Stardew Valley arvostelussa

Oletko haikaillut joskus yksinkertaisemman elämän perään? Oma mökki ja pieni perunamaa jonkun pikkukylän liepeillä, kaukana kaupungin melusta ja vilskeestä. Koira, kanoja, ehkä jopa lampaita. Puolison riiaaminen onnistuisi tuomalla kurpitsaa tai samanlainen itse leivottu kakku päivästä toiseen, eikä omasta ulkonäöstäkään tarvitsisi stressata, koska kaikki olisi tehty isoista pikseleistä. Stardew Valley tarjoaa kaiken tämän ja paljon enemmän.

Mikäli Stardew Valley lyö nimenä tyhjää, niin kerrottakoon kyseessä olevan jo pari vuotta sitten PC-puolella julkaistu yhden miehen indie-projekti, joka vaalii kulttipelisarja Harvest Moonin perintöä uskollisemmin kuin Harvest Moon itse. Vastikään PlayStationille harpannutta peliä voisi luonnehtia jonkinmoiseksi hyvän mielen maalaiselämäsimulaattoriksi, jossa voi tehdä tai olla tekemättä melkein mitä vaan. Pelaaja omaksuu arkeensa tympääntyneen ja isoisävainaansa tiluksille muuttaneen pojan tai tytön roolin, mutta millaiseksi maalaiselämä lopulta muotoutuu, riippuu pelaajasta itsestään. Uraa voi luoda menestyvänä maanviljelijänä tai vaikka kanafarmarina, mutta ihan yhtä sallittua on antaa koko pihan kasvaa umpeen ja lähteä metsään keräilemään marjoja. Mitään lopullista tavoitetta ei ole, joskin kannustimet maallisen mammonan ja työnarkomanian suuntaan ovat niin vahvoja, ettei jonkinmoiselta tilusten kehittämiseltä voi pidemmän päälle vältyttyä.

Pelaajalla on alussa alussa sotkuinen tontti, työkaluja ja aikaa. Kirveellä saa puuta, hakulla kiveä ja viikatteella taittuu heinä. Resurssit lyödään rahoiksi tai käytetään tilan rakentamiseen. Isoimmat tiennestit ovat kuitenkin maanviljelyssä, joka vaatii kauteen sopivien siementen ohella kuokkimista, lannoittamista ja päivittäistä kastelua aina sadonkorjuuseen saakka. Touhuun on helppo lähteä leikkimielellä, mutta kun ensimmäinen sato muuttuu rahoiksi alkaa ahneus vallata mieltä: “Hmm, tällä kertaa ostetaankin tomaatinsiemeniä ja kertaluokkaa parempia lannoitteita”. Eipä kauaakaan kun silmissä siintävät kanalat, majoneesikoneet, kalliit kastelulaitteet ja lukuisat muut pienet palkinnot, joihin Stardew Valley koukkunsa perustaa. Nurkan takana häämöttävä lupaus paremmasta hohkaa pelaajan silmiin niin kirkkaasti, ettei peliä tahtoisi millään jättää kesken, vaikka yöunet olisivat vaarassa.

Stardew Valleyssa on niin paljon sisältöä, että sitä on vaikea uskoa vain yhden henkilön tekemäksi. Maanviljelyn ohella aikaansa voi kuluttaa muun muassa kalastelemalla, kasvattamalla eläimiä, louhimalla mineraaleja tai vaikka metsää harventamalla. Merestä, lammesta ja joesta irtoaa vähän erilaista simppua, kotieläimet tuottavat paremmin kun niitä muistaa silloin tällöin silitellä, ja puista sekä kivistä voi taikoa itselleen kaikkea tarpeellista aina piha-aidasta heinäsiiloon. Patologisimmat täydellisyyden tavoittelijat voivat korjata kyläkeskusta, kartuttaa paikallisen museon mineraalikokoelmia tai mielistellä kyläläisiä erilaisin sivutehtävin ja lahjuksin. Ties vaikka kylän sinkkupopulaatiosta tarttuisi mukaan puoliso.

Pelimaailma ei ole suuren suuri, mutta vaihtelut vuodenajoissa, säätiloissa sekä kyläläisten aikatauluissa elävöittävät sitä kummasti. Tiistai-aerobicin aikana on vaikea ostaa puusepän palveluita tai kotieläimiä, ja sekatavarakauppa sulkee ovensa aina keskiviikkoisin. Perjantai-iltaisin kokoonnutaan pubiin. Hauskana yksityiskohtana, jokainen kylän asukas viettää jossain kohden vuotta syntymäpäiviään ja löytyypä vuosikalenterista myös erilaisia kausijuhlia omine aktiviteetteineen. Mikäpä sen mukavampaa kuin voittaa keväinen pääsiäismunajahti tai sadonkorjuujuhlan näytilleasettelupalkinto kolmatta vuotta putkeen.

Pelinä Stardew Valley muistuttaa 16-bittisen kauden japanilaisia konsoliroolipelejä. Hahmo liikkuu neljään suuntaan ja maailmaa tunnustellaan lähinnä nappia painamalla. Puhtaasti pelimekaanisesta näkövinkkelistä Stardew Valley ei kehity oikeastaan koskaan parin nappulan rämpyttämistä monimutkaisemmaksi. Pelattavuus tuntuisi rehellisesti sanoen vähän monotoniselta ja jopa työläältä, ellei peli muistaisi palkita pelaajaansa joka käänteessä. Itse asiassa, Stardew Valley on heikoimmillaan juuri silloin kun se yrittää poiketa yksinkertaisesta peruskaavastaan. Esimerkkeinä vaikkapa hermoja raastavan refleksivoittoinen kalastusminipeli tai kaivostyön ympärille rakennettu köyhän miehen Diablo, joka on hauskaa tasan siihen saakka, kunnes luolan perukoilta löytyvät limamöykyt muuttuvat vaarallisiksi. Kuolla ei näin hyväntuulisessa pelissä toki voi, mutta pienikin takapakki epäresponsiivisten kontrollien tai pääilmansuuntiin rajoitetun liikkuvuuden vuoksi harmittaa aivan vietävästi. Pelin perusrakenteesta nurinaa aiheuttaa oikeastaan vain loputon ravaaminen – kylillä on kuitenkin käytävä jotakuinkin päivittäin, eikä hukkareissuiltakaan voi välttyä, elleivät hahmojen aikataulut ja kauppojen aukiolot tule suoraan selkärangasta.

Tahtoisin sanoa Stardew Valleyta yhtä leppoisaksi kuin miltä se näyttääkin, mutta noin nelisenkymmentä työntäyteistä pelituntia kokeneempana, en ole ihan varma, olisiko kuvaus kovinkaan rehellinen. Peli ei – toden totta – aseta pelaajalle vaatimuksia tai rokota virheistä, mutta se kannustaa avokätisyydellään suorastaan maaniseen ahkeruuteen ja ajankäytön optimointiin. Muistan pohtineeni moneen otteeseen, kuinka kiinnostavaa olisikaan kokeilla pelissä keräämiäni ruokareseptejä tai selvittää, miten kylän laidalla asuvasta taikurista saisi ystävän, mutta pellot olivat kastelematta, aita korjaamatta ja kanat paijaamatta. Sadepäivät ovat henkireikiä, mutta niistäkin muotoutuu kiireen iskiessä tuottavia metsätyö- ja kivenhakkuupäiviä. “Leppoisa” ei ole se adjektiivi, jota Stardew Valleysta käyttäisin, mutta se palkitsee ja koukuttaa kuin sokeri.

Teknisen ja audiovisuaalisen toteutuksen näkökulmasta Stardew Valley on kiehtova lähinnä siksi, että koko hoito aina pelimoottorista musiikkeihin on yhden miehen, Eric Baronen, käsialaa. Jälki on nykypelien mittapuulla tietenkin melko retroa, mutta kun pysähtyy pohtimaan edes hetkeksi projektin mittakaavaa, tuntuu Baronen suoritus pikkuruisista bugeista huolimatta suorastaan uskomattomalta. Audiovisuaaliselta suunnittelultaan Stardew Valley liippaa varsin läheltä esikuvaansa, Harvest Moonia – taatusti turhan siirappista joihinkin makuihin, mutta itseäni pelin 16-bittinen estetiikka miellytti.

Stardew Valley on pitkästä aikaa peli, jonka parissa joutui toden teolla pohtimaan, millaisista elementeistä rakentuu hyvä pelikokemus. Analyyttisesti tarkasteltuna, kyseessä on pelkkä rutiineihin perustuva glorifioitu nappulanrämpytyssimulaattori, jonka ainoa todellinen koukku on se, että se palkitsee pelaajaa käytetystä ajasta ja vaivasta. On suorastaan kylmäävää ajatella, kuinka yksinkertaisin keinoin Stardew Valley tainnuttaa pelaajan mukavaan lämpöiseen eetteriinsä, mutta on toisaalta myös vaikea olla tyytymätön peliin, joka jaksaa innostaa vielä kymmenienkin pelituntien jälkeen. Stardew Valleyta voisi luonnehtia pelimaailman vastineeksi karkin syömiselle – ei siinä hirveästi järkeä ole, mutta vaikea sitä on lopettaakaan.