Muinoin oli Sega ja Segalla Sonic. Sininen siili pomppi ja juoksi hurjaa vauhtia kierteissä ja kaarteissa uudistaen tasohyppelygenren kokonaan. Vauhdikkuutta ei Sonicista puuttunut ja pelit olivat rattoisaa sekä näppärää viihdettä. Vanhojen loisto-Sonicien jälkeen Sega on julkaissut muutaman keskinkertaisen ja lähinnä rahastukselta vaikuttavan jatko-osan.Uusimmassa osassa Sonicin tilalla pääosassa on Shadow-siili, jonka menneisyys on pelin alussa hämärän peitossa.
Näyttävän ja lupaavan alkudemon jälkeen angstinen siili tiputetaan pelin alussa keskelle hyvän ja pahan taistelua Megalopoliksen kaupunkiin. Peli ei selitä millään tavalla miksi kaksi puolta taistelevat keskenään eikä kerro mitä pelissä pitäisi oikeastaan tehdä. Sonic, joka on hyvisten puolella, pyytää vanhalta ystävältään Shadowlta apua. Pahan ääni kutsuu myös Shadow -siiliä ja houkuttelee asettumaan Sonicia ja kumppaneita vastaan. Shadow voi vapaasti valita kummalle puolelle asettuu taistelun tiimellyksessä. Pelissä ei voi oikeastaan tehdä muuta kuin lähteä juoksemaan ratoja pitkin ja tähdätä hahmoaan kolikkojonoja kohti. Pelin edetessä Shadown menneisyys paljastuu takautumina ja lopulta synkkä siili toimii pahan ja hyvän taistelun ratkaisijana. Selviää myös, että pahan tarkoituksena on löytää 7 kaaossmaragdia ja se houkuttelee siiliä etsimään niitä luvaten vastineeksi palauttaa Shadown kadonneen muistin.
Vaikka Shadowssa olisi ainekset loistopeliin, se valitettavasti katuu muutamiin merkittäviin suunnitteluvirheisiin. Huonoa pelissä ovat mm. kenttäsuunnittelu, liian herkkä ohjaus ja huonot kuvakulmat, jotka yhdessä pilaavat pelinautinnon. Peli nykii kun mestarikalastajan ongenkoho. Ruudunpäivitys muistuttaa välillä sarjakuvan katselua ja ilmeisestikään peliä ei ole optimoitu playstation 2:lle. Tämä entisestään hankaloittaa 3D-maailmassa navigointia. Pelissä ei ole vauhtia nimeksikään. Aivan liian usein Shadown on pysähdyttävä listimään vihollisia. Vastustajien raivaaminen on työlästä nykivän ruudunpäivityksen vuoksi. Shadow ampuu jatkuvasti harhaan pelin takkuilun vuoksi. Myös Shadown liikuttaminen on tuskallista. Useamman nykimisestä johtuvan radaltatippumisen jälkeen peli alkaa kyllästyttää ja se tekisi mieli tunkea takaisin laatikon pohjalle. Kaiken huipuksi Sonicin liikkeet ovat yliherkkiä, mikä aiheuttaa harmaita hiuksia niin ohjattavuudessa kuin aseella tähtäilyssä. Jokaisen törmäyksen jälkeen Shadown vaivalla hamstraamat kolikot vierivät pitkin poikin kadulle ja keräily on aloitettava alusta. Sonic-pelien idea on aina ollut ratasuunnittelu ja nopea tempo, joten tällainen muutos ihmetyttää.
Mikäli tullee ampuneeksi kummankin puolen vastustajia, molemmat kääntyvät Shadowta vastaan ja pelin vaikeustaso nousee kertaheitolla kaksinkertaiseksi. Tällaisessa suunnittelussa ei ole järkeä. Loppupeli menee vihollisia listiessä ja omia “ystäviä” väistellessä näiden ampuessa täydellä tulella. Tämä taas tarkoittaa jarruttelua ja tuskaista pelaamista. Lisäksi puolen valitsemisesta katoaa alkuperäinen tarkoitus.
Radoille on ripoteltu luuppiratoja, korkkiruuveja, boostereita ja ponnahdusalustoja. Ponnahduslautoihin osuminen on usein työlästä, mutta vuoristoratoja muistuttavat luupit sekä korkkiruuvit ovat pelin näyttävintä ja hauskinta antia. Ne on kuitenkin skriptattu etukäteen joten Shadow ei tipu kierteestä päälleen, vaikka tatista hellittäisi hetkeksi. Toisin sanoen pelin hauskimpia osuuksia ei saa itse ohjata, vaan ne pelataan puolesta.
Shadowlla on muutamia erikoisliikkeitä, kuten ilmapiruetti. Piruetista siili vaikuttaisi saavan ylimääräistä energiaa, mutta liike on melko hidas ja sen ohjaaminen vastustajia kohti on vaikeaa. Kaiken vaivannäön jälkeen ilmapiruetti on lisäksi myös suhteellisen tehoton vastustajiin, joten sitä ei viitsi sen vuoksi edes käyttää.
