Harva pelifirma paistattelee aivan yhtä vankan tarinankertojan maineessa kuin Dontnod Entertainment. Episodimaiselle Life is Strangella sekä vastikään julkaistulla Tell Me Whylla mainetta niittänyt ranskalaisfirma tunnetaan etenkin ikimuistoisista hahmoistaan sekä kyvystään käsitellä poikkeuksellisen kypsiä ja hankalia teemoja. Ei siis mikään ihme, että kuvitteelliseen virginialaiskaupunkiin sijoittuva Twin Mirror on kerännyt rutkasti kiinnostusta ja odotuksia jo paljon ennen julkaisuaan.
Twin Mirrorin keskiössä on Samuel Higgs – kolmenkympin rajapyykin ylittänyt toimittaja, joka lähti kotikaupungistaan kirjoitettuaan paikallisen hiilikaivoksen turmioksi koituneen paljastusartikkelin. Hetkin suorastaan katatonisella intensiteetillä ajatuksiinsa uppoava Samuel olisi pysynyt poissa mieluusti pidempäänkin, mutta oudossa auto-onnettomuudessa kuolleen parhaan kaverin hautajaiset velvoittavat. Paluu työttömien kaivostyöntekijöiden kaupunkiin ei ole arvatenkaan lempein mahdollinen ja muistojuhla päättyy ankaraan ryyppäämiseen. Tuoppi vaihtuu toiseen, kolmanteen ja kymmenenteen, kunnes filmin katkeaa ja Sam herää motellihuoneestaan paita yltä päältä jonkun toisen veressä. Mitä edellisenä iltana oikein tapahtui ja mikä tosiasiassa johti Samin ystävän kuolemaan?
Lähtöasetelma ei kaihda kliseitä, mutta erinomaisesti käsikirjoitetut hahmot potkaisevat tarinan hyvään vauhtiin. Valvojaisten vieraslistalta löytyy kiinnostava kaarti aina sylkykuppin rooliinsa tympääntyneestä pikkukylän poliisista avoimen vihamielisiin mainareihin. Huomion varastavat Samin lämmin ja vilpitön ex-pomo, edesmenneen kaverin esiteini-ikäinen tytär sekä paikallislehden sihteerikkö, joka ei osaa puhua puolta virkettä lipsauttamatta suustaan mehevää sammakkoa. Samuel ei ole itsekään spektrin helpoimmasta päästä. Itsejulistautuneen introvertin suusta karkaavat niin kohteliaisuudet, tylytykset kuin tilanteeseen töksähtävät tosiasiatkin. Peli antaa ymmärtää päähenkilöllä olevan suuria ongelmia sosiaalisessa kanssakymisessä, mutta tätä ei käsikirjoituksesta voisi päätellä. Sam selviää useimmista tilanteista sujuvasti ja ongelmia tulee lähinnä silloin, kun pelaaja valitsee tietoisesti kaikkien kusipäisimmän dialogivaihtoehdon.
Tarinan erikoisimmat käänteet tapahtuvat päähenkilön mielessä. Sam vajoaa paikoin analyyttisen aivopuoliskonsa tuottamaan “mielipalatsiin”, jota käytetään tilanteesta riippuen muistoihin, johtopäätöksiin sekä kuvaamaan Samin paniikkikohtauksia. Kerronnallisesti kiinnostavin juttu ovat mielen sisäiset rikospaikkarekonstruktiot, joissa pelaaja pääsee yhdistelemään johtolankoja loogisiksi tapahtumaketjuiksi. Temppu on visuaalisesti hieno, mutta pelillisesti turhan pelkistetty. Virheitä ei voi tehdä ja tarina etenee vasta kun päättelyketju menee oikein. Peli suhtautuminen aiheeseen tuntuu vähän kaksijakoiselta: palatsi esitetään jonkin sortin persoonallisuushäiriön sivutuotteena, mutta se ei estä Samuelia ja muita tarinan hahmoja luottamasta heikosti perusteltuihin päättelyketjuihin kuin peruskallioon. Luottoa riittää jopa sellaisissa tilanteissa, joissa tavallinen ihminen juoksisi karkuun ja soittaisi poliisit. Sam muistuttaa rehellisesti sanoen enemmän halvan televisiosarjan psyykkistä rikosetsivää kuin pääkoppansa kanssa kamppailevaa toimittajaa.
Toisen näkymän Samuelin sisäiseen maailmaan avaa “hän” – päähenkilön mielessä majaileva ystävä, joka heräilee tuon tuosta antamaan ystävällisiä vinkkejä ihmisten parissa selviytymiseen. Samin ja mielikuvitusystävänsä keskustelut ovat miellyttäviä ja yleisesti ottaen pelin parasta antia. En vieläkään osaa sanoa, mikä Samuelin diagnoosi näillä oireilla tarkalleen ottaen olisi, mutta päähenkilön sisäinen dualismi tuottaa kaikesta huolimatta kiinnostavia itsereflektioita.
Varsinainen tarina on ohuempi kuin miltä alkuun vaikuttaa. Peli vaihtaa alun surujuhlasta suoraan menovaihteelle, joka kestää lopputeksteihin saakka. Mysteeri liimaa äärelleen ensimmäisellä pelikerralla, mutta pelistä puuttuvat lähes kaikki sellaiset älylliset koukut ja metakerrokset, joilla pelaajan saisi palaamaan uusintakierrokselle. Tarinassa – etenkin loppuratkaisussa – on jonkin verran aukkoja ja peli viljelee sellaista klassista seikkailupelilogiikkaa, joka istuisi paremmin Lucasartsin karikatyyrimaailmoihin kuin Dontnodin humaaniin realismiin. Paljastamatta liikoja, Sam sytyttää eräässä kohtauksessa tarkoin suunnitellun tulipalon ratkaistakseen ongelman, jonka normaali ihminen kiertäisi parinsadan metrin kävelyllä. Tarina on heppoisuudestaan huolimatta viihdyttävä, mutta jää harmillisen kauas siitä laadusta, jota Dontnodin seikkailuilta tavataan odottaa.
En ole puhunut vielä paljoakaan varsinaisesta pelistä, koska siitä ei ole oikeastaan kauheasti sanottavaa. Twin Mirror toimii täsmälleen, kuten muutkin modernit seikkailut, eli pelaajan rooliksi jää lähinnä palloilu, valintojen tekeminen ja tarinan seuraaminen. Toimintaosuuksia ei ole kuin pari, eikä onneksi myöskään genrekliseeksi nousseita Quick Time Event -refleksinaksutteluja. Ympäriinsä käveleskelyä on tosin totuttua enemmän, sillä osa kerättävistä johtolangoista aktivoituu vain tietyssä järjestyksessä. Ratkaisu ei ole paras mahdollinen, sillä pelaaja joutuu selvittämään yrityksellä ja erehdyksellä, onko esimerkiksi peliautomaatin takaa löytyvä lippalakki turhaa rekvisiittaa vaiko myöhemmin aktivoituva vihje.
Twin Mirror loppuu lähes yhtä äkillisesti kuin alkaakin. Tarina on ohi ehkä noin neljässä tai viidessä tunnissa. Jäljelle jää lähinnä vaihtoehtoisiin loppuihin tutustumista sekä piilotettujen esineiden metsästystä. Lyhyestä mitasta ja hiuskarvaakin ohuemmista juonenkäänteistä jää fiilis, ettei lopputulos vastaa välttämättä edes kehittäjien alkuperäistä visiota. Etenkin loppuratkaisu kaipaisi lisää lihaa luiden ympärille. Käsikirjoitus, hahmosuunnittelu ja mysteerin tuntu ovat riittävän vahvoja kannatellakseen Twin Mirroria kertaläpäisyn verran. Dontnod-fanina on kuitenkin vaikea peitellä lievää pettymystä – odotin rehellisesti sanoen enemmän kuin mukiinmenevää viikonlopputrilleriä.
