The Lord Of The Rings - War Of The Ring arvostelussa
The Lord of the Rings: War of the Ring on peli, joka kuvastaa hyvin tämän päivän peliteollisuutta. Taru Sormusten Herrasta - elokuvat avasivat Sierralle ja muille lisenssipelejä valmistaville pelitaloille tilaisuuden käyttää hyväkseen Tolkienin kymmeniä vuosia sitten luomaa maailmaa. On surullista huomata, ettei lisenssin käytön vaatimukset ole tämän kovemmat.
Kun tunnettu Tolkien-trilogia, Taru Sormusten Herrasta muutama vuosi sitten ilmestyi ensimmäisen kerran vakavasti otettavan elokuvan muodossa, menivät innokkaat fanit onnesta sekaisin. Eipä ole ihme, että lisenssipelejä pääasiallisesti valmistavat pelitalot keksivät välittömästi heittää verkkonsa veteen tuottamalla liudan mitään sanomattomia LOTR-lisenssipelejä kirkkaamman tulevaisuuden toivossa. Valitettavasti The Lord of the Rings: War of the Ring kuuluu juuri tähän kategoriaan.
Pelin tapahtumat sijoittuvat aikaan, jolloin keskimaan-ihmiset ja Sauronin pahat örkit aloittivat ankaran sodan keskimaan herruudesta. Pelissä on kaksi yksinpelikampanjaa, joille kummalekin on suotu kymmenen eri tehtävää. Niillä ei varsinaisesti ole mitään järkevää yhteyttä keskenään, yhden suoritettuasi pelaaja saa vain seuraavan auki.
“Sormuksen sota” näyttää ja tuntuu kaikin puolin samalta kuin Warcraft III ja totuus on, ettei erot näiden kahden pelin välillä ole kovinkaan suuret. Jos Warcraft III:sta on joskus pelannut, todnenäköisesti ei ole kovinkaan vaikea omaksua War of the Ringinkään käyttöliittymää. Itse en koe tätä kovin hyvänä ratkaisuna, keskimaa veikeine hahmoineen puettuna tällaiseen pelimoottoriin kun tuo väistämättä mieleen pyörän ilman satulaa.
Pelissä pärjätään keräämällä leipää, sekä metallia. Näiden kahden raaka-aineen keräämiseen on olemassa erilliset rakennukset, joista War-, ja Starcraftista tutut vanhat kunnon työläiset keräilevät raaka-aineita. Pelissä ollaan Warcraftin tapaan sen verran realistisia, että louhoksia ja kaivoja voidaan rakentaa vain tiettyihin kohtiin. Louhokset rakennetaan kivien päälle ja kaivot taas kaivon ympärille. Näitä kahta materiaalia käytetään yksiköiden, sekä uusien rakennusten hankintaan.
Useimmissa tehtävissä pelaajan tulee rakentaa toimiva kaupunki mahdollisimman nopeasti. Toimivaan kaupunkiin vaaditaan luonnollisesti kestävä puolustus, joten vartiotornit ovat melkeinpä ehdottomat. Eri tyylisten yksiköiden varusteiden päivittämiseen on myös olemassa erilliset talot, eli seppienkin tietotaito on hyvä pitää asianmukaisella tasolla. Kampanjaa pelatessa pelaajalle on etukäteen määritelty minkä rodun yksiköitä voidaan käyttää kyseisen tehtävän suorittamiseen. Periaatteessa tämän pitäisi jättää pelaajalle jotain uutta ja mielenkiintoista odotettavaa, mutta käytännössä tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä rodut vaihtelevat niin paljon tehtävien mukaan, että jo muutaman suoritettuaan voi äkkiä tuntua siltä ettei pelillä ole enää mitään uutta tarjottavaa.
Liian suuria armeijoiden kohtaamisia välttääkseen, peli ei anna pelaajan luoda kovinkaan massiivista joukkoa sotureita. Leirejä täytyy siis rakentaa ennen kuin oman armeijan miehitystä voi lisätä, mutta pian eivät enää leiritkään riitä, kun yksikkörajoitus tulee vastaan. On toki ymmärrettävää että tälläinen ratkaisu on tehty esimerkiksi moninpelin kannalta, mutta ainakin itse jäin kaipaamaan hieman laajemman mittakaavan taisteluita.
Omaperäisintä pelin antia ovat sankarit, sekä kohtalo-pisteet. Sankarit ovat luonnollisesti jo ennestään trilogiasta tuttuja kasvoja. Keskimaan hurjiin sankareihin kuuluu Frodo, Aragorn, Legolas, Gandalf, sekä kääpiö Gimli. Sauronin pahisten puolelta pelissä on Kolkku, Saleme, Nazgülin Herra, Grishnakh, sekä tuttu valkoinen velho Saruman. Pienestä yrityksestä huolimatta, jäävät heidän tutut ja värikkäät persoonallisuutensa täysin pimentoon. Tämä on onnistuttu toteuttamaan kehnojen ääninäyttelijöiden, sekä täysin mielikuvituksettomien vuorosanojen avulla.
Kohtalopisteitä (Fate-points) kerätään listimällä läjä vihollisia. Näitä voidaan käyttää joko loitsuihin tai sankareiden erikoiskykyjen ostamiseen. Loitsuja ei pelissä ole kovin montaa, mikä jätti ainakin allekirjoittaneen kohtuullisen kylmäksi. Positiivisena asiana tosin mainittakoon maan syövereistä esiin manattavat Entit, jotka tekevät hurjaa tuhoa pitkälle heiteltävine kivineen. Itselleni tämä oli yksi niistä erittäin harvoista asioista, jotka onnistuivat pelin edetessä luomaan edes vähän tunnelmaa.
Melkein heti kun pelin aloittaa voi todeta, ettei äännimaailmaan ole käytetty turhaan kalliita työtunteja. Pelin musiikkia ei voi millään tapaa yhdistää elokuvan musiikkiin, eikä äänipuolellakaan kehumista ole. Kuten aiemmin mainitsin, ääninäyttelijöiden rooliin ei ilmeisestikään ole ollut kovinkaan suuria pääsyvaatimuksia, sillä pelihahmojen lausahdukset ovat täysin mielikuvituksettomia ja kankeita.
Vaikka grafiikka War Of The Ringissä onkin paikka paikoin ihan nättiä, ei se kuitenkaan kykene vangitsemaan keskimaan tunnelmaa oikeastaan millään tasolla. Itselläni peli pyöri 1024×768 resoluutiolla, täysillä detaileilla ja Geforce TI4200:lla useimmiten varsin sulavasti, mutta ruutuun ei tarvinut tulla montaakaan yksikköä kun kamera ja kursori alkoivat jo takerrella.
Paikka paikoin saattaneekin huomata, että Liquid Entertainmentin pojat ovat ainakin jollain tasolla yrittäneet soveltaa peliin trilogian elokuvista, sekä kirjoista tuttuja tarinoita. Valitettavasti kuitenkin tökeröt välidemot, sekä rahastusmeiningillä pilattu mielikuvitukseton toteutus eivät juurikaan jätä pelaajalle mahdollisuutta nähdä tehtävissä mitään sen syvempää kuin “tapa kasa vihollisia paikassa X”. Olettaisin kuitenkin, että enemmistö ihmisistä jotka tämän aihepiirin pelin itselleen hankkii, ovat tavalla tai toisella kiinnostuneita sen maailmasta.
Pelin heikohkon laadukkuuden huomioon ottaen vaikuttaisi siltä, ettei Sierralla ole tätä seikkaa pidetty kovinkaan suuressa arvossa. Voihan toki myös olla, ettei Sierra ole antanut Liquidille kovinkaan suurta rahoitusta tätä kyseistä peliä varten.
