Suikoden Tactics arvostelussa
Suikoden Tactics on rohkea ja monin puolin onnistunut yritys tuoda vuoropohjaista strategiaa myös konsolipelaajien ulottuville. Vaikka epälooginen tarinankerronta ja ylivoimalla jyräävä tekoäly pitävätkin pelin ehkä poissa klassikkohyllystä, tarjoavat sopivassa rytmissä tapahtuva hahmonkehitys ja kohdalleen säädetty vaikeustaso yhdistettynä pelin pitkäikäisyyteen oikein hyvää vastinetta kenen tahansa kotitaktikon rahoille.
Japani, tuo käytettyjä pikkuhousuja myyvien automaattien ja hämärien peli-ideoiden ihmemaa jaksaa taas riemastuttaa länsimaisin silmin maailmaa tuijottelevaa pelikansaa taasen hieman odottamattomalla pelikonseptilla. Konamin Suikoden-roolipelisarjan viimeisin spinoff, Suikoden Tactics nimittäin kurottautuu rohkeasti pelikonsolien mittapuulla tuntemattomille vesille, vuoropohjaisten strategiapelien maailmaan ja yllättävää kyllä, onnistuu tarjoamaan vieläpä melko viihdyttävän kokonaisuuden kenelle tahansa hieman pitkäjänteisempää pelikokemusta pelkäämättömälle.
Aivan tyylipuhtaasta strategiasta Suikoden Tacticsissa ei toki ole kyse, vaan homma on hoidettu roolipelijuurilleen uskollisesti, voimakkaasti juoneen ja muihin roolipelielementteihin, kuten hahmonkehitykseen sekä varusteluun painottuen. Tarinansa puolesta, Suikoden Tactics asettuu hieman lomittain Suikoden IV:n loppupuolen tapahtumien kanssa, joskin kyse on sen verran irrallisesta tapahtumasarjasta, että Suikodeniin aiemmin perehtymättömätkin pääsevät mukaan vaivatta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettäkö pelin tarina olisi kovinkaan johdonmukainen, vaan enemmänkin sitä että se aukeaa yhtä vähän niin veteraaneille, kuin ummikoillekin.
Pelaaja omaksuu nuoren pojan, Kyrilin roolin, joka isänsä kuoltua joutuu pienen mutta sisukkaan seikkailijaporukan johtoon. Menehtyneen isänsä, Walterin jalanjälkiä seuraten, Kyril päättää omistaa elämänsä riimukanuunojen, eräänlaisten ihmisiä aggressiivisiksi kalamiehiksi muuntavien maagisten aseiden jahtaamista pitkin Suikodenista tuttuja saarivaltioita sekä valtavaa Koolukin keisarikuntaa. Kysymykset, kuten miksi Kyrilille on niin tärkeää isänsä työn loppuun saattaminen, miksi Kyrilin isä oli kiinnostunut riimukanuunoista ja mitä tapahtuu, kun semmoinen lopulta löytyy, ovat kaikki pelkkiä sivuseikkoja, jotka tuntuvat avautuvan jopa pelin päähenkilöillekin vasta seikkailun itsensä myötä. Näistä ja muista askarruttavista epäloogisuuksista huolimatta pelin tarinaan on onneksi riittävän helppo suhtautua sarjana satunnaisia ja kummallisia tapahtumia, eikä vähintäänkin reikäinen juoni ja oudosti rytmitetty tarinankerronta lopulta haittaa kunhan sitä vaan keskittyy itse asiaan, eli varusteiden hankintaan, hahmojen kehittelyyn ja tietenkin vuoropohjaiseen taisteluun.
Suikoden Tacticsin puitteina toimii saarivaltiot ja Koolukin keisarikunnan kattava maailmankartta, jota pitkin sompailemalla itse pelin juoni ja sivutehtävät etenevät. Kartalta löytyy runsaasti kyliä ja kaupunkeja, joissa voi heittää taisteluista vaivoin ansaitsemansa kolikot aseseppien sekä kauppiaiden kukkaroihin, tai ihan vaan seikkailla sivutehtävien ja juorujen perässä. Riittävän ahkera koluaminen palkitaan ryhmään liittyvillä sivuhahmoilla ja piilotehtävillä, eikä pelkkää pääjuontakaan alle kahdenkymmenen tunnin ratkaista, joten määrällisesti pelattavaa on rutkasti. Kaupunkien ohella, aikaa tulee vietettyä oman karavaaninsa suojissa, jossa tasojen noususta heruneet taitopisteet tuhlataan uusien kykyjen oppimiseen ja vanhojen paranteluun. Hieman hassusti, opittuja taitoja voi “pukea” käyttöönsä vain muutaman kerrallaan, mikä pistää vähän pohtimaan koko taitojärjestelmän mielekkyyttä lähes täsmälleen samalla tavoin toimivan inventaariojärjestelmän rinnalla.
Varustelu- ja hahmonkehitysrumban jälkeen voidaankin siirtyä itse pelin suolaan, eli vuoropohjaiseen taisteluun. Itse pelimekaniikasta kaikkine sääntöine ja poikkeuksineen voisi kirjoittaa helposti pitkänkin tarinan, mutta näin tiivistettynä pelaaja heitetään kerta toisensa jälkeen yksittäisen hahmon kokoisista ruuduista koostuville taktisille areenoille ottamaan mittaa pelin mielikuvituksellisesta vihulaiskaartista. Taistelut alkavat siitä että pelaaja saa rauhassa silmäillä (usein melko hyvin suunniteltua) taisteluareenaa ja tiputella sen mukaisesti haluamansa valikoiman oman taisteluryhmänsä jäseniä ennalta määrätyille ruuduille. Itse taistelun alettua jokainen taistelukentän hahmo odottaa kurinalaisesti vuoroaan, kunnes pääsee halutessaan liikkumaan ja tämän lisäksi joko taistelemaan, taikomaan tai hyödyntämään jotain repustaan hyötyvää esinettä. Taisteluiden voitto- ja tappioehdot vaihtelevat jonkin verran, mutta käytännössä pyrkimyksenä on lähes aina vihollisen maksimaalinen kurittaminen ilman liian suurta vauriota omassa leirissä.
Kyse on kuitenkin strategiapelistä, eikä pelkällä silmittömällä hyökkäilyllä näin ollen pötkitä pitkälle, vaan pelaajan täytyy jatkuvasti pitää huolta siitä että taistelukenttä on itselleen edullinen. Korkeuserojen hyödyntäminen ja selän takaa lyöminen ovat hyviä tapoja päästä niskan päälle, mutta todellinen eron hyvän ja huonon taistelun välillä tehdään muuttamalla taistelukentän ruutuja joko loitsuin, tai esinein edustamaan jotain perinteisistä maa-, vesi-, tuli-, ilma- ja sähkö-elementeistä. Jokainen pelin hahmoista edustaa yhtä edellä mainituista elementeistä siten, että omanvärisellä ruudulla seisominen tekee hahmosta lähes voittamattoman, mutta toisaalta väärällä värillä notkuminen johtaa vähän turhankin helposti “laaki ja vainaa”-ilmiöön. Harkinta ja laskelmointi kannattavat, koska harkitsematon maaston muuttaminen saattaa helposti kääntää hyvin alkaneen taistelun todelliseksi murskatappioksi.
Vaikka kuolema saattaakin kopsahtaa parista pienestä virheliikkeestä, pelin vaikeustaso tuntuu olevan kohdallaan. Kaikkiaan peli tarjoaa kyllä haastetta, mutta harmillisesti, kiitosta tästä ei heru niinkään nokkelalle tekoälylle, vaan enemmänkin määrällisesti ja laadullisesti usein ylivoimaisille vihollisille. Vastustajat toki osaavat hyödyntää elementtejä siinä missä pelaajakin ja käyvät armotta porukalla juuri sen heikoimman hahmon kimppuun, mutta mitään useamman vuoron päähän mietittyjä, koordinoituja yhteishyökkäyksiä taikka minkään sorttista puolustuskannalle (yksittäisten pelkurien juoksentelua lukuun ottamatta) vetäytymistä on turha odottaa. Pahimmillaan yksittäiset viholliset tarjoavat itsensä kuin uhrilahjaksi, jolkottelemalla suoraan heikoille elementeille, keskelle pelaajan harkittua puolustusasetelmaa. Heikkoa tekoälyä vieläpä paikataan lähes joka taistelussa parilla ryhmällä täysin tyhjästä ilmestyviä vihollisia, mikä näyttäytyy pelaajan silmissä lähinnä räikeänä huijauksena.
Epätäydellisestä tekoälystään huolimatta Suikoden Tacticsin taistelu jaksaa viehättää ja vetää puoleensa kerta toisensa jälkeen. Lievää taisteluiden aiheuttamaa addiktiota pahentaa osaltaan juuri sopivaa vauhtia kehittyvät hahmot sekä karttuva kassa. Vaikka rahat ja kokemuspisteet eivät oikeastaan koskaan riitäkään koko sankaripoppoon huippuunsa virittelyyn, päästää peli kehittämään hahmoja joka taistelun välillä juuri ja juuri riittävästi että ainakin kaltaiseni helposti koukuttuva yksilö on taipuvaisempi kokeilemaan tehostettua sankariporukkaansa vielä sen klassisen “yhden tehtävän” verran tallentamisen ja nukkumaan menon sijaan.
Kaikkiaan melkoista addiktiota herättävä pelikokemus kruunataan vieläpä silmää miellyttävän sarjakuvamaisilla grafiikoilla ja paria poikkeusta lukuun ottamatta erittäin toimivilla musiikeilla. Hahmojen animoinnista vastanneet graafikot ja osa englanninkielisistä ääninäyttelijöistä sietäisivät kyllä saada samasta raipasta pelin käsikirjoittajien kanssa, mutta turha sitä on parista ohilyönnistä yöuniaan menettää, kun loppupeli onnistuu tekemään sen niin paljon miellyttävämmin.
