Rise Of Nations - Rise Of Legends arvostelussa

Vuonna 2003 julkaistu Rise Of Nations on ehdottomasti yksi viime vuosien parhaimmista perusstrategiapeleistä. Perusstrategialla tarkoitan tässä tietysti RTS-peliä, jossa kerätään vanhaan malliin resursseja, rakennetaan ja laajennetaan omaa asustusta ja sitten lopulta otetaan yhteen vihollisen kanssa. Se mikä Rise Of Nationsista teki piristävällä tavalla hieman erilaisen oli sen maailmankartta, josta valittiin omat taistelut ja yritykset liittoutua toisen kansan kanssa, sekä erilaiset pelattavat kansat, joista jokaisella oli omat erikoisuutensa. Vuonna 2004 julkaistu lisälevy Thrones & Patriots lisäsi pelin erilaisuutta tuomalla mukanaan mahdollisuuden rakentaa senaatti, joka taas mahdollisti pelaajan valita oman valtiomuotonsa, joista jokainen niin ikään toi mukanaan erilaisia etuja, esimerkiksi despotismin alentaessa sotilasyksiköiden hintaa, siinä missä tasavalta lisäsi kaupankäynnin etuja. Mutta se on kaikki mennyttä se, vaikka peli ja sen lisälevy edelleen loistavia ovatkin.

Menestyksen myötä Rise Of Nationsin kehittänyt BIG Huge Games sai hiljattain ulos sarjan seuraajan, Rise Of Nations: Rise Of Legends -nimisen pelin. Siinä missä alkuperäinen peli ja sen lisälevy keskittyivät oikeasta elämästä tuttuihin kansoihin ja maihin, keskittyy Rise Of Legends kuvitteelliseen fantasiaan. Rise Of Legendsin Aioksi ristitty maailma onkin paljon lähempänä WarCraftia, kuin Age Of Empires -sarjaa tai alkuperäistä Rise Of Nations -peliä. Pelin suurin haaste varmasti onkin saada kaikki RoN -fanit kiinnostumaan, koska välttämättä oikeita sotilaita, tankkeja, hävittäjiä ja vastaavia pelisarjalta odottavat, eivät välttämättä heti näiden fantasiaversioille lämpiä. Allekirjoittaneen kohdalla asia oli hieman samalla tavalla, mutta aikani pelattua lämpenin Rise Of Legendsin fantasiamaailmalle.
Pelissä käytettävät yksiköt koostuvat tavallisien ihmisten lisäksi muun muassa lentohärveleistä, roboteista, höyrykanuunoista, skorpioneista, kuin kristallimiehistäkin. Sotimiseen käytetään luotien lisäksi magiaa ja muita yliluonnollisia keinoja, riippuen tietysti kansasta jolla pelataan. Vaikka peli ulkokuoreltaan onkin melko lailla poikkeava alkuperäiseen Rise Of Nations -peliin nähden, eikä käsittele tosielämän asioita, niin sykkii pinnan alla silti tuttu RoN -sarjan sydän.

Peli käsittää kolme pelattavaa kampanjaa, jotka keskittyvät kertomaan nuoren, vasta valtaan nousseen Giacomo -nimisen nuorukaisen matkan oman kansansa pahimman vastustajan Dogen tuhoamiseksi. Giacomon ja tämän joukkojen talsiman matkan varrella pelaajalle tulevat tutuksi myös pelin kaksi muuta kansaa, joita pelaaja pääsee pelin aikana niin ikään ohjastamaan. Giacomon johtama Vinci -kansa taitaa parhaiten höyryn ja metallisten koneistojen hyödyntämisen sotimisessa, kun taas Alin -nimeä kantava kansa sen sijaan luottaa hiekan, tulen ja lasin voimaan, siinä missä kolmas ja viimeinen, Cuotl-kansa on mystinen viidakkokansa, joka yhdistää yksiköissään ja rakennuksissaan hieman scifiä ja muinaisten atsteekkien arkkitehtuuria. Pelattavat kansat eivät ole erilaisia pelkästään ulkonäöllisesti, vaan myös pelillisestikin ja jokaisella kansalla on omat vahvuutensa, sekä heikkoutensa.

Ennen jokaista tehtävää pelaaja pääsee valitsemaan haluamansa mahdollisen taistelun ensimmäisestä Rise Of Nations pelistä tutuksi tulleelta maailmankartalta. Maailmankarttaosuus poikkeaa alkuperäisestä Rise Of Nations -pelistä sillä, että tällä kertaa pelaaja ei voi tehdä liittoutumia naapurialueiden kanssa lainkaan, joita voisi sitten käyttää apuna hyökkäämiseen ja tämä on kyllä hieman valitettava takapakki. Mahdolliset liittoutumiset tapahtuvat tehtävien aikana, eikä niistä tehtävien jälkeen ole enää pelaajalle mitään hyötyä.

Pelaaja ei myöskään voi vahvistaa jo valtaamiaan alueita, kuten alkuperäispelissä – vaikka vihollinen voikin. Toisaalta vihollinen tuntuu vastaavasti tekevän laiskanoloisesti vastahyökkäyksiä pelaajan jo valtaamille maaplänteille, eikä niiden muutamien, kampanjoiden aikana nähtävien vastahyökkäysten estäminen ole homma eikä mikään; tarvitsee vain vastahyökätä sille maapläntille, mistä vihollinen on itse hyökkäämässä, jolloin taistelu käydään vihollisen maaperällä, eikä pelaajan. Tämä ehkä hieman latistaa kartalla tapahtuvaa strategista etenemistä, kun pelaajan ei enää tarvitse pelätä naapurialueen ja tämän mahdollisten liittolaisten vihaa ja omien alueiden menettämistä.

Vaikka Rise Of Legends pitääkin sisällään jonkinlaisen tarinantyngän ja strategisuutta ripauksen lisäävän maailmankartan, on pelissä silti tutut perusstrategian peruselementit läsnä.

Pelaaja rakentaa tuttuun tapaan valtaosassa tehtäviä itselleen perustaksi tukikohdan, tässä tapauksessa “kaupungin”, johon sitten lisäillään lisäpalikoita aina sotilasalueesta, teollisuus -ja kauppa-alueisiin. Jokainen alue on olennaisen tärkeä ja siinä missä esimerkiksi sotilasalue kasvattaa pelaajan yhdyskunnan suurinta sallittua yksikkömäärää, kasvattaa kauppa-alue vaurauden tulon määrää ja niin edelleen.

Hieman tutumpia rakennuksia ovat sitten jalkaväkirakennus, konepaja, sekä esimerkiksi kaivos, joka louhii uusien yksiköiden ja rakennusten tekemiseen vaadittavaa raaka-ainetta. Tällä kertaa kerätään Timonium -nimistä sinistä kristallia, jonka lisäksi kerätään myös edellä mainittua vaurautta päätoimisesti pystyttämällä kauppa-alue. Poikkeuksena tähän kastiin mainittakoon kansa Cuotl, joka kerää vaurauden sijasta energiaa. Resurssien keräämisen ja tukikohdan pystyttämisen lisäksi tulevat normaalin RTS-pelin tapaan tutuksi myös yksiköiden kuin rakennustenkin päivittäminen paremmiksi ja tehokkaammiksi.

Nykytrendin mukaisesti pelaaja saa pelin kuluessa myös käyttöönsä useita erilaisia sankariyksiköitä, joista jokaisella on myös erilaiset kyvyt ja taidot, jotka auttavat paremmin selviytymään kahakoista vihollisia vastaan. Mukaan taisteluun liittyneiden sankariyksiköiden käytöstä päättää pelaaja itse ja sankariyksiköt saakin itse haluamanaan aikana kutsua taisteluun mukaan pelin aikana. Poikkeuksena ovat kampanjoiden vaikeimmat taistelut, joissa pelaaja saa valita jo ennen peliä valmiiksi kolme haluamaansa sankariyksikköä avukseen. Positiivisena puolena mainittakoon myös, että jos joku sankariyksiköistä kuolee pelin aikana, ei se tarkoita välittömästi samalla koko pelin päättymistä. Taistelussa menehtyneen sankarin voi lisäksi kutsua paikalle uudelleen, jokaisella kerralla tosin pientä korvausta vastaan.

Sankariyksiköiden uudelleen kutsuminen kannattaa lähes aina, sillä ne tulevatkin taisteluissa erittäin tarpeen. Tämä osittain siksi, että ne oikeasti antavat sitä pientä etulyöntiasemaa erilaisine erikoisvoimineen, mutta myös siksi, että Rise Of Legendsiä vaivaa nimittäin hieman samantyyppinen ongelma kuin alkuperäistä Rise Of Nations -peliäkin. Ongelman nimi on vaikeustaso. Pelissä on tällä kertaa kyllä vain kolme eri vaikeustasoa useamman sijasta, mutta ne ovat silti ikävällä tavalla epäbalanssissa.

Päätoimisesti allekirjoittanut yritti pelata peliä keskimmäisellä, mutta välillä tuli vastaan myös taisteluita, joissa oli yksinkertaisesti pakko laittaa päälle se helppo vaikeustaso, koska hermot hajalle repivä tietokonevastustaja ei antanut tippaakaan armoa ja käytännössä pelissä ei tällöin saanut hukata sekuntiakaan aikaa. Välillä taas jotkin helpolla vaikeustasolla pelatut taistelut olivat täysin naurettavia läpihuutojuttuja. Loppujen lopuksi tämä johtaa tehtäviä pelatessa siihen, että halutakseen juuri sopivantasoisen taistelun on lähes jokainen eteen tuleva taistelu “kokeiltava” ensin suosimallaan vaikeustasolla ja sitten mahdollisesti vaihdettava sen mukaan oliko kokemus liian helppo vai liian vaikea.

Jokin aika sitten julkaistu Age Of Empires III -peli ehti nykytrendin mukaisesti siirtyä 2D-aikakaudesta täyteen kolmiulotteisuuteen ja niin siirtyy myös Rise Of Legends -pelin myötä Rise Of Nations -pelisarjakin. Valitettavasti Rise Of Legendsin, kuin monen muunkin 2D:stä 3D-maailmaan siirtyneen RTS-pelin kohdalla on pakko sanoa, että peli menettää siirroksen myötä osan siitä yksityiskohtaisuudestaan minkä 2D paremmin mahdollistaa vielä tänäkin päivänä. Tai ainakin siis jos verrataan Rise Of Legendsiä tämän edeltäjään. Peli näyttää kyllä ihan pelattavan näköiseltä ja jotkin erikoisefektit, kuten esimerkiksi pimeän Alin kansan hyödyntämä ja ympäristön kokonaisuudessaan öisen näköiseksi muuttava Dark Terror kyky näyttää upealta, mutta mitään muita huimia yksityiskohtaisuuksia ei löydä pelin yksiköistä, rakennuksista, animaatioista saatikka maisemistakaan.

Lähelle zoomaaminenkin aiheuttaa lähinnä harmittelua, kun se mitä pääsee “ihastelemaan” ovat vain matalaresoluutoiset tekstuurit ja palikkamaiset yksiköt. Onkin aina hieman sääli, että tällaisen puolihienon 3D-siirroksen vuoksi moni RTS-fani joutuu päivittämään koneitaan siinä vaiheessa kun oma suosikkisarja “uuteen aikakauteen” siirtyy. Nyt on siis vuorossa Rise Of Nations -pelisarjan fanit. Siinä missä alkuperäisen RoNin minimivaatimukset olivat 500 Mhz prosessori ja 16 megatavun näytönohjain, vaatii Rise Of Legends vähintään 1,4 gigahertsiä prosessorilta ja 64 megatavua näytönohjaimelta. Minimivaatimuksista huolimatta peli ei siltikään testikoneella suostunut pyörimään sulavasti ennen kuin sääti varjoefektien asetukset yksinkertaisimmalle. Jos on pakko tehdä 3D:tä niin muistettaisiin myös optimoida sitä pelimoottoria.
Ääniosastolla peli loistaa grafiikkaa hieman paremmin. Taustalla soiva musiikki on useimmiten mahtipontisen kuuloista, jonka lisäksi väliin mahtuu myös rauhallisen kauniita kappaleitakin. Pelin taustamusiikki kokonaisuudessaan istuu todella hyvin pelin tunnelmaan, samalla muistuttaen paljon edeltäjänsä musiikkia. Lisäksi pelin tarinan kannalta oleellisimpien hahmojen äänet on näytelty hyvin ja taidolla, eikä tavallisimmissa ääniefekteissä, kuten taistelun kolinoista ja ammuskeluistakaan ole mitään pahaa sanottavaa.

Kokonaisuutena Rise Of Legens on erittäin nautittava ja addiktiivinen “pakko pelata vielä yksi taistelu” -tyylinen tosiaikastrategia, jonka parissa siis arvatenkin viihtyy, kunhan ensin lämpenee sen fantasia-aiheisuudelleen.