Shade: Wrath Of Angels arvostelussa
Shade: Wrath Of Angels on melko perinteisen luokan 3rd person toimintapeli, jossa nimetön kaveri ottaa mittaa epäkuolleista tavoitteena pelastaa veljensä. Pelissä ei periaatteessa ole suuria vikoja, mutta toisaalta se ei ajoittain toimivan tunnelmansa lisäksi tuo oikeastaan mitään uutta ja kiinnostavaa pöytään.
Nimetön sankari saa arkeologiveljeltään kirjeen, jossa tämän veli pyytää sankaria pikaisesti saapumaan erääseen Euroopassa sijaitsevaan pikkykylään. Heppu aavistaa veljensä olevan jonkinlaisessa pulassa ja matkaa oitis junalla veljensä luokse. Veljeä, eikä ketään muutakaan ihmistä autioituneesta kylästä löydy, mutta sen sijaan paikallisesta kirkosta löytyy outo arkeologinen kaivanto, joka vie syvälle maan alle.
Maan alle päästyään kaveri joutuu jo enkelin puhuttelemaksi, joka kertoo hänelle hänen veljensä olevan kunnossa, mutta saadakseen hänet takaisin on papin matkattava läpi neljän erilaisen ja eri aikakauden pahan maailman; nykyajan, keski-ajan, muinaisen Egyptin ja Varjojen Maan. Jokaisessa maailmassa on pelastettava pahuuteen langenneiden enkeleiden sielut, sekä torjuttava kaikki pahuus mitä vastaan tulee. Läpi kolutaan muun muassa keskiaikainen kylä, temppeliritareiden linnake, kirotut kaivokset sekä sotilastukikohta jonka lomassa pelaajalle selviää synkkä ja kauhistuttava salaisuus…
uurin piirtein näistä asetelmista alkaa Black Elementin kehittämä toimintapeli Shade: Wrath Of Angels. Shade tuo pelattavuudeltaan ainakin jollain tasolla mieleen vuoden alussa arvostelemamme Knights Of The Temple nimisen toimintapelin, jossa yksinäinen ritari pieksi kasan jos jonkinnäköisiä pahuuden palvelijoita tasosta toiseen. Shade on periaatteessa samantapaista kaavaa noudatteleva 3rd person toimintapeli, mutta jokin siinä iski positiivisella tavalla tajuntaan. Ainakin aluksi.
Pelin sankari ei sattumalta jälleen kerran ole mikä tahansa vätys, eikä hän pelkää käyttää asetta tilanteen niin vaatiessa. Enkeli antaa kaverille mukaan vielä kirkkaana hohtavan taikamiekan jolla huitoa sekä kyvyn muuntua hurjaksi hirviöksi tarpeen tullen.
Kun vastassa on kaikenmaailman epäkuolleet zombiet, luurangot ja muut demonit on epäilemättä selvää, että pelin teemana on kauhu. Kauhuteemassaan peli onnistuu yllättävän hyvin ainakin johonkin asti. Peliä varsinkin kuulokkeilla pelatessa hämärän aikaan valot poissa, saa pelin pahaa enteilevä tunnelmallinen valaistus ja muu toimiva visuaalisuus sekä sitä hyvin tukeva audiopuoli pelaajan tuntemaan painostavan tunnelman sydämessään. Narinat, rapinat, kolinat, epäkuolleidet haahuilevat äänet, sekä korvissa soiva tuulen viima ja pimeillä käytävillä lepattava soihtujen liekki, sekä ajoittainen aavemainen taustamusiikki ovat omiaan oikeanlaisen tunnelman sytyttämisessä. Peliä voidaan pelata myös first person kuvakulmasta, joka auttaa hienosti imaisemaan pelaajan 3rd person kuvakulmaa hieman paremmin pelin maailmaan sisään jolloin tunne siitä on vahvempi, että itse oikeasti olisi paikan päällä.
Tasosuunnittelultaan Shade on käytännössä melko putkimainen, vaikkakin pelin tekijät ovat onnistuneet luomaan illuusion avarammasta pelattavuudesta riittävän avarilla peli-alueilla. Usein kuitenkin etenemisreittejä on tasan yksi. Valtaosa peliajasta kuluu hirviöiden hutkimisessa tai ampumisessa, mutta ajoittain pelaaja joutuu myös hyppimään, kiipeilemään ja etsimään avaimia lukittuihin oviin päästäkseen pelissä eteenpäin. Pääosin hyppeleminen tappavan syvien kuilujen yllä on melko vaivatonta, mutta samalla ajoittain vastaan tulee kohtia joissa tulee kuoltua useampaan otteeseen turhan tarkkaa hyppimistä vaativien osuuksien takia. Kun otetaan vielä huomioon, että pelissä voi tallentaa ainoastaan silloin tällöin vastaan tulevissa “tallennuspisteissä” tulee joidenkin rasittavien kohtien kertaaminen tutuksi.
Ajoittain eteen tulee myös kohtia, joissa eteenpäin pääsy ei sankariltamme onnistu ollenkaan. Tällöin on otettava pelin alussa kohdatun enkelin suoman demonikaverin rooli ja tehtävä hieman “demonin töitä”. Tähän kuuluu käytännössä pelin sankarille liian raskaiden laatikoiden raahaaminen tai työntäminen oikeaan kohtaan. Joskus laatikko pitää työntää jonkin kielekkeen alapuolelle, jotta pappi ylettää siihen tai sitten laatikko täytyy työntää jonkin oven avaavan jättinappulan päälle. Käytännössä muuta virkaa demonilla ei juuri ole, sillä demonin hitaita iskukäsiä vihollisen nokan edessä heiluttelemalla saa usein vain itse turpiinsa.
Hahmon hallinta ei ole vaikeaa, sillä kaikki on varsin hyvin tällä saralla toteutettu ja pelin kontrollit ovat muutenkin kokonaisuudessaan selkeän toimivat. Hiirellä kontrolloidaan vapaasti kameraa ja WASD-näppäinyhdistelmällä hoituu kätevästi liikkuminen. Tavaravalikon avaaminen onnistuu sekin nappia painamalla ja haluttu tavara/ase voidaan helposti valita hiiren rullaa pyörttämällä ja sen jälkeen vasenta hiiren nappulaa naksauttamalla. Myös demonista papiksi ja takaisin voidaan pomppia yhtä nappia painamalla.
Muuten niin hyvää painostavatunnelmaista peli-immersiota särkee se, että pelin tekoäly on aika lailla keskinkertaista tasoa, ellei jopa huonoa. Osasta epäkuolleista ei paljoa vastukseksi pelaajalle ole, kun taas varsinkin miekalla varustetut vastukset taistelevat kelvollisesti vastaan, mutta taas jäävät paikoilleen ihmettelemään jos pelaaja menee oviaukosta seuraavan huoneen puolelle. Pistoolilla paukutteleminen tekee pelistä vielä helpompaa, sillä niin luurangot kuin muutkin epäkuolleet saa varsin tehokkaasti paukuteltua hengiltä luotilassen avulla.
Peli on kyllä pelattava, mutta samalla se pistää miettimään miksikäs sitä pitäisikään pelata kun se ei tarjoa mitään uutta ja sen persoonattomasta pääsankarista tai tämän veljen kohtalosta ei jaksaisi välittää tuon taivaallista. Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä arvosteluversiossa oli ilmiselvä bugi, joka pudotti listityt hirviöt(ja kuolleen pelaajan)jokaisella kerralla lattian lävitse unholaan varsin tökerön näköisesti.
