ja leaderboardsitkin löytyy nettikansan kanssa kisaamista varten.

Time trial avautuu kullekin tasolle, kun ne on kertaalleen pelattu lävitse. Ei muuta kuin heti tason alussa kerätään sekuntikello ja ajanotto pärähtää päälle. Maalia kohti kiirehtimisen aikana kannattaa kerätä mahdollimman paljon kellokuvakkeita. Kerätty määrä vähennetään kokonaisajasta maaliin tultaessa. Kelloja on kolmea eri sorttia, paras niistä vähentää kolme sekuntia ajasta.

Kaikkien hedelmien kerääminen tasosta on edelleen myös keskeinen juttu. Joskus hedelmät ovat vähän hankalammissa paikoissa, joten pelaaja joutuu näkemään hieman vaivaakin, että saa kaiken. Jos ei nyt niin ensi kerralla sitten!

Piilotettujen sokkeloiden avaaminen kustakin maailmasta on sekin hauskaa puuhaa. Jokaisesta maailmasta löytyy 2-3 avattavaa sokkeloa, jotka ovat kuin perinteistä Pac-Mania ylhäältäpäin kuvattuna, mutta World-pelin 3D-grafiikalla maustettuna ja lisäksi jokaisessa sokkelossa on vain yksi ruutu pelattavana, jonka aikana haamut saatetaan lukkojen taakse. Sokkeloissakin voi niiden yksiruutuisuudestaan huolimatta tavoitella high scorea ja esimerkiksi pisteitä saa enemmän, kun syö enemmän haamuja ennen kaikkien pellettien ahmimista, kuolemia vältellen.

Sokkeloita, kuin muutakin pikkukivaa voi pelailla Pac-Landin keskiöstä löytyvässä pelihallissa. Pelaaja voi avata myös pelattavaksi kolme Namcon vanhaa peliä. Originaalissa Pac-Man Worldissa aukesi klassinen Pac-Man, Pac-Man World 2:ssa aukeaa sen lisäksi myös kaksi muuta, joita ovat Dr. Marion kaltainen itse asiassa aika hauska, allekirjoittaneelle entuudestaan tuntematon tetrisklooni, vuonna 1993 julkaistu Pac-Attack. Mukana on myös suomalaiseen korvaan hassusti istuva Pac-Mania.

”Haluatko pelata Pac-Mania?”

”Joo, mitä Pac-Mania?”

”Pac-Maniaa.”

Pac-Mania on vuonna 1987 pelihalleihin julkaistu, 16-bittisellä grafiikalla toteutettu ja hieman enemmän 3D:nä kuvattu perinteinen Pac-Man. Jippona pelissä on se, että Pac-Man osaakin hyppiä – pelaaja voi pellettejä natustaessaan surutta pompahtaa lähestyvien haamujen ylitse, mikäli ei ole ehtinyt vielä muuttaa haamuja siniseksi, tai haluaa muuten vain taktikoida ja säästellä voimapellettejä. Pac-Attackin tavoin myös Pac-Manian parissa viihtyy ja high scoret tallentuvat kivasti kaikille näille kolmelle pelille.

Nämä arcadekaapit avataan päihittämällä eräät bossitaistelut kuolematta, mutta kyseisten bossitaisteluiden time trialista pitäisi myös saada edes se pronssimitali. Mukavana eleenä PSN Storesta saa tätä kirjoittaessa ladata Pac-Manin 45-vuotissynttäreiden kunniaksi myös ilmaisen Sonic x Pac-Man -lisärin, joka kasvattaa pelisisällön määrää.

Paketti pitää sisällään muutaman hienosti Sonic-grafiikalla ja ääniefekteillä toteutetun pelikentän ja lisäksi Pac-Man saa asuvarastoonsa niiden muutaman vaihtoehtoisen snapback-lätsänsä rinnalle hauskansiniset Sonicin vermeet. Sonic (vai Sonic Team?) lahjoo pelaajaa myös Sonic-teemaisilla figuuripatsailla, joita voi laittaa jalustalle Pac-Landissa muiden hahmojen ja objektien tapaan.

Patsaiden kerääminen, Pac-Man aiheistenkin, on sekin oma juttunsa pelissä. Patsaita avautuu, kun tason läpäisyn jälkeen tietyt, aina osittain vaihtuvat ehdot täyttyvät (esimerkiksi riko kaikki laatikot, kerää kaikki hedelmät ja pelaa tason time trial). Joskus laatikoiden sijaan saattaa ehtona olla kaikkien vihollisten nitistäminen, joten aivan helppoa kaikkien patsaiden kerääminen ei ole.

Patsaita voidaan sitten viritellä kylän lukuisille jalustoille maisemaa koristamaan. Patsaita voidaan availla myös pelihallissa Gashapon-automaateista yllätysmunia ostamalla, Astro Botin tapaan. Munia ostetaan kolikoilla ja kolikoita kertyy pelin tasoista.

Kokonaisuutena Pac-Man World 2 Re-Pac on mielestäni hitusen parempi peli kuin ykkösen Re-Pac. Tämä saattaa hyvin suurelta osin johtua myös lähdemateriaalin paremmuudesta aiempaan nähden. Pelistä löytyy ne omat hampaidenirvistely- ja tukanrepimishetkensä, mutta olisi väärin sanoa, etteikö Pac-Man World 2:n remake olisi hyväntuulinen ja laadukasta tasopompintaa sisällään pitävä julkaisu, jossa tasoille riittää uudelleen peluuna arvoa. PS5-alustalla peli ei tasokkuudellaan tai edes sisällön määrälläkään yllä aivan Sonyn oman Astro Botin tasolle, mutta korkealle keltainen suursyömäri onnistuu omalla listallani kuitenkin pomppaamaan.