Radial-G: Racing Revolved on brittiläisen indiekehittäjä Tammega Gamesin ensimmäinen peli. Kyseessä on futuristinen, vähän ehkä jopa WipeOut -henkinen ajopeli, jossa erinäköiset scifikiiturit ottavat toisistaan mittaa neonvalojen loisteessa muutoin synkissä ratamaisemissa valtavien tummien putkien päällä.
Perinteisen radan sijaan Radial-G heittää kiiturit kisaamaan jättimäisten putkien päälle, joiden päälle kiiturit ovat liimaantuneet kuin magneetin tavoin kisaamaan. Samalla kun kiidetään kohti maalia, pyöritään ympäri putken pintaa, josta lisänimi ”revolved”.
Radial-G pitää sisällään pikakisan, time attack -moodin, uratilan sekä moninpelin – varsin perinteistä kaahauspelin kauraa siis. Sääli kun heti alkuunsa joutuu toteamaan, että maksimissaan kahdeksan pelaajan nettimoninpelistä ei löytynyt peliä arvostellessa lainkaan pelaajia, joten sitä ei päästy kokeilemaan. Pikakisamoodi viihdyttää oman aikansa, kunnes alkaa liikaa häiritsemään seitsemästä aluksesta lukkojen takana olevat neljä – pitäähän niitäkin päästä kokeilemaan!
Sitä alusten käyttöönottotarkoitusta varten on klassisesti olemassa se uratila, jossa pelataan kisoja ja avataan uusia aluksia käyttöön, joiden ominaisuudet vaihtelevat nopeuden, ohjattavuuden sekä suojien tehokkuuden osalta. Joku alus on nopea, mutta heikko ohjattava. Jollain on hyvät suojat, mutta on hidas ja niin edelleen. Suojia voidaan hetkellisesti hyötykäyttää myös nitrona pitämällä X-nappulaa pohjassa, joten mitä paremmat suojat, sitä enemmän nitroa.
Uratila pitää sisällään kolme kisatapahtumaa, joihin kuhunkin kuuluu kuusi kisaa. Kisatyypit vaihtelevat perinteisestä kierroskisasta eliminatoriin ja combattiin. Eliminatorissa viimeisenä oleva putoaa aina pois kisasta, kun laskuri valuu nollaan ja combatissa taas kerätään Mario Kartin henkeen power up -aseita ja ammuskellaan muita kisaajia omien sijojen parantamiseksi. Kunkin kolmen kisatapahtuman viimeinen kisa on kaksintaistelukisa.
Kokonaisuutena uratila on äärimmäisen lyhyt ja sen pelaa varmasti noin tunnissa lävitse, mutta kokemus on hyvin tylsäkin. Ratoja kun pelissä kaikkiaan on vain yhdeksän erilaista ja uratilan kisoja kahdeksantoista, on arvatenkin selvää, että uratilassa kierrätetään samoja ratoja useamman kerran, vain kisatyypin vaihdellessa. Tähän kun vielä lisää päälle vain muutaman erilaisen jumputusraidan taustalle tarjoava äänipuoli, niin pelikokemus sinänsä on nopeastikin hyvin itseään toistavaa sorttia.
Oletuksena pelissä on päällä medium-vaikeustaso ja kun pelin mekaniikan ja kisoissa pärjäämisen alkaa oivaltaa, ovat kisat mediumilla jopa liiankin helppoja; pelaaja on lähes aina maalissa ykkösenä ja siksi uratila on nopeasti ohi. Hardilla taas on tarjolla sellaista kuminauhaa, että pienikin virhe ja maalissa ollaan lopulta viimeisenä. Vaikeustasojen balanssi onkin ikävästi pielessä, vaikka erilaisia tasoja olisi pelillä tarjota neljä.
On kuitenkin sanottava, että nopeimmillaan Radial-G on todella nopea ja putken päällä mennään todella lujaa tukka putkella. Olo on vähän kuin vuoristoradassa, mutta jostain syystä itse koin pientä huimausta vain aivan ensimmäisten pelaamieni kisojen aikana. Sen jälkeen wau-efekti ikään kuin katosi.
Osittain tämä saattaa johtua peligrafiikastakin – pelissä on selkeästi haettu jonkinlaista Tron Legacy tai Battlezone VR -henkistä visuaalista tyyliä, mutta tekstuurit ja yleisilme ovat Battlezoneen tai muihin näyttävämpiin PSVR-peleihin nähden kamalan vaisua tasoa.
Grafiikassa ei juurikaan ole mitään yksityiskohtaisuuksia, edes aluksissa. Kenties tämä on tehty nopean ruudunpäivityksen kustannuksella, mutta putken päällä rullaaminen ja pyöriminen menettää nopeasti hohtonsa, jos vauhti ei ole huipussaan. Silloin harvemmin kun saadaan mennä pidemmän aikaa todella lujaa, on meno kuitenkin hauskaa ja Radial-G näyttää parhaan puolensa.
Radat kuitenkin on suunniteltu siten, että ne ovat täynnä vihreää ja punaista. Kuten länsimaisina tiedämme jo liikennevaloistakin tutulla tavalla, punainen on pahasta ja vihreä hyvästä.
Radial-G:ssäkin vihreää päin kannattaa aina mennä, koska se on yleensä Kart -peleistä tuttu vauhtia antava raita, tai energiaportti jonka läpi pääsee sujahtamaan joutumatta ongelmiin. Jos taas ajat päin punaista energiakenttää, matkanteko tyssää kuin seinään. Sama juttu vihollisen combat-kisoissa pudottamien punaisten miinojen kanssa – ei hyvä, vältä osumaa.
Radial-G:n ehkä suurin ongelma vaikeustason epäbalanssin ohella onkin se, että sen paras ominaisuus, eli järjetön vauhdintunne riistetään liian usein pois pelaajalta, kun pelaaja kolhii tekoälykuskia, osuu punaiseen porttiin tai miinaan, tai putoaa (harvemmin) radassa olevaan sähköreikään ja takaisin putken päälle resetoidutaan nollavauhtiin. Peli olisi mieluummin saanut pitää tätä vauhtia yllä jatkuvasti ja kenties jollain toisella tavalla rangaista pelaajaa.
Muutoinkaan pelissä ei aivan heti pääse kokemaan sitä täyttä huumaa, kun alun tarjolla olevat alukset eivät ole niin nopeita kuin ne nopeimmat. Jostain kumman syystä pelin kontrollivalikkoon on lisäksi piilotettu asetus ”comfort mode”, eli mukavuusmoodi, joka on myös oletuksena päällä. Kun ruksin ottaa pois vauhti pelin aikana kovenee ja aluskin tuntuisi heiluvan ja huojuvan paljon enemmän. Pelin nopeimmilla aluksilla ja kiemuraisimmilla radoilla ilman comfort modea peli on ehdottomasti parhaimmillaan.
Radial-G: Racing Revolved on sinänsä varsin onnistunut pelikonsepti ja taidonnäytteenäkin Tammegalta kohtalainen, mutta sisältöä olisi saanut olla enemmän ja yksinpeli mehukkaampaa – etenkin kun moninpeli tuntuu jo nyt pystyyn kuolleelta.
Hintaa pelillä on noin kaksikymmentäviisi euroa, mutta en aivan lähtisi välttämättä sellaisia summia pelistä maksamaan, koska suurin mielenkiinto peliä kohtaan katoaa melko äkkiä ja ilman moninpeliä tasapainoton tekoälyvastus ei kauaa viehätä.
