Arvostellut: Petteri Hemmilä, 12.tammikuu 2004

Peliarvostelu

SWAT: Global Strike Team

Pelin nimi: SWAT: Global Strike Team
Alusta: Playstation 2
Ikäraja 16
Moninpeli Samalla koneella
< >
Avaa pelin lisätiedot
Arvostelun SWAT: Global Strike Team kansikuva

Sierran omistama SWAT-tavaramerkki on kulkenut jo melkoisen matkan. PC:llä Police Quest: SWAT-nimikkeellä alkaneen SWAT-sarjan pari ensimmäistä peliä saivat heikon vastaanoton, mutta kolmas kerta toden sanoi: Yhtälailla PC:lle ilmestynyt SWAT 3 oli kaikin puolin onnistunut kolmiuloitteinen taktinen räiskintä, joka nosti SWAT:in maineen pohjamudasta. SWAT 3:n muistot mielessäni odotukseni SWAT: Global Strike Teamista olivat koholla, vaan kuinkahan mahtaa Playstation 2:lle ja Xboxille kääntynyt brandi täyttää edeltäjänsä asettaman laatutason?

SWAT: GST sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa länsimaat ovat päättäneet perustaa tehokkaan Global Strike Team-erikoisjoukon kamppailussaan järjestäytyneitä rikollisryhmiä vastaan. Pelaaja omaksuu joukkueenjohtaja Mathias Kincaidin roolin ja saa komennettavakseen kaksihenkisen iskujoukon, joka koostuu Teknikko Anthony ”TJ” Jacksonista ja poliittisesti korrektisti naispuolisesta tarkk’ampujasta Kana Leestä. Päänvaivaa GST:lle aiheuttavat kaksi keskenään kamppailevaa rikollisjärjestöä, uutta vaarallista LD 50-huumetta valmistava ja levittävä Omega Cartell ja levityksestä kilpaileva Whispering Dragon Clan. Näiden vähintäänkin mielikuvituksettomasti nimettyjen liigojen keskinäiset kahakat ovat kärjistyneet aseellisiksi yhteenotoiksi pitkin Yhdysvaltain, Euroopan, sekä entisen Neuvostoliiton alueita. Paikallisten poliisijoukkojen jäädessä voimattomaksi hätiin kutsutaan Global Strike Team.
SWAT: GST on toteutettu SWAT 3:n tavoin silmien takaa kuvattuna ammuskeluna. Toisin kuin SWAT 3, Global Strike Team heittää turhan taktikoinnin ulos ikkunasta ja edustaa enemmänkin suoraviivaista toimintaa. Pelin asevalikoimakin on typistetty vain neljään pääaseeseen: Konepistooliin, rynnäkkökivääriin, haulikkoon ja kiikarikivääriin. Muuta kalustoa edustavat tainnutuspistooli, perinteiset sokaisu- ja kaasukranaatit, hämäränäkölasit jne. Pelin 21:ssä yksinpelitehtävässä mukana roikkuu yleensä 1-2 tekoälykamua joita voi käskyttää yksinkertaisiin tehtäviin, kuten räjäyttämään ovia auki, etenemään osoitettuun paikkaan, seuraamaan perässä jne. Valitettavasti pelin putkimainen tasosuunnittelu estää tekoälytoverien luovan hyödyntämisen. Usein tasot tarjoavat vain yhden mahdollisen etenemisreitin, joten esimerkiksi monesta suunnasta koordinoidut hyökkäykset jäävät haaveeksi.

Vaikka kaverien käskytys jääkin vähän puolitiehen, tulee niiden tarjoama tulivoima tarpeeseen runsaslukuisia vihollislaumoja vastaan. Vihollisten määrä tasoa kohden lasketaan kymmenissä, mutta vihollistyypit tasoa kohden voidaan laskea yhden käden sormilla. Tästä johtuen pelissä on ajoittain vahva kloonisodan tuntu. Tilannetta ei paranna pahisten liian toistuvasti hokemat aivottomat one-linerit, kuten ”The pigs are here!”, tai ”I Surrender!” . Pelin tasoja kansoittavat myös panttivangit, joita luonnollisesti ei kannata lahdata. Mukavana lisänä tappaminen ei ole pakollista aina edes vihollisten kohdalla. Jos huutelemalla ja varoituslaukauksilla saa vihollisen ”pidätysmittarin” nousemaan, laskee tämä aseensa saadakseen omansa pelaajan loputtomasta käsirautavarastosta. Vihollisten muuttuessa jengiläisistä kommandopipoisiin venäläisiin Siperialaisessa tehdashallissa, tuntuu idea pidättämisestä melko absurdilta, mutta keskimäärin pidätysidea toimii mukavana lisähaasteena. Siviilien ja haavoittuneiden lahtaamisesta, sekä pahisten selkäänampumisesta ilman varoitusta rankaistaan huomautuksella ja tehtävästä jaettavan arvosanan alentamisella. Runsaat pidätykset palkitaan hyvällä arvosanalla ja aseiden muokkaukseen käytettävien pisteiden jakelulla.

Tekoäly ei terävyydellään juhli: Viholliset osaavat partioida ennalta määrättyä reittiä ja avata tulen pelaajan astellessa paikalle. Jos joskus vihollinen päättää juosta karkuun, tai nakata pelaajaa kranaatilla on tämä aivan puhtaasti ennalta scriptattua toimintaa joka ei yllätä enää toisella kerralla. Silloin tällöin LD-50:n typerryttämä tekoäly joko juoksee pelaajan ohi hyökätäkseen joukkuekaverin kimppuun tai on muuten vain noteeraamatta pelaajan läsnäoloa, mutta näin tapahtuu onneksi melko harvoin. Omat joukkuetoverit eivät liioin suojaa hae, mutta ampuvat kyllä armottoman tarkasti.

SWAT: Global Strike Teamin yksinpelikampanja on melko nopeasti ohi. 21 suhteellisen lyhyttä tehtävää tahkoaa vaikeimmallakin tasolla läpi muutamassa illassa. Pelin ikää pidentämään on tehty vaihtoehtoisia pelimoodeja, joista tylsintä edustaa Time Attack. Tässä moodissa pelaajalle annetaan vaikeustasosta riippuva aika suorittaa jotain jo valmiiksi läpäistyä tehtävää. Onnistuneet pidätykset kasvattavat aikaa muutamilla sekunneilla, tapot hieman vähemmän ja rikkeet, kuten siviilien ammuskelu taasen supistavat aikaa. Parempana lisänä toimii SWAT: GST:n moninpeli. Perinteisiä vastakkain pelattavia deathmatch-otteluita voi pelata kahdesta neljään pelaajaa. Typerästi peli paljastaa toisten pelaajien sijainnit värillisillä nuolilla, joten väijytykset ja taktikointi voidaan unohtaa raa’an toiminnan tieltä.

Ehdottomasti parhaimpana pelimuotona toimii kahdelle pelaajalle tarkoitettu yhteistyöpeli. Keskinkertaisen tasosuunnittelun ja mitäänsanomattoman tekoälyn antaa helpommin anteeksi, kun mukana roikkuu itsenäisesti ajatteleva ja toimiva tiimikaveri. Kaksinpeliä varten on tehty kymmenen aivan omaa tehtävää, joissa edetäkseen pelaajien on usein toimittava yhdessä. Esimerkkinä toisen pelaajan täytyy avata ovi jostain kauas sijoitetusta terminaalista toisen edetessä aukeavasta ovesta ja niin edelleen. Lysti on kuitenkin lyhytikäistä: keskiverto parivaljakko suoriutuu kymmenestä tehtävästä yhdessä illassa, eikä yksinpelikamppanjaa pääse kokeilemaan usealla hengellä. Jos uudelleenpeluu kiinnostaa, voi yhteistyöpeliäkin kokeilla Time Attack-muodossa. Xbox-versiosta löytyy myös Live-tuki, joskin hieman päälleliimatun oloisesti; Peliä ei voi pelata onlinenä livessä ihmispelaajia vastaan vaan kyseistä palvelua hyödynnetään ainoastaan uusien mahdollisten deatmatch-karttojen lataamiseen, sekä omien tilastotietojen lähettämiseen muiden ihasteltavaksi.

Vaikka silmistä kuvatut räiskinnät eivät ole konsolien ominta aluetta, suoriutuu SWAT kontrolliensa puolesta ihan mukavasti. Pelaajaa liikutellaan vasemmasta tatista ja oikeasta käännellään katsetta. Xbox- ja PS2-versiossa kummassakin omien käskytys hoidetaan ristiohjaimella ja ammuskelu sekä kranaattien viskely liipasimista. Ne onnekkaat, jotka omistavat PS2:n USB mikrofonin tai Xboxin vastaavan kuuloke-mikrofonisetin, voivat hoitaa kamujen käskytyksen myös puheentunnistuksen avulla. Tattia kerran klikkaamalla saa aseesta riippuen zoomin, tai nojailumoodin jossa vasenta tattia on mahdollista hyödyntää nurkkien taakse kurkkimiseen. Käytännössä kulmien taakse katselua on vaikea käyttää, koska moodin ollessa päällä ei voi liikuttaa itseään lähemmäksi oikeaa katselukohtaa, mutta meno on aina niin suoraviivaista ettei moista tule juurikaan murehdittua. Toinen pieni valittamisen aihe on se, ettei liikkumiseen ja katseluun tarkoitettuja kontrolleja voinut vaihtaa keskenään. Itse arvostelijalle tästä ei koitunut ongelmaa, mutta eräs vasenkätinen ystävä oli repiä pelihousunsa tämän takia.

Graafisesti peli ei hätkäytä. Ympäristöjen ennalta lasketut teräväreunaiset varjot näyttävät ihan hyviltä ja tekstuurit ovat kelvollisia, mutta kokonaisuutena pelin ulkoasu näyttää valjulta. Liekö liiallinen realismin tavoittelu johtanut siihen, että värien käyttöä on hillitty liiankin kanssa? Lopputulos jokatapauksessa on harmaa ja tylsän näköinen niin PS2, kuin myös Xbox-versiossakin ja peli onkin varsinkin Xboxilla yksi rumimmista peleistä mitä vastaan on kävellyt. Teknisesti homma kuitenkin pysyy kasassa: Ruudunpäivitys pysyy pehmeänä vaikka silmien edessä heiluisi useampikin pahis ja sama pätee myös jaetun ruudun pelissä.
Äänipuoli on tekniseltä toteutukseltaan ihan kunnossa, joskin sekin kärsii suunnittelun puutteesta. Pelin ohutta juonta kuljetetaan enimmäkseen puhutuin tehtäväselostuksin. Vaikka äänessä on niin jenkkejä, brittejä, ranskalaisia ja venäläisiä kuulostavat kaikki puheet kovin Yhdysvaltalaisilta. Tämä ei toki johdu huonosta ääninäyttelystä, vaan enemmänkin kirjoitetusta tekstistä. Oli puhuja kuka tahansa, kuhisee teksti tekniikkaan ja Yhdysvaltalaiseen sotilasslangiin viittaavia lyhenteitä ja sanoja. Mitä itse ääninäyttelyyn tulee, hoituu se vähän samaan tapaan kuin B-luokan Hollywood-elokuvassa: Oscarin arvoisia suorituksia ei ole, mutta heikosta tekstistä huolimatta tietty taso säilytetään. Toinen haittaava piirre pelin äänimaailmassa on jo aiemminkin mainitsemani toistuvat one-linerit ja huudahdukset. Vihollisten älähdyksiä pahempana kaikuu pelaajan itsensä karjumat: ”SWAT! Hands in the air!” ja ”Get down!”-huudot. Pidättettäessä yksittäistä vihollista saa tälle huutaa n.1-5 kertaa edellä mainitut repliikit. Jos tehtävää kohden on n.10-30 vihollista, ei tarvitse olla kummoinen matemaatikko päätelläkseen tämän käyvän rasittavaksi pidemmän päälle. Muuten äänipuoli ei herätä suuriaa tunteita. Aseiden möykkä toimii ja musiikki on sitä unholaan jäävää ”Hollywood-thrilleri” mallia.

Yhteenveto

Kaipaa hiomista

Hyvää

  • - Pidättäminen tuo lisäväriä
  • - Moninpeli, etenkin kahden pelaajan co-op
  • - Kontrollit
  • - Tehtäväsuorituksen arviointi

Huonoa

  • - Väritön ja tylsä
  • - Toistuvat one-linerit
  • - Tasosuunnittelu
  • - Liian vähän aseita
  • - Heikosti kirjoitettu juoni