The Saboteur arvostelussa

Grand Theft Auto III -pelistä konseptinsa alunperin keksineet kaikki vanhat kuin uudetkin “hiekkalaatikkopelit” ovat tulleet jäädäkseen, joten ei kai enää tänä päivänä oikeastaan voidakaan puhua “GTA-kloonista,” sillä eihän kymmeniä FPS-genren pelejäkään joita markkinoille tuon tuosta ilmestyy ole enää vuosikausiin vastaavasti leimattu Wolfenstein 3D- tai Doom-klooneiksi.

Yksi tällainen uusi hiekkalaatikko-formaattia tarinankerronnassan käyttävä peli on EA:lta hiljattain ilmestynyt The Saboteur. The Saboteur on pelinä eräänlainen muistomerkki, sillä se jäi EA:n ostaman — Mercenaries sekä Mercenaries 2 -peleistään tunnetun — Pandemic Studiosin viimeiseksi peliksi, EA:n suljettua Pandemicin pelin valmistuttua. Ennen The Saboteuria julkaistut Mercenaries -pelit olivat niin ikään hiekkalaatikkopelejä, joten kokemusta Pandemicilta tällaisen tekemiseen siis jo löytyi. Oliko Pandemicin sulkeminen kuitenkin vikatikki, eli onko The Saboteur varteenotettava pelitapaus loppuvuoden pelimarkkinoita ajatellen tai ylipäätänsä varteenotettava muiden saman genren pelien joukossa?
Hieman harvinaislaatuisemmin The Saboteur sijoittuu ajallisesti Toisen Maailmansodan ajoille, 1940-luvun Ranskaan ? tarkemmin sanottuna Pariisiin sekä sitä ympäröiviin alueisiin. Sinänsä tämäkään aikakausi ei aivan täysin koluamaton aihealue hiekkalaatikkopelien keskuudessa ole, sillä ovathan aikoja sitten esimerkiksi Mafia sekä niin ikään EA:n peli The Godfather -pelit vieneet pelaajan 30-luvulle sekä 40-luvun taitteeseen.

The Saboteurissa pelaaja ei kuitenkaan edellä mainittujen pelien tapaan ohjasta mafiosoa, vaan sen sijaan pelin sankari on nuori irkku Sean Devlin ? kilpa-ajaja ? joka ikään kuin tahtomattaan saa osansa maailman yllä vellovasta sodasta sekä muun muassa Pariisin miehittänneistä natseista. Yksi asia johtaa toiseen ja äkkiäkös Sean onkin jo vastarinnan leivissä yrityksenä saada natsit karkoitettua pois Pariisin ja lähialueiden kaduilta, sekä saada toteuttaa oman henkilökohtaisen kostonsa eräälle natsiupseerille.

Vastarintaan liityttyään Seanista tulee kuin heittämällä aseita vaivattoamasti käsittelevä, talon kuin talon katolle ketterästi kiiipeävä räjähde-ekspertti ja suurin osa Seanin tehtävistä liittyykin natsiensotilaiden listimisen ohella jollain tapaa yhden jos toisen natsein asian sabotoimiseen ja siitä siis pelin nimi The Saboteur. Pelin lähtökohta sinänsä on jokseenkin epärealistinen pelin ollessa alunperin pelkkä kilpa-ajaja, mutta se ei pelin menoa loppukädessä haittaa.

Sen sijaan, että The Saboteur olisi jälleen yksi tavallinen hiekkalaatikkogenren toimintapeli ainostaan puettuna 40-luvun tunnelmaan, on Saboteurissa oikeasti mielenkiintoinen ja vaihteeksi erilainen idea, vaikkapa The Godfatherin tapaan, jossa pelaajan tärkein tarkoitus oli vallata kaupungin liikkeitä oman suojelurahansa piiriin. The Saboteurissa ideana on taasen “puhdistaa” ranskalaisia katuja tuhoamalla useita isoja sekä pienempiäkin natsikohteita. Vaikka pelissä onkin mahdollista tuttuun tapaan anastaa mikä tahansa menopeli keltä tahansa ranskisparalta, ei pelin idea pyöri autojen pelkän varastamisen tai natsien listimisen ympärillä, vaan Seanin ehdottomasti tärkein työkalu pelissä ovat räjähteet. Dynamiitilla onnistuu käytännössä minkä tahansa natsikohteen räjäytys, kun taas kranaatteja viskelemällä voi aiheuttaa tuhoa pienemmille kohteille, jotka eivät vaadi niin suurta räjäytysvoimaa. Myöhemmin kuvaan mukaan astuu myös taito viritellä autopommeja.

Pääjuonta kannattelevien tehtävien ohella pelistä löytyy paljon oheispuuhailtavaa ja se onkin yksi pelin parhaita puolia, sillä tällä tavoin pelaaja voi esimerkkinä pelata yhden juonitehtävän ja sen jälkeen seikkailla pitkin pelin erittäin suurikokoista pelialuetta sekä räjäytellä paikkoja siellä täällä. Siinä missä esimerkiksi tuoreimmat GTA -pelit ovat tarjonneet yksinpelaajalle tehtävien ohella ainoastaan muutien satojen piilotettujen esineiden (GTA IV:ssä pulujen) etsimistä, on The Saboteurissa erilaisia kohteita paljon enemmän. Pelin koko valtava alue on natsien toimesta kansoitettu vartiotorneilla, natsien tankkauspisteillä, valonheittimillä, propagandatorneilla, tien sivuun parkituilla panssariajoneuvoilla ja niin edelleen. Näitä kaikkia kohteita on jo yksistäänkin riittävästi, mutta yhteenlaskettuna niitä saadaan kepeästi yli 200. Esimerkkinä yksinomaan natsien vartiotorneja pelissä on jo 53 kappaletta pelaajan tuhottavana, eikä muidenkaan kohteiden määrä kalpene vartiotornien lukeman rinnalla. Tuhottavien kohteiden ohella pelistä löytyy tietty määrä listittäviä natsiupseereita siellä täällä, minkä lisäksi pelaaja voi halutessaan “kerätä” itselleen kaikki pelin kaduilla kulkevat ajoneuvot hitaimmista autonromuista tehokkaisiin, sekä aseilla varustettuihin Gestapo-ajoneuvoihin tankkejakaan unohtamatta. Kaikki kerätyt autot jäävät pelaajan autovalikoimaan, kunhan vain kiikuttaa kunkin auton vastarinnan omistamaan autotalliin säilöön. Talleista pelaaja voi halutessaan hakea itselleen minkä tahansa keräämänsä auton käyttöönsä veloituksetta.

Vaikka kerätyistä autoista ei peritäkään “haltuunottohintaa,” maksaa pelissä lähestulkoon kaikki muu. Aseet, ammukset, dynamiitit sekä erilaiset parannukset, kuten aseiden lippaiden koon kasvattaminen, sekä apujoukkojen tehokkuuden (kestävyys ja tehokkuus) nostaminen paremmalle tasolle maksavat. Tavallisuudesta poiketen pelissä ei ostella puhtaalla valuutalla, vaan sen sijaan pelaaja maksaa ostoksistaan natsien laittomaksi katsomalla tavaralla. Tupakka, absintti, kellot, kuin parfyymikin ovat kaikki tavaraa, jotka muuntuvat pelaajan taskussa valuutaksi. Joskus “valuuttaa” on löydettävissä sinne tänne pudotetuissa ilmakuljetuslaatikoissa pelin maisemista, mutta myös siviilien pelastaminen natsien kynsistä, sekä natsikohteiden tuhoaminen (sekä yleensä tehtävien läpäiseminen) ovat seikkoja, joista kaikista maksetaan erikokoisia summia, räjäytettyjen kohteiden osalta riippuu aina siitä kuinka suuri kohde on.

Dynamiittien räjäyttely tai autopommilla viritetystä autosta ulos loikkaaminen ennen kuin se osuu natsikohteeseensa eivät kuitenkaan ole mitään lasten leikkiä, sillä paikkoja posauttelemalla pelaaja tottakai hankkii itselleen turhaa huomiota. Koska pelissä ei ole lainkaan virkavaltaa, hoitavat “poliisin työn” niin ikään natsit. Eivätkä natsit takuuvarmasti jätä epäilyttäviä räjähdyksiä tutkimatta, varsinkaan jos se tuhoaa jonkin natsien omista kohteista mukanansa. Yleensä räjättelytyön jälkeen pelin kartalle ilmestyy pieni tai suuri keltainen ympyrä (riippuen kohteen suuruudesta), jonka sisältä kannattaa nopeasti tulla ulos (eikä kannata mennä sisään), ellei tee mieli jäädä syntipukiksi räjäyttelyyn.

Jos ja kun pelaaja onnistuu saamaan natsien huomion kohdistettua liiaksi itseensä, puhaltaa pelaajan äkännyt natsi pilliin (ellei pelaaja ehdi tätä listiä sitä ennen), jolloin aiheutuu ykköstason hälytys. Muiden hiekkalaatikkopelien tapaan hälytystasot nousevat ajan kanssa ja silloin nousee myös elävänä pakenemisen vaikeustasokin. Alussa pelaajaa jahdataan muutamalla sturmwagenilla, mutta myöhemmin seuraan liittyvät asein varustetut erittäin nopeat, mutta heikosti iskuja kestävät sivuvaunumoottoripyörät ja myöhemmin pelaajan perässä roikkuvat Gestapo-agentit konekiväärein varustetuilla nopeilla autoillaan. Vaikeimmillaan pelaajaa jahdataankin sitten jo ilmastakäsin zeppeliineillä.

Kunhan pelaaja onnistuu pääseemään “hälytysympyrän” ulkopuolelle, lakkaa aiheutettu hälytys ja pelaaja voi jatkaa omaa rauhallista menoaan, vaikka pelaajaa jahdanneet natsit olisivatkin vielä hetki sitten olleet kintereillä. Liikaa huomiota voi herättää myös muillakin tavoin kuin pelkästään räjäyttelemällä. Toki natsien tappaminen muiden natsien silmien edessä on se kaikkein selkein seikka, mutta myös epäilyttävät juoksentelu, nyrkkien viuhominen, aitojen ylitse hyppeleminen, sekä eritoten talojen seinillä kiipeily ovat asioita, jotka herättävät huomiota.

Mikäli pelaaja onnistuu saamaan epäilyttävällä käytöksellään huomioympyrän viivan täyteen, aiheutuu hälytys. Hälytyksen voi ympyrän ulkopuolelle juoksemisen ohella lakkauttaa myös muilla tavoillakinkin ja yksi on listiä pilliinsä puhaltamaisillaan oleva natsi ennen kuin tämä ennättää sen tehdä. Pariisin kaupunkiin on sinne tänne sijoitettu myös “piilopaikkoja” joihin pelaaja voi paeta silloin, kun yksikään natsi ei ole tätä temppua näkemässä, mutta yksi keino on myös taittaa natsilta niskat nurin sekä pukeutua tämän vaatteisiin, siten ettei kukaan muu ennätä nähdä. Hälytystilanteessa viimeksi mainitun toteuttaminen tosin saattaa olla hieman tavallista hankalampaa. Hälytys on myöhemmässä vaiheessa peliä mahdollista lakkauttaa myös taistelemalla. Kartalle ilmestyy natseista putsattuihin kaupunginosiin sinne tänne “taistelupaikkoja,” joissa pelaaja voi riittävästi natseja yhdessä vastarinnan kanssa listimällä karkottaa natsit tiehensä ja siten lakkauttaa hälytyksen.

Hälytyksettömässä tilassa pelaajan onkin sitten paljon helpompi toimia. Hiipiminen pahaa aavistamattoman natsisotilaan selän taakse, sekä niskojen napsauttaminenkin on paljon vaivattomampaa. Useassa pelin tehtävistä natsien vaatteita tarvitaankin ja joidenkin tarkastuspisteidenkään lävitse ei ilman hälytyksen laukaisemista pääse, ellei ole oikeita “asiakirjoja” taskussa, joten siitäkin syystä vaatteiden vaihtaminen muodostuu välillä erittäin oleelliseksi seikaksi.

Natsisotilaan vaatteissa pelaaja tosin joutuu olemaan tavallista tarkkaavaisempi liikkeissään, sillä outo käyttäytyminen täyttää huomiomittarin paljon nopeammin kuin Sean siviilivaatteissaan. Myöskään liian likelle muita sotilaita ei kannata mennä, eikä natsiupseerin keikkumista rivisotilaiden vartiointipaikassakaan katsota hyvällä. Hiekkalaatikkopelimekaniikan ohella peliin onkin siis ripoteltu pieni määrä Hitman-pelien tyylistä pelattavuutta, jossa pelaajan on tarkkailtava vihollisen ohella myös itseään.

The Saboteur on siitä hieno hiekkalaatikkopeli, että sen parissa vierähtää tunti jos toinenkin varsin helposti. Muutama tehtävä sieltä täältä ja pientä sabotöörinhommaa siihen väliin kaupungin maisemia samalla tallaillessa. Ja välillä sitten paetaan natseja oikein tosissaan ja välillä jopa ihan toiselle puolelle kaupunkia, että saadaan ne karistettua kannoilta. Onneksi pelissä on tarjolla myös ominaisuus, jonka avulla pelaaja voi tiukan paikan tullen tilata avukseen vastarinnan kavereita rinnalleen taistelemaan, sekä tärkeimpänä tuomaan pelaajalle pakoauton, jolla yrittää huristella karkuun.

Vaikka natsien sitkeys pelaajan takaa-ajamisessa etenkin hälytystasosta kaksi eteenpäin onkin jo hieman haastavampaa, on pelin tekoäly silti paikoitellen jokseenkin uuno. Pelaaja voi napsutella natsien niskoja, vaikka puolen metrin päässä vartioimassa seisoisi toinen, kunhan se toinen ei vain katso pelaajan suuntaan. Myöskin tilanteet, joissa pelaajan aiheuttama liika huomio saa natsin seuraamaan tätä ja sen jälkeen pian luovuttamaan kun huomioenergia kuivuu hiljalleen kasaan, on jokseenkin epärealistista. Enpä minä itse ainakaan jättäisi asiaa sikseen jos joku ensin natsiupseerin vaatteissa juoksentelisi ympärilläni ja sen jälkeen juoksisi muutaman metrin päähän odottelemaan. Takaisin paikalleen kävelevän natsin voikin tällaisen tilanteen jälkeen eliminoida hiippailemalla sen perässä ja napsauttamalla tältä niskat, tai sitten ampumalla äänenvaimennetulla aseella päähän, kumpi nyt paremmalta sitten tuntuukaan.

Useimmiten tehtävien ratkomisen onkin tarjolla erilaisia vaihtoehtoja ja pelaaja voi yrittää suoraa lähestymistapaa aseet laulaen, varovaisesti hiippaillen natsien selkien taakse niskoja napsautellen tai sitten esimerkiksi korkean talon katolle kiiveten ja natsien pääkoppia sieltä rauhassa tarkkuus-kiväärillä napsien. Talojen katoille kiipeileminen on varsinkin alkupuolella varsin hauskaa hommaa ja olo on melkein kuin Hämähäkkimiehellä, mutta kun peliä on pelannut riittävän pitkälle, katoaa talojen seinillä kiipeilystä osittain hohto. Osittain siksi, ettei se enää ole niin tarpeellista pelaajan asetelmien parantuessa, mutta myös siksi, että se varsinkin korkeiden talojen katoille kiipeäminen on rasittavan hidasta. Hyppäämällä Sean tarttuu automaattisesti pintaan kuin pintaan, mikäli se on kiivettävää sorttia, oli se sitten ikkunalauta tai katon ränni. Kuitenkin kiivetäkseen ylös asti, on pelaajan painettava hyppynappia jokaikisen ikkunanlaudan ja muun tarttumakohdan kohdalla erikeen, eikä nappulaa saa pitää pohjassa ja paikoitellen “naputtelu” ja Seanin hidas ylöskiipeily ovatkin pieniä yksityiskohtia, jotka onnistuvat tylsistyttämään.

Kokonaisuutena The Saboteur on kuitenkin yksi viimeaikojen parhaista hiekkalaatikkopelejä ? omasta mielestäni ainakin koukuttavampi kuin esimerkiksi perus-GTA IV — ja kerrankin jotain hieman erilaista, kun pelimekaniikka painottuu enemmän hiiviskelyyn ja salassa puuhailuun, kuin siihen suoraan tuhoamiseen ja tappamiseen, joihin tämän genren peleissä ollaan yleisimmin totuttu.

Mainitsemisen arvoista pelissä on myös sen hieno audiovisuaalinen toteutus. Siinä missä musiikki vangitsee lähes täydellisesti 40-luvun tunnelman ranskankielisellä jazz-musiikillaan, on pelin ääninäyttely myös kauttaaltaan erittäin onnistunutta. Pelaajan ohjastama Sean Devlin onkin varsinainen väriläiskä muiden, pääasiassa ranskalaisella aksentilla puhuvien pelin hahmojen seassa irkkuaksenttinsa sekä erittäin kiroilevan sanavarastonsa kanssa.

Graafisella osastolla peli ei jää jälkeen sen äänimaailmasta. 40-luvun Pariisi sekä sitä ympäröivä alue ovat riittävän uskottavan oloisia ja löytyypä pelistä jopa Eiffel-tornikin. Siinä missä kaupunkimaisemat ovat vilkkaita ihmisten täyttämiä katuja, ovat vihertävät maalaismaisemat hieno vastakohta tälle. Erittäin upeana yksityiskohtana peli ilmaisee natsien läsnäolon vahvuuden kullakin alueella värityksellä. Lähes kokonaan natsivapailla alueilla paistaa aurinko ja ilta-aikaan on nähtävissä tähtitaivas. Natsien edelleen kansoittamilla alueilla vallitsee yleinen harmaus samalla kun taivasta kansoittavat tummat ukkospilvet ja paikoitellen katuja piiskaa rankka vesisade. Natsien kansoittamilla alueilla lähestulkoon kaikki ? nurmikentät, kuin itse Seaninkin väritys muuttuu kokonaan harmaaksi, vain ainoastaan joidenkin värien (esimerkiksi punaisen) näkyessä natsien kansoittamilla alueilla oikein ja tämä tuottaa eräänlaisen Film Noir -vaikutelman. Jos olet sattumalta nähnyt elokuvan Sin City, tiedät myös miltä näyttää The Saboteur natsialueilla seikkailtaessa.
Varsinaiset erot pelin PC- ja Xbox 360-versioiden välillä ovat vähäisiä. Luonnollisesti PC:llä mahdollinen hiiri- ja näppisvetoinen ohjaustapa on yksi, mutta lisäksi grafiikka on parhaimmillaan paljon tarkempaa PC:llä. Mikäli vain riittävät koneessa tehot. Pelin minimivaatimukset onkin syytä ottaa aivan tosissaan, sillä testikoneeme ei jaksanut kunnolla pyörittää testattua resoluutiota, vaikka kaikki yksityiskohtaisuudetkaan eivät olleet tapissa. PC- ja konsoliversion välillä on myös se ero, että siinä missä PC-versiossa saa alastomuus-asetuksen suoraan kytkettyä pelin valikoista päälle tai pois, on Xboxille ensin ladattava ilmainen lisäpalikka, jotta tämän samaisen vaihtoehdon saa valittavaksi.